Kukapa ei olisi kiinnostunut siitä, mitä läheiset tekevät sen jälkeen kun itse on kuollut? Miten surevat, miten jatkavat elämäänsä? Kukapa ei haluaisi liidellä haamuna kaupungin yllä tai seinien läpi ja tarkkailla elävien touhuja?
Tätä Eilittän kirjassa tapahtuu. Ilona on 45-vuotias kahden lapsen äiti ja Turkan vaimo ja äidinkielenopettaja, joka jää suojatiellä auton töytäisemäksi ja kuolee. Ruumiinavauspöydällä hän havahtuu siihen, että kykenee yhä aistimaan maailmaa kuin olisi elossa, paitsi että ei ole. Ilona lähtee katselemaan itselleen merkityksellisiä paikkoja ja perhettään: lapsia, miestä, vanhempiaan. Hän tirkistelee niin kuin jokainen meistä vastaavassa tilanteessa tekisi. Ja löytää sekä mieluisia että epämieluisia asioita. Ja jotta tarinassa olisi imua, yksi perhesalaisuuskin matkan varrella selviää - tosin tähän suuntaan tarina kääntyy vasta puolenvälin jälkeen, sivulla 144.
Valtavan kauas noista yllä kuvatuista lähtökohdista tarina ei liitele, vaan pysyttelee lähellä lähtöpistettään, mitä nyt välillä kääntyy taaksepäin muistelemaan aikoja jolloin Ilona oli vielä elossa. Niinpä tarina pysyy tiukkana eikä rönsyile.
Kun olen poissa on satu, unen transkriptio. Sadunomaisuutta korostaa Eilittän valitsema tunnelma: mitään pelottavaa tai uhkaavaa tarinassa ei ole missään kohdin, kaikki on hyväntuulista ja kilttiä ja kaunista. Painajaisia tämä kirja ei lukijalleen aiheuta.
Hieno kirja.
Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa
Atena
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!