Näytä, älä kerro. Siinä lienee paras
ohje, mitä kaunokirjallisuuden tekemiseen voi antaa. Kaikki hyvät kirjat
noudattavat tätä maksiimia, jossa lukijalle annetaan omaa tilaa ja vähän
valtaakin tarinan suhteen.
Mutta poikkeuksiakin löytyy. Dan Brown on hyvä esimerkki:
niin Da Vinci –koodi kuin juuri lukemani tuoreempi Inferno lankeavat monin
paikoin selittelyyn ja lukijan valistamiseen kuin kateederilla seisten. Ja
silti ne myyvät, joku saattaa olla sitä mieltä, että ne myyvät juuri siksi.
Niin tai näin, Brownilla on hyvä syy poiketa: hän on
onnistunut luomaan jännitys- ja tietokirjallisuuden hybridin, jossa enimmäkseen
näytetään (kuinka juostaan, ajellaan, piileskellään ja jännitetään) ja sitten
välillä kerrotaan (taidehistorian kiehtovista yksityiskohdista). Ja vaikka
valistusjaksot tuntuvatkin välillä teennäisiltä, Brownin genressä niitä
yksinkertaisesti tarvitaan.
Tai ei välttämättä: jos Brown noudattaisi ”näytä, älä kerro” –ohjetta,
hän kirjoittaisi Umberto Econ Ruusun nimi –tyyppistä proosaa. Tulos olisi raskaampi,
ja kaiketi maailma on parempi paikka kun meillä on sekä Eco että Brown.
Infernossa Brown on aloittanut teoksensa
rakentamisen liikakansoituksen teemasta, enkä voi kuin ihastella sitä, kuinka
komean konstruktion hän on teemansa ympärille rakentanut.
Dan Brown: Inferno
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!