Lahtarit ei ole silti huono kirja, ei ollenkaan. Teos kertoo sisällissodasta valkoisten puolelta, pohjalaiset poikaset kulkevat siinä kohti Viipuria ja sodan päättymistä. Anneli Kanto on tehnyt ison pohjatyön, ottanut sodan tapahtumat ja laittanut ne elämään. Jokainen luku on yhden ihmisen näkökulma: yksi on sodasta innoissaan, toinen ei. Loppua kohti into tietenkin laimenee jokaisella.
Ja se kieli, se on aivan huikeaa! Kirjailijan juuret ovat Pohjanmaalla, joten murre taittuu niin mehevästi että lukijaa hytkyttää. Esimerkiksi tällaisia viisauksia pohjanmaalaiset kirjassa päästelevät: "Körttilääsyys sopii akoolle ja vanhoille miehille, mutta sinoot nuori ja tykky mies, hyväs lihas ja terves. Rupia uskohon sitte vasta, kun oot niin vanaha, jottet enää syntihin pysty. Minä pysyyn kannallani niinku kivinavetta, ja ku Malkamäes oli kumminkin körttiläästä saman verran kun kananpaskas valakoosta, niin lopuuksi se suostuu."
Minun hidas etenemiseni johtui vain ja ainoastaan aiheesta, siitä, että sotakirjat eivät nappaa, eivät vaikka ne olisi kirjoitettu näin hyvin. Tunnenpa itseni taas hiukkasen paremmin.
Kääntöpuoli hitaassa lukemisessa on se, että kirjan sijaan tuli tartuttua iPadiin tai kännykkään ja selattua aivottomana tyhjäpäänä nettiä, ja siitä nyt ei koskaan seuraa mitään hyvää. Minulle kävi niin että sain selailusta autokuumeen ja tietenkin sitten ostin auton.
Mitä tästä opimme? Lukeminen on halpa harrastus.
Anneli Kanto: Lahtarit
Gummerus
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!