Yliopistojargonia ja ihan oikeaa asiaakin kirjoittamisesta

Erilaisia kirjoittamisoppaita on olemassa paljon, samoin kuin on kirjoituskursseja jos minkälaisia. Turun yliopisto on kuitenkin ainoa suomalainen korkeakoulu, jossa luovaa kirjoittamista voi opiskella samaan tapaan kuin esimerkiksi kuvataiteita tai musiikkia: perus- ja aineopintojen mittaisena sivuaineena, johon opiskelijat valitaan pääsykokein.

Kirjoittamisen taide & taito on Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineen ensimmäinen oma julkaisu, se on artikkelikokoelma, jonka kirjoittajat ovat tuon oppiaineen opettajia tai opiskelijoita, tutkijoita ja kirjailijoita.

Tällaiselle kirjoittamisesta kiinnostuneelle ihmiselle opus on mielenkiintoista luettavaa. Artikkelit tarjoavat hyviä uusia näkökulmia tekstin tuottamiseen, esimerkiksi aineiston, rakenteen tai henkilöiden näkökulmasta, ja myös kirjailijan työstä kertovat artikkelit avartavat maailmaa - moni asia on tuttu ennestään, mutta eivät kaikki.

Heikompia lenkkejä tässä kirjassa ovat muutamat artikkelit, joista paistaa yliopistomaailman sulkeutuneisuus: kun juttu alkaa diskursseilla ja konteksteilla, kirja kirpoaa heti käsistä. Jos ei ole oikeaa asiaa, ei tilanne yliopistojargonilla kohennu.

Suurin osa kirjan artikkeleista on kuitenkin mielenkiintoista luettavaa, joten suosittelen ehdottomasti lukemaan, jos kirjoittaminen kiinnostaa.

Emilia Karjula (toim.): Kirjoittamisen taide & taito.
Atena

Tämäkin löytyy Bookysta

Miksi pulpettisi ovat tuossa järjestyksessä?

Maarit Korhosen pamfletti Herää, koulu! tarttui näppeihin kirjamessuilta, eikä sen lukemiseen mennyt kuin tovi. Tempaisevasti kirjoitettu teksti pyrkii herättämään opettajia ja yhteiskuntaa ylipäätään miettimään, mihin ja miten koulua olisi syytä kehittää.

Korhonen haluaisi mm. vähentää opettajajohtoisuutta, lisätä valinnaisuutta jotta jokaiselle oppilaalle tulisi mahdollisuus onnistumisen kokemukseen, pienentää akateemisten aineiden ylivaltaa, ottaa tietotekniikka entistä paremmin käyttöön kouluissa, ja muuttaa oppimisympäristöt kauniimmiksi ja terveemmiksi. Hyviä ajatuksia ihan jokainen.

Korhonen opettaa alakoulussa, mutta jokainen ajatus sopii yhtälailla yläkouluun kuin lukioonkin. Tärkein anti pamfletissa on minulle se, että se pistää miettimään: olenko ajatellut tuota ja tuota asiaa, miksi teen niin kuin teen, voisiko olla toisin. Jokaisen opettajan tulisi kyetä vastaamaan, miksi luokassa istutaan niin kuin istutaan, miksi käytetään niitä opetus- ja oppimismetodeita kuin käytetään, miksi luokka näyttää siltä kuin näyttää. Eikä pidä alistua siihen ettei ole rahaa tai muita resursseja tai että ennenkin on tehty näin.

Tiedän, ettei tilanne ole ihan niin huono kuin Korhonen kirjoittaa: iso osa opettajista osaa todellakin vastata noihin edellä mainittuihin kysymyksiin eikä nykykoulu ole ollenkaan niin 1800- lukulainen kuin Korhonen väittää -  tai eihän hän niin väitä, hän provosoi ja kärjistää, niin kuin pamfletissa kuuluukin.

Vuonna 2016 tulee voimaan uusi opetussuunnitelma, ja yksi suunnitelluista ops-malleista poistaa valinnaisuuden yläkoulusta kokonaan. Se ei oikein sovi yhteen sen ajatuksen kanssa, että jokaiselle oppilaalle pitäisi taata oikeus kukoistaa omilla vahvuusalueillaan.

Jokaisen opettajan olisi hyvä lukaista tämä läpi. Lukeminen ja sitä väistämättä seuraava mietintä vastaa pientä täydennyskoulutusta.

Maarit Korhonen: Herää, koulu!
Into

Bookysta Maarit Korhosen Herää, koulu!

