Instagramin ihmemaassa törmäsin tähän kirjaan, ja onnekseni se löytyi Storytelin valikoimista. Yhtään en osannut aavistaa, mitä hienon kannen alle kätkeytyy.
Kirjan minäkertoja on Eva, keski-ikäinen vaimo ja kahden lapsen äiti. Hän saa pienen vihjeen ja alkaa selvittää isoisänsä mysteeriä, oliko itsemurhaksi väitetty kuolema kenties sittenkin jotain muuta?
Ihmissuhteissa on dramatiikkaa, mutta tavallista. Sellaista, johon kuka tahansa meistä saattaa samaistua. Ja vaikka kaikki on tavallista, jokaisessa on myös paljon epätavallista. Niin kuin meissä kaikissa on.
Teksti rullaa mainiosti, hienoja lauseita on siellä täällä:
”Ilo on loistava valeasu.”
”Ehkä lasten kanssa onkin kyse juuri siitä. Vahingossa onnistumisista, kunnes he ovat kasvaneet niin isoiksi, että osaavat itse tehdä omat virheensä.”
Menneisyyteen sijoittuvissa jaksoissa minäkertoja vaihtuu. Näytä, älä kerro! Kertojien vaihtuminen tekee erinomaisen hyvää kokonaisuudelle. Koska Eva on kuitenkin eniten äänessä, ei moniäänisyys sekoita lukijaa lainkaan. Hämähäkkimotiivi kulkee oivasti mukana koko ajan. Lauseenvastikkeita olisin karsinut.
Tarinassa on suvantoja ja huippuja, niin kuin hyvässä kerronnassa pitääkin olla. Uudet paljastukset avaavat mysteeriä vähä vähältä, ja yhä uusia pimeyksiä avautuu lukijan eteen, sukupolvien mittakaavassa. Ja millaisille kierroksille tarina sitten lopulta yltyy, komeaa! Aluksi jotkut palaset saattavat näyttää irrallisilta, mutta sellaisia ne eivät suinkaan ole.
Kaikki liittyy kaikkeen, kaikella on yhteys, kaikki ovat samaa seittiä.
Essi Ruohola: Hämä-hämähäkki
Momentum kirjat
