Mies on koominen kun se on tosissaan

Jo toisen kerran Teatteri Akselissa viikon sisään! Lauantaina sai ensi-iltansa Pullo cavaa ja aurinkoa, tänään torstaina olimme Maaninkavaaran ennakkonäytöksessä.

Näissä näytelmissä toteutuu sukupuolten tasa-arvo: ensin mainitussa naiset nauravat, jälkimmäisessä miehille nauretaan. Sillä harva asia on yhtä koominen kuin mies, joka on tosissaan. Saattaa olla, että Kari Hotakainen on joskus sanonut näin. 

Hotakainen ja etenkin Juoksuhaudantie tulee kutsumatta mieleen Miika Nousiaisen Maaninkavaarasta. Päähenkilö on mies, jolla on pakkomielle, ja sehän se on lystikästä kun sen oikein sanoiksi saattaa. Martti Huttunen menettää poikansa Jarkon, josta isä on koittanut valmentaa Suomen seuraavaa pitkänmatkan juoksun olympiamitalistia. Jarkon sisko Heidi päättää auttaa murtunutta isäänsä ryhtymällä juoksemaan, isän valmentamana tietenkin. Isän harjoittelumetodit ovat maanisen armottomia, mutta Heidi päättää kestää kunnes ei enää kestä. Seinää koristaa Kaarlo Maaningan kuva. 

Teksti on hauskaa ja traagista yhtä aikaa, ja Kauno Takaraution ohjaus toimii erinomaisesti. Löysää ei ole missään, repliikit ja kohtaukset seuraavat toisiaan erittäin rivakassa rytmissä - ja siellä missä pitää hidastaa, niin tehdään. Takarautio on lisännyt Samuli Reunasen dramatisointiin kadonneen pojan osuutta huomattavasti, ja se tuntuu toimivan hyvin. 

Näyttelijät tekevät komeaa työtä, juuri sopivan pienesti. Etenkin Vilja Aavikko on nappivalinta Heidin rooliin, hän on kaikin puolin uskottava sekä juoksijana että haaveilevana teininä. Isää näyttelevä Marko Pollari osoitti jo taannoisessa Pieni raha -näytelmässä loistavat kykynsä, ja hän irrottaa monet mehevät naurut. Muukin ensemble on hienosti tehtäviensä tasalla. 

Maaninkavaara

Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

Ohjaus Kauno Takarautio

Kurtisaanin kuvitellut yksityiskohdat

Ninon de Lenclos oli 1600-luvun Ranskan tunnetuin kurtisaani. Suomeksi hänestä ei ole julkaistu yhtään mitään, mutta Riikka-Maria Rosenbergin vuosi sitten julkaistu Ninon - rakkauden mestari paikkaa ansiokkaasti tilannetta.

Kovin tarkkaa lähdeaineistoa ei Ninonin elämästä ole jäänyt, mutta Rosenberg kuvittelee komeasti. Kirja on siis fiktiivinen elämäkerta, ja aivan kuin kaikissa vähemmän fiktiivisissä elämäkerroissakin kaikki yksityiskohdat ovat Rosenbergin käsialaa. Sellaista elämä on, yksityiskohdat eivät tapaa tallentua.

Rosenbergin kieli on hienoa, ja aikakauden tavat ja miljööt tulevat erinomaisesti esiin. Hän on tutkinut aihetta historioitsijana jo kymmenen vuoden ajan, joten ei ihme että kaikki on kohdallaan. Kielestä olisin ottanut kaikki lauseenvastikkeet pois, ne tökkivät muuten sujuvassa tekstissä. Kukaan kokenut kaunokirjailija kun ei niitä käytä. 

Teoksen rytmi toimii myös, ja Ninonin pitkän elämän varrelta on poimittu juuri sopiva määrä tapahtumia. Tarina etenee, ja onnet ja onnettomuudet vuorottelevat niin kuin pitää. Ninonin oppineisuutta korostetaan pitkin matkaa, mutta yhdessäkään dialogissa tai muussakaan se ei oikein käy ilmi. Tärkein eli naisen oikeus päättää kehostaan, elämästään ja sen yksityiskohdista sen sijaan tulee erinomaisesti esiin. 