Surullinen, toivoton ja semionnellinen Seili

Löysimme itsemme jälleen Turun kaupunginteatterin ensi-illasta neljän viikon tauon jälkeen. Ystävälliset vanhempani antoivat taas lippunsa käyttöömme. Logomoon astelimme lähes kuin emme muualla olisi käyneetkään, niin äkkiäkö se Itäinen rantakatu unohtui? No, ei sentään. Pienempi Logomo ei tunnu paikkana yhtä ylväältä ja massiiviselta. Ikääntynyt ensi-iltayleisö erottuu huutomerkin lailla rouheassa hipsterityyppisessä tehdasmiljöössä kuin ... ikääntynyt väki eksyneenä trendikkääksi stailatussa betonimöhkäleessä. Edelleen kaikella kunnioituksella. Teatteri Logomossa tuntuu kuitenkin raikkaalta ja silti arvokkaalta.

Seilin käsiohjelma ei paljastanut tulevasta etukäteen muuta kuin näyttelijät ja biisilistan, musikaalistahan on kyse. Ansiokkaasti suunniteltu käsiohjelma muuten keskittyy sivistämään Seilin saaren synkästä historiasta. 

Väliajalla olin vielä sitä mieltä, että olisivatpa laulamatta ja että Seili olisi parempi näytelmänä kuin musikaalina. Hyvin vetivät, ei se ollut ongelmana, mutta en ylipäätään ole suuri musikaalien ystävä ja Tomi nyt vielä vähemmän. Seilin loputtua olinkin jo hiukan toista mieltä, pienellä varauksella kuitenkin. 

Tarina oli synkkä, ahdistava, surullinen, toivoton ja siinä kaikessa kaunis. Ahdistavinta on tietysti se, että Seilin todellinen menneisyys on vielä synkempi kuin tämän Seilin murheellinen tarina. Turkulaisille se on lähimenneisyyttä paitsi ajallisesti niin myös maantieteellisesti, siltä on ollut vaikea välttyä. Ja ahdistavaa on se, että Seilin naisten kohtalot toistuvat edelleen kolmannessa maailmassa ja vähän edistyneemmissäkin maissa.

Pääosan, Sofian, esittäjä (Helmi-Leena Nummela) oli upea kaikessa herkkyydessään ja vahvuudessaan. Muun oloista näyttelijää en siihen rooliin osaisi edes ajatella. Synkkään Seiliin pääosin sijoittuvan tarinan kontrastina oli suomipop. Kontrastilta minulle näytti tuo suomipop myös sitä vasten, että jo iäkkääksi kuvailemalleni ensi-iltayleisölle suomipopin sanoitukset eivät tainneet olla yhtä läpituttuja kuin minulle. Tomi oli eri mieltä ja laski monen yleisössä istuneen olleen kepeästi jo toisella kymmenellään kun Elvis aloitti uransa. Niinkuin se mitään takaisi. Yhtäkaikki: biisit Seiliin valinnut oli kuunnellut jannikabeensä herkällä korvalla, sanoitukset saivat uusia ulottuvuuksia. 

Toivottavasti en paljasta liikaa, kun sanon, että onneksi tämän rakkaustarinan loppu ei ollut onnellinen. Ei se täysin murheellinenkaan ollut, mutta sellainen semionnellinen ja silti toivoton kuitenkin. Jos loppu olisi ollut onnellinen, tuskin jäisin koko tarinaa muistelemaan, kuten nyt taatusti jään.

Minä pidin. Pidin todellakin kovasti. Omaa 11-vuotiasta tytärtäni en Seiliä vielä veisi katsomaan, 16-vuotiaan poikani kylläkin. Ensi-iltayleisön yleisestä käsityksestä en osaa sanoa. Vierellämme istunut pariskunta (niin, niitä Elviksen aikalaisia) ei taputtanut ollenkaan, taaempaa sen sijaan kuului äänekästä Suomipop-generaation hihkumista (meistä "nuoremmista" olisi saanut melkein rivillisen). 

Ps. Tomi tuossa toteaa, että Jussi Vahvaselän sovitukset olivat oivaltavia ja taitavia. Sopivasti irti alkuperäisistä, mutta ei kuitenkaan liian.

Päivitys ma 6.10: Jos vaikka heti ensi-illan jälkeen oli vähän hämmentynyt olo suomipop-osuudesta, nyt se ei enää hämmennä. Päinvastoin! Mahtavaa, ettei Seiliin ole sävelletty mitään upouutta. Olemme nimittäin kumpikin nauttineet - emme kärsineet - sen tason korvamadoista koko viikonlopun, että harvoin kuulee. Etenkin Laura Närhen Mä annan sut pois sai niin huikean uuden ulottuvuuden, että en hurjemmasta tiedä. 

