Suomalaismies sopii novelliin

Turkka Hautala ei ollut minulle ennestään tuttu kirjailija. Hänen Salo-romaaninsa oli Finlandia-ehdokkaana viisi vuotta sitten, mutta se meni ohi. Tämä Kansalliskirjakin on jo kaksivuotias, mutta eipä haittaa.

Kansalliskirja on novellikokoelma, siinä on viitisenkymmentä aukeaman kokoista tarinaa. Hautalan kieli on erittäin tiivistä, lyhyet lauseet pitää lukea huolella. Tarinat ovat arkisia tuokiokuvia Suomesta, ja niiden tarkkanäköisyys on viiltävää, usein traagis-vienon humoristista, ilman alleviivauksia. Kerronta on juuri sopivan aukkoista, kaikki aukeaa aikanaan.

Kun poijaat lähtevät saaristoon, toinen "ei tiedä yksityiskohtia, vain ettei violetti Helkama ole hetkeen nojannut Aarnion talon seinään, ettei Aarnio ole hetkeen puhunut hilpeästi arkisia." Hautalan konstailematonta kieltä lukee ilokseen, ja suomalaismiehinen vaikenemisen kulttuuri on kuin luotu novellin tiukkaan mittaan. Vähäpuheinen mies sopii novelliin.

Vaikka sitten, kun se vähäpuheinen puhuu, se puhuu asiaa. "Riipisen toinen lista" on kuolevan miehen testamentti pojalleen, siinä luetellaan "asiat jotka kannattaa miehen muistaa että pärjää":

"- Seuraa tarkkaan kun opetetaan käytännön taitoa ja paina kerrasta mieleen
 - tee mukulat suht nuorena. Mutta koita nyt muutaman kanssa ainakin päästä enste jää muuten kaivelemaan. Pari vinkkiä siihen touhuun:
 - kaato kunnossa parempi ettei yritäkkään
 - ei aina sitä perus-asentoa mutta ei kerralla yli kolmeakaan ettei mee temppuiluksi."

Teoksen nimen voisi kuvitella viittaavan lupsakkaan murrekavalkadiin, mutta ei. Murrettua kieltä on hiukan, mutta vain hiukan. Tyylikkään pidättyväinen ratkaisu.

Hieno kirja.

Ja on tässä muutakin hyvää: tämän kirjan kannesta saa "Vaihtoehtoinen juonitiivistelmä" -facebooksivulle vaikka mitä.

Turkka Hautala: Kansalliskirja

Gummerus

Maailma tarvitsee meluavia optimisteja

Esko Valtaojan kirjat olen tainnut nyt lukea kaikki, kun joulupukki toi Avoimen tien (2004). Tämä kirja ei ollut millään lailla yllättävä, mutta taattua Valtaojaa kyllä. Hän kirjoittaa tavallaan samaa kirjaa yhä uudestaan ja uudestaan, hiukan vain näkökulmia varioiden.

Valtaojan suuri kertomus, hänen perimmäinen ajatuksensa on tiivistettävissä yhteen sanaan: optimismi. Maailmassa jossa jokaisen kansalaisvelvollisuus on voivotella huonoja aikoja ja haikailla menneiden perään, Valtaoja pyrkii toistuvasti muistuttamaan siitä että oikeasti asiat paranevat, katsottiinpa niitä kosmisessa tai vähän pienemmässä mittakaavassa.

Valtaoja siteeraa tanskalaista tilastotieteilijää Björn Lomborgia: "Me jätämme jälkeemme paremman maailman kuin mitä saimme, ja juuri se on niin fantastista maailman todellisessa tilassa. Tänä päivänä syntyvät lapset - sekä teollistuneissa että kehitysmaissa - tulevat elämään pitempään ja terveempinä, saamaan enemmän ruokaa, paremman koulutuksen, korkeamman elintason, enemmän vapaa-aikaa ja paljon enemmän valinnan mahdollisuuksia - ilman että maapallon ympäristö tuhoutuu. Ja sellainen maailma on kaunis maailma."

Sodan voittaa yleensä se joka lujemmin uskoo itseensä. Pessimismin vastapainoksi parempi tulevaisuus vaatii meluavia optimisteja, ja hyvin kirjoittavan optimistin juttuja jaksaa aina lukea.

Esko Valtaoja: Avoin tie. Kurkistuksia tulevaisuuteen
Ursa

Viime aikojen paras

On noloa myöntää, että Mikko-Pekka Heikkisen edellinen kirja, Terveisiä Kutturasta, on edelleen lukemattomana teinin kirjahyllyssä, jonne se siirtyi joulupaketista vuosi sitten. Ei muuten ole enää kauan, sillä Jääräpään jälkeen tunnustaudun suureksi mikkopekkaheikkisfaniksi.

Jääräpää ilmestyi minulle joululahjapaketista, mikä ei ollut ihan mahdottoman suuri yllätys, sillä olin metrin päässä Mikko-Pekka Heikkisestä (tosin selin), kun Tomi pyysi muka salaa minulta ostamaansa kirjaan omistuskirjoitusta. Tämä tapahtui Kårenilla, Neljän Kuninkaan kiertueen Turun tilaisuudessa.