Kaikkein kummallisinta on se, että Wikipediassa Ninonin sanotaan syntyneen vuonna 1620, myös ranskankielisillä sivuilla. Rosenbergin tekstissä syntymävuosi on 1623, eikä hän kerro mitään siitä, miksi Wikipedia on väärässä - jos näin on. Rosenbergin mukaan Ninonilla, jonka oikea etunimi oli Anne, oli nuorena kuollut sisko, jonka nimi oli myös Anne, ja joka syntyi 1620. Ehkä tämä selittää asian, ehkä ei. Tämä on tietysti sivuseikka, mutta elämäkertaa lukiessa koko ajan tulee tehneeksi laskutoimituksia siitä, minkä ikäinen päähenkilö milloinkin on. 

Riikka-Maria Rosenberg: Ninon - rakkauden mestari

Teos 

Ihanat naiset

Hei mies, viekö sinun vaimosi sinut katsomaan näytelmää, jota mainostetaan lauseella ”ihanat naiset, tämä on teille”? Näytelmää, joka kertoo neljästä kuusikymppisestä naisesta, jotka lähtevät matkalle Portugaliin juomaan cavaa. 

Minun vie. Tällä tavalla:

Oikeasti minua ei kovin raskaasti tarvitse taivutella, Teatteri Akselissa kun on koettu monia hienoja teatterihetkiä. Ja vaikka en todellakaan kuulu tämän näytelmän kohderyhmään, ilta sujui mukavasti ja viihdyin.

Naiset puhuvat paljon. He puhuvat ihanasta etelänlämpimästä ympäristöstä, pirskahtelevista juomistaan, ja tietenkin miehistä. Mutta he puhuvat myös ikääntymisestä, siitä kuinka loppuelämä olisi hyvä viettää. Hyvää ei ole riutuminen ankeassa yksiössä. Hyvää on yhdessäolo ja erilaisille nautinnoille altistuminen. Siksi he harkitsevat muuttoa Portugaliin. Haasteita tuottaa tietenkin raha, ja keskinäiset suhteet kiristyvät myös. 

Näytelmän dramaturgia toimii hienosti, naisten keskinäistä sanailua rikotaan juuri sopivalla tavalla erilaisin keskeytyksin. Odotuksia luodaan, jotain on aina odotettavissa ja piilossa. Roolitukset toimivat, hahmot ovat sopivasti erilaisia ja samanlaisia keskenään. Aika dramaattisia ollaan, asioihin reagoidaan isosti, mutta sekin kuuluu asiaan. 

Alkupuolella ollaan hiukan kliseisiä, mutta näytelmän edetessä kyllä naurattaa oikeasti. Jos tuntisin Tyttökultia tai Sinkkuelämiä, sanoisin varmaan että tässä on jotain samaa kuin niissä. Kovin syvälliseksi ei heittäydytä, mutta kepeys ja viihteellisyys ovatkin tämän näytelmän avainarvot. 

Pullo cavaa ja aurinkoa

Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

Ohjaus: Emmi Louhivuori

Vieraista maailmoista

Helsingin kirjamessuilla olimme Teos-kustantamon bloggaritilaisuudessa, jossa esiteltiin syksyn uutuuksia. Kirjailijat kertoivat hauskoja tarinoita mielenkiintoisista kirjoistaan. 

Tilaisuuden päätteeksi saimme kukin valita mukaamme yhden kirjoista. Matias Riikosen Matara vaikutti minusta mielenkiintoisimmalta, joten otin sen. 

Ja onhan se huikea kirja. Upeaa kieltä kaikkineen, ja Riikonen on tehnyt ankaran ja siksi taiteellisesti arvokkaan valinnan rajatessaan teoksen maailman erittäin pieneksi: 10-15-vuotiaiden poikien leikkeihin. Leikkimaailma on valtio, jota pojat hallitsevat antiikin Rooman esikuvan mukaan. Majoja rakennetaan, vakoillaan vihollisia, soditaan. Ollaan luonnon armoilla ja selviydytään eteen tulevista haasteista. Hiukan epäuskottavalta tuntuu alussa se, kuinka hyvin pojat tuntevat kasvien nimet. Mutta maailma on äärimmäisen eheä, ja samoin eheää on komea kerronta.

