Lupa ajatella ja tulkita

Yksi Pentinkulman Päivien esikoiskirjailijaseminaarin kouluttajista on Erkka Mykkänen. Hänen Something not good -kirjansa luin muutama vuosi sitten, ja tykkäsin kovasti. Mykkäsen tuorein teos on Sellainen mies, joka sai aika paljon huomiota ilmestyessään. 

Huomiota kirja sai omaperäisestä aiheesta: itsensä kanssa parisuhteessa oleminen ja ihmissuhteisiin keskittyvä pakko-oireinen häiriö ROCD ei ole jokaisen kirjan juttu. Muuten tämä kyllä on kovinkin nykymuodin mukainen: autofiktiota, joka pyörii oman navan ympärillä ja itse itselle diagnosoitujen ongelmien parissa. Jälkimmäistä en voi tulkita muuksi kuin tahalliseksi provosoinniksi ja ärsyttämiseksi, ei kukaan fiksu ihminen muuten tuollaista voi kirjoittaa. Ensimmäinen taas tarkoittaa sitä, ettei vaivauduta kuvittelemaan mitään, toisin sanoen kaunokirjallisuuden perusta ja lähtökohta jätetään huomiotta kokonaan. Kirja on erittäin hyvin kirjoitettu päiväkirja tai laajennettu Imagen artikkeli tai pitkä essee, ei kaunokirjallisuutta niin kuin kirjastoluokitus väittää. 

”Aattelitko koskaan tehdä töitä”, kirjan kertojalta kysytään. Sama kysymys tuli itsellenikin mieleen: useimmiten nämä ahdistustarinat kertovat ihmisistä, jotka ovat valinneet toimia perusporvarillisen kuvion ulkopuolella. Jokainen saa toimia aivan kuin haluaa, mutta jos erityinen elämäntyyli ahdistaa, ei siitä kannata alkaa ruikuttaa ainakaan julkisesti, vaan kantaa vastuu valinnoistaan. 

”Katsokaa minua, olen kovin erikoinen ja erityinen!” Sen huonompaa lähtökohtaa en taideteokselle tiedä. Narsismi parantaa taideteosta yhtä vähän kuin sosiaalista kommunikaatiota tai yhtään mitään. 

Jokaiselle tutut häpeän ja epävarmuuden tunteet kirjan kertoja kyllä sanoittaa hienosti. Melkoista hybristä osoittaa se, että kertoja ajattelee juuri meidän aikamme olevan erityisen tuhoisaa. Ainahan niin on ajateltu, ja jos ei ole, se johtuu siitä, että aika on oikeasti ollut niin tuhoisa ettei ajattelemaan ole ehditty.

Mutta. 

Mutta entä jos kirja onkin suuri huijaus? Kannessa on kirjailijan pää, entä jos se on vain hämäystä? Jos tämä ei kerrokaan kirjailijasta itsestään? Jos kirjailija onkin neljän lapsen isä ja tuikitavallisessa parisuhteessa, ihan tavallisen naisen kanssa? Jos ajattelee näin, kirja saa aivan uuden, korkeamman hohteen. Se muuttuu kaunokirjallisuudeksi, jossa on aivan tyhjästä luotu yhden asian ympärillä woodyallenmaisesti jauhava hahmo, joka parodioi nykyaikaa. Siinä tapauksessa kirja on erittäin yhtenäinen ja vetävästi kirjoitettu, ja se on siis taiteellisesti kaikin puolin arvokas, erinomainen taideteos siis. 

Sellainen mies on joko muodinmukaista autofiktiota tai hieno taideteos. Valitsen jälkimmäisen.

Minulla on lupa ajatella ja tulkita näin, miksi ei olisi, joten ajattelen ja tulkitsen näin. 

Erkka Mykkänen: Sellainen mies

Gummerus

Klassikoista nuorille

Pentinkulman Päivät -aiheiset blogikirjoitukset jatkuvat. Meitä esikoiskirjailijoita koulutetaan seminaarissa oikein urakalla, ja kaikki kouluttajat ovat tietenkin kirjoittaneet jotakin. 

Maria Laakson Taltuta klassikko! on nuorille suunnattu kirja suomalaisista klassikko-opuksista. Siinä esitellään klassikoita Kalevalasta Sinuhen kautta Tuntemattomaan sotilaaseen, kahdeksan kappaletta kaikkiaan. Johanna Rojolan kuvitus elävöittää lukukokemusta.

Laakson teksti on raikkaan eläväistä, ja minuakin nauratti usein. ”Sittemmin Nietzsche-fandomiin onkin liittynyt jos jonkinlaista hötöpäätä. Tämä kaikki tapahtui kuitenkin niin Nietzschen kuin Södergranin jo niin sanotusti siirryttyä suorasääristen yhdistykseen, joten ei mennä nyt siihen.” 

Mainio kirja siis, voisin kuvitella monen nuoren oikeasti innostuvan aiheesta, varsinkin kun kirjoittaja pyrkii pitämään kaikenlaiset kynnykset mahdollisimman matalina. 