Ja miksikö ihastuin kirjaan niin kovasti? Koska Lappi. Kirjassa etelän vihreä, koulutettu virkanainen muuttaa Muonioon ja herättää kummastusta. Minä muutin 25-vuotiaana ekonominplanttuna Kolariin kauppaopiston opettajaksi. 

Jääräpää on kuvaus Katjasta, kunnanjohtajasta ja Aslasta, hänen puolisostaan. Sekä pienestä ja sisäänpäinlämpiävästä yhteisöstä, jossa kaikki eivät toki suhtaudu pahantahtoisesti. Hiukan painolastiakin kunnasta löytyy, henkistä laatua, fyysiseksi äityvää. Black Sabbath ja Iron Maiden, hiukan myös Alice in Chains kuuluvat taustalla.

Kuvassa Mikko-Pekka Heikkinen Turun Kårenilla Maria Veitolan haastateltavana

Kieli on ihanaa. Hoot osuvat kohdilleen (minä en hoota oppinut oikeaan paikkaan asettamaan vuodenkaan harjoittelulla, ei etelän ihminen voi oppiakaan, minua valistettiin). Son poka niin, että vuoden lappilaisuudella saa itseensä kuitenkin sen verran pohjoisuutta, ettei se ikinä lähde. 

Luin Jääräpäätä pari päivää ja se on aika pitkään, kun ottaa huomioon, että kirjassa on vain 301 sivua. Lukemiseni keskeytti pari matkaa 'down the memory lane' eli kävin googlen street viewlla katsomassa Kolarin kirkonkylän raittia (Hakapolulle ei näemmä ollut googlen auto kurvannut) ja instagramissakin huiskin hästägillä #kolari. Hetken jo pohdin, vieläkö ottaisivat minut opettajaksi sinne, kunnes heräsin ja muistin lapset ja talon Turussa. :) 

"Romanttinen tragikomedia" on aika sattuvasti laitettua tekstiä kirjan takakannesta. Se, miten Canada Gooset ja etelän pillifarkkujuppi kuvaan istuvat, on hauskasti kirjoitettu. Aslaa en minä Lapista löytänyt enkä kirjan turismin huippuideoita, mutta 1990-luvun puolivälissä tuolla rajajoen varressa olikin tiukasti vielä lama, monessakin mielessä. Kirjan Katja kävelee työmatkaansa puoliksi pimeässä, kun katulamppujen valo ei riitä tolpalta toiselle. Minun Kolarissani työmatkalla ei katulamppuja riittänyt ihan koko matkalle ollenkaan (ulottuihan rivitaloalue pari sataa metriä kunnan pääraitista) ja pääraitillakin valot sammutettiin klo 23. Taskulamppua käytin monesti tuolla 10 minuutin kävelyllä. Ja sitä muistelen kaiholla, samaten keittiön ikkunasta näkyviä rivitalon pihalle eksyneitä poroja. Ehkä aika kultaa jo nekin muistot jalanjäljistä tuoreessa lumessa ikkunoitteni takana, kiinnostihan nuoren opettajan elämä monia kovastikin. Silloin hirvitti. 

Kirja tuntuu hurjan ajankohtaiselta myös seurattuani eri medioista Kittilän kunnanjohtajan ulos savustamista. Kittilässä kyse on isoista rahoista, kuten tässäkin kirjassa. Muonio haluaa osansa turismirahoista ja samalla peistä väännetään kuntaliitoksesta. Hyvin kuvattu sekin tilanne.

Tästä kirjasta seurasi ihania muistoja, huikean hauskoja lukuhetkiä ja hyvä, iloinen mieli. Son poka niin, että häätyy käydä Kolarissa ensi suvena, jos pörsissä on rahaa. Lue ihmeessä, jos nautit hauskoista kirjoista mukavalla parisuhdepainotuksella, fiksuista ajatuksista ja vertauksista sekä hupaisista juonenkäänteistä. 

Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää

Johnny Kniga

Hyvää joulua!

Jouluaattoaamu ja joulupukin kuuma linja nyt menossa kissan ja kahden nuorimman kanssa. Viime yönä tuli valvottua kirjan parissa myöhään.

Illalla paketeista taitaa avautua kaikille perheenjäsenille ihania lahjakirjoja. Niiden pariin sukellamme ja toivotamme kaikille lukijoille ihanaa ja rauhallista joulun aikaa!

Kun kirjailija itse on suurin mysteeri

Nappasin Hannaleena Viima -nimisen kirjailijan kirjan Naisen vaisto ihan vaan... naisen vaistolla kirjastosta dekkariosastolta. Kotona luin tarkemmin takakannen tekstin ja huomasin, että Hannaleena Viima on nimimerkki, joka "on tottunut liikkumaan vallan käytävillä". Jaahas.