Mutta.

Kirjamessut olivat lokakuussa, nyt on helmikuu. Se kertoo ongelmani laajuuden. Kirja on maannut yöpöydälläni yli kolme kuukautta, lukupinon päällimmäisenä. Tänään päätin jättää sen kesken, kun juuri sain pinnisteltyä hiukan yli puolivälin.

Ongelmani on, ettei kiinnosta, ei sitten yhtään. En ole pienenä leikkinyt tuollaisia leikkejä, eikä minulla ole mitään kosketuspintaa kirjan maailmaan. Vieraat maailmat ovat useimmiten kiinnostavia, sitä varten kirjallisuus juuri on. Mutta tässä maailmassa ole näköjään mitään joka veisi minut mukanaan tai saisi pidettyä otteessaan. Yritin, en onnistunut tällä kertaa.

Matias Riikonen: Matara

Teos

Kirjamessujen satoa tammikuulle

Helsingin kirjamessuilla haahuilimme kuuntelemaan useita satunnaisia haastatteluja. Eräässä keskusteltiin Pauliina Suden yksityisetsivistä kertovasta kirjasta. 

Kirja kuulosti kiinnostavalta, ja samaa mieltä olen edelleen sen luettuani.

Kirja perustuu suomalaisten yksityisetsivien haastatteluihin, ja onpa kirjailija käynyt myös yksityisetsivien koulutuksessa. Kirjaan mahtuu monenlaista tarinaa yksityisetsivien työnkuvasta, mutta kaikkein kiinnostavinta antia ovat tietenkin kuvaukset erilaisista työtehtävistä, joita kokeneet etsivät ovat Sudelle kertoneet.  

Esimerkiksi tällainen:

”Kauppaketjuun tilattiin näytepareja uusista italialaisista kenkämalleista, mutta näytekengät eivät koskaan päätyneet myymälöihin. Sen sijaan niitä alkoi näkyä kirpputoreilla. Kauppiaat hermostuivat. Laitoimme kirpputoreille kameroita. Vuokrasimme oman myyntipöydän, jotta pystyimme seuraamaan, kuka toi lähipöytiin uutta tavaraa. Ostin uudet kengät ja vein ne palaveriin poliisin luo. Pääsimme jäljille. Ilmeni, että kauppaketjun varastopäällikkö oli vienyt kirpputoreille myyntieriä, jotka kirjasi menneeksi esittelyyn. Paraikaa hän oli matkalla Thaimaassa. Juttu laukesi, kun hän palasi. Hänet otettiin kiinni lentokentällä, ja hän päätyi tutkintavankeuteen.”

Niin kuin näkyy: täyttä asiaa, tiivisti kerrottuna. Ja näitä tarinoita on paljon. Mielenkiintoista, ja kevyttä. Sopii luettavaksi vaikkei dekkarit kiinnostaisikaan.

Pauliina Susi: Yksityisetsivä - varjo kannoillasi

Crime Time

Koululaistasolla

Täällä Kanariansaarilla ihminen kaipaa kevyempää luettavaa. Suomalainen Plus tarjosi Viiviä ja Wagneria, mennään sillä. Aihepiirikin liippaa liki. 

Yllätys oli, ettei tämä ollutkaan sarjakuvakirja. Tämä on pienoisromaani. Tämä on myös erinomainen osoitus siitä, millaista julkaisupolitiikka toisinaan on. Kenenkään muun kirjoittamana tämä ei olisi päässyt julkaisukynnystä lähellekään. Onhan tarinassa konfliktia ja käänteitä, mutta voisin kuvitella monen yläkoululaisen kirjoittavan paremmin. 

Jussi ”Juba” Tuomola: Viivi ja Wagner Teneriffalla

Otava