Henrik ja Anna-Leena ovat sisarukset, joiden isä kuoli jo 80-luvulla, ja nyt kuolee äitikin. Perinnöksi ei jää mitään erikoista, mutta Henrik löytää vahingossa sinikantisia vihkoja, joihin äiti on pitänyt päiväkirjaa. Päiväkirjamerkinnöistä alkaa vähitellen avautua uusia puolia äidistä. Nahistelevat sisarukset joutuvat uuden tilanteen eteen, ja myös ottamaan kontaktia toisiinsa.
Juonessa ei ole mitään uutta tai ihmeellistä - kirjan suurimman mysteerinkin moni lukija arvaa jo reilusti ennen puolta väliä. Varsinaiset paljastukset koskevatkin tämän nelikon, Henrikin, Anna-Leenan ja heidän vanhempansa, paljastumista kokonaisiksi ihmisiksi.
Ihmisiksi hyvine ja huonoine puolineen, etenkin jälkimmäiset ovat niitä jotka synnyttävät sen varsinaisen ihmisyyden. Huonot puolet kun pyritään salaamaan, siksi ihmisyydestä jää useimmin puolikas piiloon. Oli sitten kyse Facebookista tai sukujuhlista, aina se toinen puoli pyritään vaientamaan. Siksi niin valtavan moni kirja rakentuu näiden huonojen puolien kaiveluun: sellaiseen on helppo samastua ja löytää itsensä - sekä lohdullinen tieto siitä, että muutkin mokaa, niin kuin Pauli Hanhiniemi asian sattuvasti on laulussa laittanut.
Tässä ollaan kaiketi aika lailla kaunokirjallisuuden ytimessä. Ja koska Tontti osaa kirjoittaa tämän paljastumisen hyvin, tämä kirja on hyvä. Sen kielessä ei ole mitään erityisen ihmeellistä, mutta tarina on tosi ja ikiaikainen ja hyvin kerrottu.
Jarkko Tontti: Perintö
Otava
Hyvin oivallaettu ydin, noinhan se on! Lukiessa jännittää, miten paljon ne fiktiiviset henkilöt oikein mokaavat ennen kuin näkevät sen, minkä lukija jo näkee ja tunnistaa. Mokaajiin on helpompi eläytyä kuin täydellisyyksiin, he ovat myös kiinnostavampia kuin suoraviivaisemmin etenevät osaajat.
VastaaPoistaJep!
Poista