Viikko sitten luin Aki Ollikaisen Nälkävuoden. Se on tosi upea kirja, mutta minulle kaikkein hämmästyttävintä oli se, kuinka paljon siinä oli yhtäläisyyksiä oman Lentotähteni kanssa. Ja kuinka kukaan ei ollut sanonut asiasta minulle mitään.
Koska Nälkävuosi oli niin hyvä, piti tietysti lukea lisää Ollikaista. Otin Storytelin tarjonnasta siis satunnaisen Ollikaisen, joka oli hänen kolmas romaaninsa Pastoraali. Sen alku laittoi melkein nauramaan ääneen: jos Nälkävuodessa ja Lentotähdessä oli samankaltaisuuksia, näköjään Pastoraali liippaa sitten läheltä omaa Naarasperhoani. Huh huh. Ja näköjään Hesarin arviossa kirjoitettiin Pastoraalin yhteyksistä F. E. Sillanpäähän. Tämä menee jo koomiseksi.
Eikä kukaan ole tästäkään kaltaisuudesta sanonut mitään, vaikka Naarasperholla on jo aika kookas lukijajoukko.
No, jokaisella kirjalla on joku jota se muistuttaa, useita. Enkä olisi muuttanut mitään, jos olisin lukenut Ollikaisen tuotantoa kirjoittaessani omia kirjojani. Miksi olisin? Ihan omanlaisiaan kaikki kuitenkin ovat, tietenkin.
Millainen Pastoraali sitten on?
Se on nimensä mukaisesti ylistys suomalaiselle luonnolle, ja lampaitakin paimennetaan. Hahmoja on paljon, minun mielestäni vähän liikaa. Samoin takaumia on paljon, mutta yhdenpäivänromaanissa tällaisia pitää vain tehdä, muuten tiukassa raamissa on kovin vaikea pysyä. Varsinkin kun enimmäkseen ei tapahdu kummoisia. Ja tästä tapahtumattomuudesta minä tykkään kovasti. Ja myös siitä, että Ollikainen asettelee niin tiukkoja rajoja romaanitaiteelleen.
Ihan yhtä mestarillinen Pastoraali ei ole kuin Nälkävuosi. Kerronta ei tunnu yhtä hiotulta, varsinkin joissain dialogeissa on selittelyn tai infodumppauksen makua. Mutta tunnelma on hieno, ja kerronnan tiukat rajat laittavat ihailemaan Ollikaisen työtä. Saatan lukea lisää.
Aki Ollikainen: Pastoraali
Siltala
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!