Iron Maiden on ollut keskeinen osa kasvuprosessiani ihmisenkaltaiseksi. The Number of the Beast viittoi minulle teini-iän musiikillista suuntaa, ja lukioaikoina 80-luvulla muistan ottaneeni päiväunia niin, että Maiden soi stereoissa. Lujaa. Korvat soivat edelleen.
Mielenkiintoa Dickinsoniin lisäsi kymmenisen vuotta ostamani Blu-ray-elokuva Flight 666, jolla keikkataltiointien lomassa seurataan bändin lentelyä jumbojetillä, jota laulaja kipparoi.
Lisäksi Dickinson tunnetaan mm. kansainvälisen tason miekkailijana ja elokuvakäsikirjoittajana. Ei ihan huono esikuva siis, mielestäni elämän mielekkyys piilee juuri moisessa useaan suuntaan sohimisessa.
Kirja kertoo kaikesta tästä: Dickinsonin lapsuudesta, opiskelusta yliopistossa, bändikuvioista Samsonista Maideniin ja soolouralle ja takaisin, lentämisestä ja sen sellaisesta. Dickinsonin kynä luistaa, ja opus on nopeasti luettu. Suomentajia on kolme (!?), ja suomennos toimii komeasti. Et tarvitse Maiden-päiväunilla maustettua menneisyyttä voidaksesi nauttia tästä kirjasta.
Itsetehostusta ei tekstissä ole, menestyksellä ei mahtailla, ja hyvä niin. Vaatimaton perusvire toimii erinomaisesti, ja monessa kohtaa herää mietelmiä siitä, kuinka Britanniassa kuviot ovat aina isommat kuin täällä pienessä Suomessa. Breikkaaminen sateisella saarella tuntuu kirjan perusteella merkitsevän lähes automaattisesti kiinnostusta muuallakin maailmassa. Toisin on Suomessa, täkäläiset starat lähtevät kaukaa takamatkalta kansainvälisiin ympyröihin, 80-luvulla lähtö tapahtui vielä sitäkin kauempaa. Tosin tuo ajatus saattaa olla aivan väärä, onhan yrittäjiäkin toisaalta monin verroin enemmän. Kaikille ei käy näin hyvin.
Dickinsonin tarina on kulkemista menestyksestä toiseen, mutta vastoinkäymisiäkin on, suurimpana niistä joulukuussa 2014 diagnosoitu syöpä. Siitäkin Dickinson selviää. Dickinsonin suurin etu on se, että hän on selvästi erittäin fiksu ja skarppi tyyppi, toisin kuin monet muusikot. Esimerkiksi Netflixistä löytyvä Whitney Houston -dokumentti Can I Be Me? on sietämätöntä katsottavaa, koska kaikki asianosaiset edustavat penaalin tylsempää päätä.
On myös valtavasti asioita, josta Dickinsonin kirja ei kerro, esimerkiksi perhe-elämästä ei ole minkäänlaista mainintaa. Ehdinkin jo luulla, ettei perhettä ole mahtunut monitoimimiehen kiireiseen elämään ollenkaan. Dickinson selittää jälkisanoissa rajauksiaan näin: "Jos olisin päättänyt ottaa mukaan ilmalaivat, vaimot, avioerot, lapset ja yrityshankkeet, tämän kirjan pituus lähestyisi 800 sivua. Se olisi kirja, jollaisilla ihmiset tekevät murhia tai käyttävät apuna vaihtaessaan renkaita Lontoon busseihin. Yksi asia on varma - se olisi erittäin lukematta jäävä joululahja." Tällä rajauksella on päästy neljänsadan sivun mittaan.
Kirjan luettuani minulle myös selvisi, miksi kahlaan mielummin kaunokirjallisuutta kuin elämäkertoja. Kaikki kiertyy "näytä, älä kerro" -maksiimiin: omaelämäkerturi kertoo tapahtumista ja sattumuksista, kun taas kaunokirjallisuus tarkentaa, näyttää asiat ja tapahtumat yksityiskohtaisesti ja istuttaa lukijan niiden keskelle. Parhaimmillaan kauno vie fyysiselle ja emotionaaliselle matkalle toisen ihmisen kohtaloon. Kumpaakin tarvitaan, mutta minulle kaunokirjallisuus pysyy ykkösenä.
Näin sitä viisastuu kun lukee hyviä kirjoja.
Bruce Dickinson: Omaelämäkerta
Suom. Meri Ala-Tauriala, Virpi Kuusela ja Anja Lindqvist
HarperCollins Nordic
Tomi Tomi
VastaaPoistaviittailen viimeiseen kappaleeseesi:
Sama 'vika' rahikaisella, oli. Mutta muuttui ajan myötä. Kaunokirjallisuus oli ainoaa kirjallisuutta - mitäpä omaa elämäänsä muistelemaan.
Harmittaa aivan, nykyisin, että homma on kääntynyt päälaelleen.
Onneksi joku Kilpi V ja Dosto F sentään yhä luetuttavat aitoa kirjallisuutta.
(Muuten elokuvista en, niiden valmiiden kuvien takia, juuri mitään irti: kun näyttävät talon -se on juuri tuommoinen; kun kirjoitetaan talo - se on tuhannenlainen ...)