Ozawa on tehnyt huikean kansainvälisen uran, voittanut kapellimestarikilpailuja ja johtanut kaikkia maailman huippuorkestereita. Hänen opettajansa, professori Hideo Saito, mainitaan kirjassa tämän tästä, ja muista henkilöistä isoimman roolin saa Leonard Bernstein, joka nimitti Ozawan New York Philharmonic -orkesterin apulaiskapellimestariksi 60-luvun alussa. Sieltä Ozawan ura ponnahti nousuun.
Ozawa on kiireinen mies. Hänen vuonna 2010 diagnosoitu kurkkusyöpänsä muodostui Murakamin ja meidän lukijoiden onneksi: syöpä pakotti Ozawan aloilleen, ja niinpä näille keskusteluille oli aikaa. Vaikka keskusteluissa on paikoin lievää snobistelun makua nimenpudotteluineen kaikkineen, ne ovat oikein mielenkiintoisia.
Aluksi miehet istuvat Murakamin kotona ja kuuntelevat Beethovenin kolmatta pianokonserttoa. Myöhemmin keskusteluja käydään mm. Sveitsissä, jossa Murakami käy seuraamassa Ozawan opetusta. Puhetta riittää pienenpienistä yksityiskohdista elämän kokoisiin asioihin asti, mutta mielenkiintoisimpia ovat tietenkin Ozawan muistot. Esimerkiksi Bernstein käytti kuulemma ison osan orkesterin harjoitusajasta puhumiseen, ja Ozawa-raukalta nämä monologit menivät ohi, koska hän ei vielä 60-luvulla osannut englantia kovin hyvin. Bernstein teki ensimmäisen Mahlerin sinfonioiden kokonaislevytyksen ja sai aikaan Mahler-buumin; tätä pohditaan juutalaisuuden kautta.
Muistoja on paljon. Kerran Ozawa mursi sormensa johtaessaan Mahlerin Das Lied von der Erdeä. Kerran hän meni Chicagossa Beatlesin keikalle, jossa musiikki hukkui täysin yleisön meteliin. Japanilaista kansanluonnetta ja mentaliteettia pohditaan useassa kohdassa. Nykyäänhän länsimaisissa orkestereissa on kaukoidän muusikoita pilvin pimein, mutta Ozawan aloittaessa 60-luvulla tilanne oli toinen. Hän teki pioneerityötä, joka ei aina ollut helppoa.
Murakami ei itse soita mitään instrumenttia, mutta hän on viljellyt kirjoissaan viittauksia popmusiikkiin ja perustanut Tokioon jazz-baarin. Tässä kirjassa hän osoittautuu erittäin perehtyneeksi klassisen musiikin tuntijaksi. Joistakin asioista hän tietää jopa enemmän kuin Ozawa, mutta sellaistahan se on: parhaankin asiantuntijan tiedoilla on rajansa. Eikä tiedon puute ole ongelma, sillä eihän musiikkia (tai mitään muutakaan) nippelitiedolla johdeta, vaan näkemyksellä.
Haruki Murakami: Absolutely on Music. Conversations with Seiji Ozawa
Translated from the Japanese by Jay Rubin
Harvill Secker
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!