Maria Laakso: Taltuta klassikko!

Kuvittanut Johanna Rojola

Tammi

Pentinkulmalta Pentinkulmalle

Elokuussa on Pentinkulman Päivät, jonka esikoiskirjailijaseminaariin saan osallistua. Seminaarilaisten kirjat sain jo luettua, mutta ei Penttareille kehtaa mennä Linnaa lukematta. Tuntemattoman olen kahlannut kaksikin kertaa, mutta Täällä Pohjantähden alla on jäänyt lukematta.

Klassikoiden arvoa ei tarvitse todistella, mutta eivät ne kaikki silti jokaiselle sovi. Sillanpään tuotantoa luin paljon Naarasperhoa valmistellessani, ja se teki valtavan vaikutuksen. Sen sijaan Sinuhe jäi kesken, siinä oli minulle liikaa tekstiä sisältöön nähden: taasko se lähtee uudelle matkalle, eikö sitä reissaamista ole ollut jo tarpeeksi? Juu juu, ihminen on ollut sama kautta aikojen, se tuli selväksi. 

Täällä Pohjantähden alla -sarjasta luin nyt ensimmäisen osan, ja se on kerrassaan huikea. Mitään ei ole liikaa eikä liian vähän, Linna pukee 1800-1900-lukujen vaihteen historian kaunokirjalliseen asuun komeasti rytmittäen. Kirjan kieli on uskomattoman rikasta, ja oli hauska huomata kuinka Linnan teksti on vaikuttanut suomen kieleen. Esimerkiksi Juicen ”Kaksi vanhaa pieruparkaa” -biisin ”täytyy ottaa suutaa” taitaa olla viittaus tähän kirjaan. 

Yllättävän lähellä Linnan kieli on myös Sillanpäätä. Vanhassa vara parempi, totean kirjallisesta maustani.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla I

WSOY

Kaunokirjallisuutta isolla K:lla

Esikoisromaanisarjani viimeinen kirja on Johanna Pentikäisen teos Joutsenen laulusta. 

Luettuani kaikki Pentinkulman Päivien esikoiskirjailijaseminaariin osallistuvien kirjoittajien kirjat voin tehdä jonkinlaisen yleistyksen: isot kustantajat kiinnostuvat kirjasta, jos se on joko a) autofiktiota, tai b) queer-kirjallisuutta. 

Pienemmillä kustantajilla linja on laveampi, sen osoittaa erinomaisesti Pentikäisen teos. 

Joutsenen laulusta sijoittuu 1700-luvun alkupuolelle, ja sen päähenkilö on Sigfrid Granroth, oikeasti elänyt ihminen, Pentikäisen esi-isä kahdeksan sukupolven takaa. Granrothista tulee orpo, eikä hän pääse sellaiseen oppiin kuin olisi isän eläessä päässyt. Niinpä hän joutuu tyytymään Kuusamon nimismiehen pestiin. Siellä hän joutuu uppiniskaisten asukkien kanssa maakiistoihin. 

Granroth tulee puolivahingossa aloittaneeksi saamelaisten maaoikeuden menetyksen, mikä on iso ja yhteiskunnallisesti tärkeä aihe. Tämän kirjan parasta antia ei kuitenkaan ole maaoikeuden menetys, vaan arjen ja ihmisten kuvaus kolmensadan vuoden takaa, Pentikäinen kirjoittaa niistä uskomattoman komeasti ja mielenkiintoisesti. Tarinassa on avoimia kysymyksiä paljon, ja ne pakottavat lukijan mukaansa. 

Mutta ainakin minut tämä kirja saisi mukaansa ilman niitäkin, sillä Pentikäisen kieli on kerrassaan mahtavaa! Kielellinen kiinnostavuus käy ilmi välittömästi, se pakottaa hitaaseen, makustelevaan lukemiseen. Joka lauseessa huomaa, että kirjoittaja on nähnyt vaivaa tekstin eteen, ja se palkitsee. Tällaista kieltä ei kovin usein uusissa kirjoissa näe, lähinnä tulee mieleen Ville Hytösen Jumalankoirat. 

Esimerkiksi näin Pentikäinen kirjoittaa: ”Arvelen leipää ensin vastaan ottaa koska huomaan talossa kovin monta suuta kapean varren päässä, mutta sitten ymmärrän emännän eleestä että hän tahtoo sillä hyvittää vaivan.”

Pidän siitä, että Pentikäinen rikkoo pilkkusääntöjä, ja pidän erittäin paljon siitä, että tekstissä on siellä täällä sanoja, joiden merkitys jää hämäräksi. Aivan mahtavaa! Tosin tätä kirjaa ei kannata antaa aivan aloittelevalle lukijalle. 

Kerronnassa on monia tasoja, ja monia fontteja myös. Saamelaisen Elsán osuudet ovat enimmäkseen runoja, ja Pentikäinen on kääntänyt Sigfridin veljen Benediktus Granrothin latinankielisen tutkielman (josta kirja on saanut nimensä) kokonaan suomeksi, se annostellaan tarinan lomaan. Ajassa hypellään, mutta se ei haittaa yhtään. 

