Hitaasti kirjoittaminen, paloissa, ei oikein sovi
luonteelleni. Käsi taas ei anna myöden kirjoittaa luonteenmukaisesti kymmenellä sormella tuhatta ja sataa vieläkään.
iPadin Dragon dictationin kanssa (puheentunnistusohjelma) aion tulla vielä
sinuiksi, mutta vielä emme ole täysin sopusoinnussa. Kirjoittamista ehkäisevän vaivan
takana on yli vuosi sitten sattunut liukastuminen ja sen sekä muutaman leikkauksen
seurauksena käteen tullut riesa nimeltä CRPS. En suosittele.
Vaikken olekaan saanut blogiin asti lukukokemuksista asiaa,
on luettujen kirjojen pino kasvanut entisestään. Dekkarihaasteen
vastaanottamisen jälkeen on Mari Jungstedtia tullut luettua lisää, kirjastosta
hain Anna Janssonia myös. Läckbergit olen lukenut kaikki, myös
suomentamattomat, jo viime vuonna, joten niillä ei haasteeseen pääse enää mukaan. Tartuin myös
Elisa Kirjan tarjoukseen ja hankin iPadille Eve Hietamiehen Tarhapäivän, josta
kirjoittelen toiste. Mainitsen sen nyt siksi, että kirjassa mainitaan tuo
riivaajani CRPS. Joka paikasta se nyt tunkeekin, sairaus, josta en ennen viime
joulukuuta ollut kuullut mitään.
Tässä eräänä päivänä luin pohdintaa siitä, että
äideille mainostetaan äitienpäivälahjaksi kauneus-, puutarha- ja keittokirjoja
tai mahdollisesti jopa dekkareita, kunhan ne ovat naisdekkaristien
kirjoittamia. Suomalaisen kirjakaupan äitienpäiväkirjamainoksessa Anna-lehdessä
oli onneksi muutakin, Siri Hustvedtiä, ainakin. Mutta miten sattuikaan,
naiskirjailijoitahan naisille myydään. Isänpäiväksi tarjotaan kirjailijoita ilman
etuliitettä, äitienpäiväksi NAISkirjailijoita. Eivät kaikki äidit
Lehväslaihosta sytykään, mutta kyllä niitä fiksuja MIESkirjailijoitakin on (en
voi ottaa kantaa herra Lehväslaihon fiksuuteen, kun en häntä tunne, en
tuotantoaankaan muuta kuin isänpäivämainoksista ja antikvariaattien hyllyistä).
Tässä blogissa olen tainnut ruotia vain niitä etuliiteellisten kirjailijoiden
tuotoksia, joita on – pakko myöntää – yöpöydällä ja viereisen vaatekaapin
päällä 80% pinojen sisällöstä. Perhana. Tässä tulee - tadaa! - poikkeus sääntöön: Harri
Närhen kiehtova trilleri Viimeinen vuoro.
Takakannen otsikossa lukee: ”Ovela psykologinen trilleri
profiloijasta ja pankkiryöstäjästä.” Lyhyt kuvaus kuulostaa melkein perinteiseltä,
mutta sitä tämä kirja ei ole. Ovela se kylläkin, sitä nimenomaan. Kirja ei ole dekkarikaan vaan jotain ihan muuta
ja paljon enemmän. En osannut odottaa mitään ja ensimmäisen luvun jälkeen olin
jo lähes koukussa. Toisen luvun jälkeen olin aivan koukussa ja tarina kaikessa
poikkeuksellisuudessaan alkoi viedä. Pankkirosvoperheenisä kuvataan ensin
eräänlaisena tapahtumien uhrina, häntä alkaa jopa sääliä (nämä epämääräisyydet
sallittakoon, en halua pilata näitä kiehtovia juonenkäänteitä keneltäkään).
Profiloija kuvataan oman alansa ammattilaisena, hänelläkin on hiukkasen poikkeuksellinen
historia. Sen jälkeen profiloija ja pankkirosvo vuorottelevat lukujen
kertojina. Pankkirosvo kertoo menneistä ja pohtii tulevaa, tarina etenee ja saa
monen monta uudenlaista käännettä.
Voin lämpimästä suositella Viimeistä vuoroa kaikille, jotka
eivät ole perinteisten dekkareiden ystäviä. Tarina on älykäs, siinä on lukuisia
hyvin mietittyjä detaljeja, makaabereja ja rujojakin käänteitä,
yllätyksellisyyttä, joka ei mässäile millään ja joka on kuitenkin enemmän ja syvemmin kaikkea kuin mikään tavanomainen rikoskirja. Jos Dan Brownin trillereissä juostaan hengästyneenä
ja verissä päin karkuun 450 sivua, pohditaan tässä vuosikymmenten halki asioita
verkkaisesti niin virolaisessa ortodoksiluostarissa, varastotyössä kuin
jämsäläisessä hotellihuoneessakin. Ja silti myös juostaan karkuun. Ruumiitakin tulee, niitä halajeville tiedoksi. Loppu jää kaivelemaan, että se jääkin kaivelemaan...
Seuraavaksi etsin kirjastosta Harri Närhen kehutun Isättömät. Viimeisen vuoron takaliepeen arvioiden perusteella se kannattaa myös lukea. Mieskirjailijakin voi näköjään onnistua!
Harri Närhi: Viimeinen vuoro
WSOY
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!