Turun kirjamessujen alkumaistelut

Piipahdimme Turun kirjamessuilla heti kun ne tänään avattiin. Jonot olivat pitkät ja etenivät matelemalla vielä klo 10.20, kunnes järjestysmies keksi huutaa, että kutsukortilla voi kävellä sisälle ilman, että sitä täytyy vaihtaa pääsylippuun kassalla. Onneksi huusi, sillä vanhempi (meitä vanhempi, siis) väki alkoi näyttää jonossa väsyneeltä ulkotakeissaan.

Ja vanhempaa väkeä riitti, samaten koululaisia. Koululaiset sinkoilivat paikasta toiseen juoksujalkaa tehdäkseen ilmeisesti koulupäivään liittyvää kirjallisuussuunnistusta. Kiire oli, koska palkintona taisi olla siirtyminen Ruokamessujen puolelle maistiaisten äärelle.

Meilläkin oli vähän kiire, tosin muista aikataulusyistä ja silti teimme sen virheen, että aloitimme shoppailun heti alkuunsa. Onneksi Tomin kädet ovat paremmassa kunnossa kuin minun, sillä hän sai kantaa lukuisat kassimme.

Monta mielenkiintoista kirjalijakohtaamista oli ohjelmassa, mutta harmi kyllä aika ei niiden seuraamiseen riittänyt. Kirjailijoista taisimme bongata vain Roope Lipastin, joka käveli vastaan. Onneksi hän ei huomannut meitä, sillä parista viime kirjasta emme tainneet liian ylistävästi kirjoittaa. Aiemmista kylläkin, mutta miehillä on tunnetusti huono muisti.

Shoppailulistalle päätyi kirjoja meille itsellemme, lapsille heti ja joululahjaksi sekä lahjoja sukulaisillekin. (Sukulaiset, huomio! Älkää katsoko kuvia liian tarkkaan.)

Tungos oli niin harmittava, että moni osasto jäi vain etäisemmälle tarkastelulle. Hyvä kirjamessuille, huono meidän kaltaisillemme pikaisille messuvieraille. Muistinkin, että vuosi sitten messusimme viimeisen messupäivän iltapäivänä, jolloin saimme käyskennellä halleissa omassa rauhassamme.

Antikvariaattien määrä tuntui taas huvenneen. Harmittava juttu. Toisaalta Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivistä on vasta muutama kuukausi ja tuolloin tuli täytettyä ostoskasseja osin ihan samojen myyjien ständeiltä kuin tänäänkin. (Siellä on samoja tarjouskirjakauppiaita ja pienkustantamoja kuin kirjamessuillakin).

Turkulainen Arwopaperi oli hienosti jälleen messuilla kivoine ja houkuttelevine paperituotteineen. Vanhat Turku-kartat ja Von Wrightin linnut toivottavasti houkuttelevat useita. Aina ystävällinen Kimmo Lampinen muisti heti minut nähdessään vanhat kuvastot, joita keräilen ja näytti iPadiltaan, mitä juuri oli myyntiin laittanut. 60-luvun vaate- ja kodintarvikekuvastot ovat heikkouteni...

Pikainen kierros Ruokamessujen puolella oli harmittavan tylsä ja pakenimme jo vajaan kolmen tunnin kierroksen jälkeen syömään muualle. Jotta Kirjamessuista saisi kaiken irti, pitää ensi vuonna etsiä kalenterista ne kiintoisat kirjailijahaastattelut ja ajoittaa käynti niihin.

Ja tässä vielä tuliaisostos nuorimmaiselle:

Kesän Sastamalan matkan shoppailun tuloksena taloudessamme on Kakkaukko ja Kakkaukko 2 -kirjat. Tämänpäiväinen ostos jatkaa teemaa, onneksi. Kakkaukoista ei ole vielä ilmestynyt kolmosta. Harmillinen kirjallinen ummetus.

Juuriltaan reväistyn ilo ei ole oikeaa iloa

Kissani Jugoslavia on puhuttanut. Ei ihme, se on hyvä kirja. Nuori Pajtim Statovci kirjoittaa sujuvaa tekstiä, joka imee mukaansa ja pitää mukanaan, vaikka siellä täällä on yksittäisiä lauseita jotka töksähtävät (esim. "Silloin kuulin sen").

Parasta kirjassa on tietysti tarina, albaanisuvun vaiheista on kiinnostava lukea. Maailma Balkanilla on kovin erilainen, ja Statovci kuvaa sitä hienoin ja pikkutarkoin kuvin. Enimmäkseen kaikki menee päin prinkkalaa, sodan vuoksi mutta myös traditiot ja eri tavoin vinot ihmiset aikaansaavat ikäviä asioita. Väkivaltainen mies ja isä ei liene omaperäisin mahdollinen tulokulma, mutta uskottava kumminkin. Kirkkaitakin hetkiä on, mutta niiden merkitys ja olemassaolo asetetaan aina kyseenalaiseen valoon, juuriltaan reväistyn ilo ei ole koskaan puhdasta.