Tutkielmaa ja runoja on tosi mielenkiintoista lukea, mutta välillä mielessäni kävi, onko kokonaisuus liiankin kirjava. En osaa sanoa, mutta sen osaan sanoa, että todella hyvä jälkimaku tästä kirjasta jäi. Tämä on Kaunokirjallisuutta isolla K:lla. 

Muutamat sanavalinnat kummastuttavat: miksi bookstaavi eikä pukstaavi? Miksi näsduuki? Epäilemättä nämä ovat oikein ja harkittuja, kirja on todella huolellisesti tehty. Suurin heikkous on se, että saamelaisten maaoikeuden menetys on kerrottu varsinaisesta juonesta irrallaan - sen näyttäminen juonessa olisi kaiketi ollut mahdoton tehtävä. 

”Tänään mietin, voisiko minulla ja hänellä olla mitään yhteistä. Jos on, se on tämä tietoisuus kirjoittamisen voimasta. Sanoilla voi kertoa toisin, kutsua takaisin ja tehdä tilaa. Löytyy uusia ääniä, niitä ymmärretään kuulla ja niiden tieltä väistytään.”

Johanna Pentikäinen: Joutsenen laulusta

Warelia

Tunteiden vuoristorataa

Esikoisromaanisarjani jatkuu Ulla Linturinteen kirjalla Punatukkaisetkin pääsevät taivaaseen.  

Kustantamon sivulla kirjaa luonnehditaan ”kirpeän herkullisten havaintojen sävyttämäksi feelgood-romaaniksi oman paikan löytämisestä muuttuneessa elämäntilanteessa”, ja kirjan voisi määritellä myös eläkeläis-chick-lit -kategoriaan, mikäli sellainen olisi olemassa. 

En ole siis aivan keskeisintä kohderyhmää, tai oikeastaan en ole kohderyhmää ollenkaan, millään tavalla. Mutta sepä ei haittaa ollenkaan. Punatukkaisetkin pääsevät taivaaseen on mainio kirja, monin tavoin. 

Päähenkilö on Raisa, joka jää eläkkeelle kulttuuritoimittajan työstä. Miehestään hän on eronnut jo vuosia aiemmin, ja ainoa lapsi on jo aikuinen. Elämään tulee työuran loputtua iso tyhjiö, jota Raisa alkaa täyttää osallistumalla ruumisarkuntekokurssille. Mieskin olisi kiva löytää, mutta hyviä ei tunnu löytyvän. Raisan parhaat kaverit ovat Ellu, joka on ollut pitkään naimisissa, ja silikonirintainen Linda, jonka miehet vaihtuvat tiuhaan. 

Asetelmasta tulee mieleeni Minna Haapasalon Tilkkuterapiaa-kirja, siinäkin käsillä tekemisellä setvitään elämän solmuja. Samankaltaisia on varmaan paljon muitakin, mutta genre ei ole vahvuusalueitani enkä siksi tiedä asiasta paljon.

Linturinteen kirjan keskeiset hahmot on karakterisoitu niin selkeästi, että lukijan ei tarvitse yhtään pinnistellä muistaakseen kuka on kuka. Tämä itsestäänselvyys on syytä mainita, koska se ei ole kaikissa kirjoissa ollenkaan itsestään selvää. Selkeitä ovat myös keskeisten hahmojen ammatit, toimittaja, opettaja, pappi. Jokainen tietää millaisia nuo työt ovat, ja se on hyvä. 

Arkunteon vaiheet on niin tarkasti kuvattu, että joko kirjailija tai hänen informanttinsa on oikeasti tehnyt ruumisarkun. Tarina on muiltakin osin uskottava, sekä fyysisesti että psykologisesti. 

Tarinan määritelmässä keskeisintä on muutos, ja sen Linturinne on ottanut vakavasti: kaikki muuttuu, kaikilla hahmoilla on muutoksen kaari. Hyvä. 

Kieli on sujuvaa, ja oivia ajatuksia tulee siellä täällä: ”Ei se ole olennaista mitä tapahtuu, vaan minkä merkityksen asioille antaa.” Kin- ja han-päätteitä olisin karsinut, samoin lauseenvastikkeita. Jalkapalloilija Ronaldo on kirjoitettu Rolandoksi, mikä voisi olla hahmon hauska kömmähdys, mutta ei taida olla sitä. 

Kirjan teemat ovat tärkeitä, tasa-arvo ja erityisesti eläkeikäisen naisen asema yhteiskunnassa - jälkimmäinen ei ole aivan tavallinen ainakaan esikoisromaaneissa. Parasta kirjassa on tunnetilojen kuljetus, siinä Linturinne onnistuu erinomaisesti. Juonen mukana kuljetaan pitkin tunteiden vuoristorataa, sekä kirjan hahmot että me lukijat. 

Ulla Linturinne: Punatukkaisetkin pääsevät taivaaseen

Myllylahti