Pariin kuukauteen ei ole tullut luettua oikeaa kaunokirjallisuutta, joten sellaista piti löytää. Suomalaista tietenkin. Sattumien kautta päädyin Minttu Hapulin Emil-romaaniin.
Alussa oli muutama sana tai lause, jotka hiukan epäilyttivät: ”Unen repi riimustaan kauhistuttava ääni.” Haetaanko tässä nyt värikästä kieltä jostain tarpeettomasta suunnasta? Teksti imi kuitenkin hyvin mukaansa, ja kielikin osoittautui oikeasti nautinnolliseksi.
On ruumis, joka ajautuu rantaan. On viisi elävää ihmistä, joista jokainen pääsee ääneen vuorollaan. Kirjan ensimmäisessä osassa jokaisen suulla käydään läpi hukkumisen aikaa, ja tilanne avautuu vähitellen. Toisessa osassa ollaan ajassa ennen tragediaa, jolloin hahmot saavat kunnolla syvyyttä. Kolmannessa osassa aikaa on kulunut joitakin vuosia hukkumisen jälkeen, ja palaset loksahtelevat paikoilleen. Rakenne on erittäin jämäkkä ja toimiva.
Hapuli osaa rakentaa koukuttavan kokonaisuuden, joka pitää sekä otteessaan että vettä: hahmojen toiminta ja motiivit ovat psykologisesti uskottavia, ja yllättäviä käänteitä riittää. Tempo on hyvä koko ajan, ja rytmitys toimii. Kerronta vaihtelee kolmannen ja ensimmäisen persoonan välillä, mutta se ei haittaa. Pienet yksityiskohdat merkitsevät, lauseilla on väliä.
Musiikki on mukana, Emil kun on rumpali ja rokkitähti. Hiukan pitää epäillä sitä, kun ”Emilin bändi oli saanut lämmittelypaikan pikkufestareille”, tietääkseni tuollaisia paikkoja ei ole ollut olemassa.
Mutta muuten ovat sekä faktat että etenkin fiktio kohdallaan. Toistoa on juuri sopivasti, kun asioita katsellaan eri hahmojen näkökulmista. Riidat ja rakkaudet saavat syvyyttä, lopetus on komea. Hieno kirja!
Minttu Hapuli: Emil
Sitruuna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!