Kissa ja käärme kulkevat mukana koko ajan. Niitä ei selitellä sen kummemmin - muuten realistisena etenevä romaani hyppää hetkeksi myös fantasian puolelle - eikä niitä tarvitse kai sen kummemmin ymmärtääkään, mutta niiden voi tulkita myös kuvaavan päähenkilöiden irrallisuutta, pelkoja ja muita mielenliikkeitä.

Pidän siitä, kuinka Statovci rikkoo sinänsä ehyttä perhetarinaa irrallisilla tyylirikoilla kuten kirosanakeskittymillä tai fantasiajaksolla. Mutta ne eivät ole Kissani Jugoslavian suurin ansio, mielenkiintoinen tarina on.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Otava

Tämäkin kirja helposti Bookysta

Ruotsalaismummoilta odotin enemmän

Ehtoolehdon jälkilämmössä nappasin käsittelyyni ainakin kirjan kansitekstin mukaan kovasti ylistetyn ja hauskaksi kiitetyn ruotsalaiskirjan Kakkua, kiitos! Ehkä kyseessä on syysväsymys, mutta tätä kirjaa jouduin suorittamaan. Suorittamiseksi kutsun lukemista silloin, kun jatkan kirjan lukemista vaikka kesken jättäminen käy mielessä ja lasken epätoivoisena jäljellä olevia sivuja. Toisenlaisiakin kirjoja nimittäin luen, useinkin, ja silloin harmittaa kirjan loppuminen kesken.

Kirja on toki hauska, mutta ei kovin älykäs. Ehtoolehdossa metsästetään rikollisia (vaan saadaanko kiinni?), mutta Kakkua, kiitos! -kirjassa palvelutalon surkeaan ruokaan ja tylyyn kohteluun kyllästyneet ysikymppiset suunnittelevat oikein kekseliään rikoksen päästäkseen parempien palvelujen äärelle, vankilaan. Idea on hauska ja on pakko myöntää, että tapa, jolla Kansallismuseosta pöllitään arvotauluja, on oikein hauska, jopa huvittava. 

Mummelit ja papparaiset - sallittakoon tässä kohtaa ikärasistinen diminutiivi - on kuvattu tylsän yksiviivaisesti: mummeleiksi ja papparaisiksi. Poliisit ovat juuri niin tyhmiä kuin suomalaisten mielestä ruotsalaispoliisit ovat ja palvelutalon henkilökunta on myös ihan typerää sakkia. Miksi ihmeessä? Heihin olisi voinut saada syvyyttä ihan oikeastikin, kuten Minna Lindgrenin ansiokkaista kirjoista voidaan huomata.

Ainoa hauska ja kekseliäs kohta on vankilaoloajan kuvaus, joka tosin tuntui saaneen vaikutteita Orange is the New Black -tv-sarjasta. Ilkeät pomovangit tylyttävät ja kampoihin laittavat alempiarvoiset vangit uhataan viedä - tietysti pohjoismaalaisittain - saunaan. 

Kakkua, kiitos! on kuin höpsö aikuisten satukirja, jossa meuhkataan siellä täällä. Lapsille suunnatuissa kirjoissa meuhkataan myös, eikä meuhkauksia sen kummemmin selitellä, koska lapset eivät vielä ihan kaikkea kyynisesti kyseenalaista. Eilen luin lasten kanssa loppuun iltasatukirjana meillä olleen Ville Romunen ja mummo aarrejahdissa (Mäkelä) -kirjan, jonka toinen päähenkilö, Mummo Mutikainen, on kuin ilmetty Stina tai Märtha tai Anna-Greta tästä kovin samanhenkisestä aikuisten sadusta. 

Jos pidät täysin harmittomasta ruotsalaisviihteestä, jossa vanhuus on vain yksi sivujuonne, saatat hyvinkin ajankulukseksi haluta lukea tämän. Ja jos lapset pitävät Ahvenanmaalla aarretta etsivästä Mummo Mutikaisesta, lue lapsille iltasaduksi samalla lailla hymyilyttävä hitusen pidempään kestävä Kakkua, kiitos!

Catharina Ingelman-Sandberg: Kakkua, kiitos!

Schildts & Söderströms

Maijaliisa Dieckmann: Ville Romunen ja mummo aarrejahdissa

Mäkelä

Kakkua, kiitos! on myös Bookyssa