Tekevät niitä muutkin. Matti Salminen on tehnyt Erno Paasilinna -kirjassaan saman rajauksen kuin Bruce Dickinson omaelämäkerrassaan: elämä ja perhe sun muut on jätetty muiden kerrottaviksi. Niinpä opus on huomattavasti hoikempi kuin Rajalan kirjat.
En tiedä, millainen menetys tämä on. En tiennyt Erno Paasilinnasta muutenkaan juuri mitään ennen tämän kirjan lukemista. Nyt tiedän jotain. Hän voitti ensimmäisen Finlandia-palkinnon vuonna 1984 teoksellaan Yksinäisyys ja uhma. Tuolloin palkinnosta kisailivat vielä kaikki kirjallisuudenlajit, ja Paasilinnan voittajateos onkin esseekokoelma. Jotain sen kaltaista ovat Paasilinnan muutkin teokset, usein satiireiksi mainittuja kirjoituskokoelmia, joiden palaset ovat alun perin ilmestyneet lehtien sivuilla. Niissä hän mätkii vuoroin kulttuuripiirejä ja valtaapitäviä, ja silloin kun ei mätki, mököttää.
Erikoisinta Paasilinnassa on hänen koulutuksensa: kansakoulu ja yksi vaivainen vuosi Lapin kansankorkeakoulua. Nykyään tuollaiselta pohjalta tuskin ponnistettaisiin kansakunnanintellektuelliksi. Paasilinnan sosiaalisen nousun salaisuus oli se, että hän luki valtavasti ihan ilman että yliopisto tai muu olisi pakottanut. Nykyään ei lueta vaikka jeesus tai presidentti pakottaisi.
Romaaneja Erno Paasilinna kirjoitti vain yhden, ja sekin, Kadonnut armeija, luokitellaan jossain pienoisromaaniksi puolentoistasadan sivun pituudellaan. Elämäkertoja Paasilinna kirjoitti kaksi kappaletta, Timo K. Mukasta 1974 ja rauhanaktivisti Arndt Pekurisesta 1998. Ne molemmat kertovat pienestä ihmisestä, jonka systeemi murskasi. Esseekirjoja syntyi huikea määrä.
Erno Paasilinnasta piirtyy varsin samanlainen kuva kuin Jörn Donnerista. Erittäin ahkera kirjoittaja, joka ei sitoudu mihinkään, vaan korostaa omaa yksilöllisyyttään ja intellektuellin asemaansa. Ja viihtyy julkisuudessa vaikkei sitä varsinaisesti myönnä. Kummallista on, ettei Salminen tee tällaista vertailua ollenkaan, ehkä ymmärsin jotain väärin.
Salminen lainailee vuolaasti Paasilinnan teosten kritiikkejä, elämäkerran painotus on vahvasti reseptiossa. Monin paikoin mieleen tuli että tästä saisi vielä enemmän irti jos lainauksia Paasilinnan teksteistä olisi enemmän. Mutta sitten ymmärsin, että niitä ei elämäkerrassa tarvita, koska ne löytyvät Paasilinnan kirjoista. Jotain tällaista reaktiota Salminen lienee lukijaltaan odottanutkin, kai hän haluaa kannustaa meitä tietämättömiä Erno Paasilinnan kirjallisuuden äärelle.
Matti Salminen: Erno Paasilinnan kirjallinen elämä
Into
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!