Kun aloin lukea kirjaa, olin haltioissani: sen tapahtumat sijoittuvat pääosin Naantaliin, ihan naapuriin siis. Kirjassa käväistään parikin kertaa Helsingissä ja Turussakin, mikäs sen hauskempaa! On pakko myöntää, että muutaman kerran kävi mielessä arvuutella, kuka tuon nimimerkin takana on, sillä sen verran asiantuntevasti hän kirjoittaa niin kunnallispolitiikasta kuin rötöstelystäkin, jos ne nyt kaikkialla niin kovin kaukana toisistaan ovatkaan...

Intouduin jopa googlaamaan tuota nimimerkkiä ajatellen, että joku olisi nimen taakse päässyt, mutta siitäpä ilo vasta irtosikin. Hakutuloksista tuli ainoastaan kirjaan itseensä liittyviä linkkejä ja sitten bongasin sivun alalaidassa paljon puhuvan googlen sensurointitekstin:

Kiehtovaa! Kirjailija lienee siis halunnut poistaa kaikki itseensä liittyvät spekulaatiot.

Päähenkilö on juristi, asianajaja Johanna Sten, joka ryhtyy selvittelemään edesmenneen, polisiina toimineen, puolisonsa murhaa. Kirja on ihan viihdyttävää poliisi- ja juristijännitystä ja paras anti siinä on paikallisuus. Naantalin jokaista katua en nimeltä tunne, mutta Aurinko Golfin viimeisen väylän selostus oli oikein autenttinen vesineen. Varesmaisuuttakin kirjassa oli hienoisella hienostuneisuudella.

Kirja on jo muutaman vuoden vanha (2011) eikä sille näytä olevan jatko-osaa. Harmi, olisin halunnut jatkaa lukemista pidempäänkin. Olisi ollut hauska leikkiä etsivää ja selvittää, kuka Hannaleena Viima on. Ai niin, dekkarinakin tämä on oikein pätevä. Etsi ihmeessä kirjastosta, jos tämä genre viehättää.

Hannaleena Viima: Naisen vaisto
Minerva Kustannus

Nykyajasta ei irtoa kaunoa mutta pelottavaa tulevaisuudenkuvaa kyllä

Jos kirjan kerrotaan olevan "tajunnan räjäyttävä", ovat odotukset melkoisen korkealla.

Ensimmäiset sata sivua Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -romaania eivät räjäyttäneet, mullistaneet tai juuri muutenkaan hetkauttaneet tajuntaani: eronneen amerikkalais-suomalaisen pariskunnan perhe-elämää ennen ja nyt. Arkista olemista, ihan mukavasti kirjoitettuna.

Jos juoni ei häikäissyt, Valtosen kieli teki sitä vielä vähemmän. Finlandia-voittajat ja -ehdokkaat ovat yleensä olleet teoksia, joiden kieli on huomattavan kaunista ja tiivistä, paljon kaunokirjallisempaa kuin Valtosen konstailemattoman arkinen kerronta. Ei aforistisia kiteytyksiä tai lyyristä kuvailua, ei mieltäkutkuttavia sananasetteluja.

Mutta kesken lukemisen ei kannata jaella kovin jyrkkiä tuomioita. Pian sadannen sivun jälkeen He eivät tiedä mitä tekevät lähtee lentoon, ja korkeat odotukset alkavat täyttyä. Ja tulee yhä vaikeammaksi laskea teosta käsistään. Ja lukija pääsee Valtosen rytmiin kiinni.

Kirjan suurin ansio - ja syy Finlandia-voittoon - on se, että se kuvaa tätä päivää, nykyhetken ongelmia ja mahdollisuuksia. Tämänkaltaisia kirjoja ei kovin paljon kirjoiteta, mutta tällaisten perään on huudeltu. Tässä se nyt on, suuri suomalainen nykyajan kuvaus.

Kirjallisuus sijoittuu hyvin usein menneisiin aikoihin, mikä on täysin ymmärrettävää: kielen kauneus löytyy helpommin ajasta, joka on jo mennyt. Nettiaika on suorastaan kaunokirjallisuuden antiteesi; jos keskustelupalstoja tai sosiaalista mediaa tai kännykkäkulttuuria yrittää vääntää kaunokirjallisuudeksi, menevät molemmat pilalle.

Niinpä Valtonen joutuu tyytymään siihen, että kaunokirjallisia ansioita on vähän vähemmän, sisällöllisten ansioiden kustannuksella. Mutta ei se mitään. Juoni ja teemat ovat huikean hienoja, ja koska tekijä kirjoittaa parhaillaan väitöskirjaa neuropsykologiasta, on uskottavuuskin kohdallaan - tulevaisuudenkuva on pelottava. Tajunnan räjäyttävän pelottava.

He eivät tiedä mitä tekevät voisi hyvin olla kaksikin kirjaa, koska iAm-kännykkädystopia ei ole pääteeman kannalta välttämätön. Mutta isoon teokseen mahtuu.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Tammi