Tuskin havaittava lätsähdys

Turo Kuningas oli minulle vielä pari viikkoa sitten aivan tuntematon kirjailija. Kirjaston uutuuskarusellista pyörähti käteen Kuninkaan tuore teos Välityö, joka on hänen esikoisromaaninsa. Tällaisten sattumien kautta maailma avartuu parhaiten, olen oppinut. Tämäkään ei ole poikkeus, vaikken Välityöstä erityisesti innostunutkaan.

Turo Kuningas on mysteeri: hänellä ei ole Wikipedia-artikkelia, eikä mitään muutakaan tietoa verkosta löydy, ainakaan pikaisella googlauksella. Kuva sentään löytyy. Ehkä kyseessä on pseudonyymi, ehkä ei. Veikkaan ensimmäistä.

Veikkaan myös, että Kuningas on helsinkiläinen. Kuvan perusteella hän on nuori. Ja hän kirjoittaa niin kuin helsinkiläisen nuoren miehen pitää: Taidetta isolla teellä. Sotkee tekstilajeja, hämää lukijaa, asettaa lukijalle valtavasti vaatimuksia, törkyilee, ruotii tämän hetken rikkonaista menoa ja suomalaisuutta. Ja kirjoittaa pirun hienoa kieltä. Esimerkiksi Tuomas Vimma tulee etsimättä mieleen - vaikka Vimma ei enää aikoihin ole ollut ollenkaan hankala lukijaa kohtaan. Miki Liukkosen O on varmaan myös samaa kastia, vielä en ole sitä tosin käsiini saanut.

Ja koska kyseessä on esikoisromaani, Välityö sisältää paljon asiaa. Suunnilleen kaiken.

Sattumien johdosta luin kirjaa pieninä palasina, ja se ei tälle teokselle sovi, ei sitten yhtään. Olin lukiessani koko ajan pihalla siitä, mitä kokonaisuudessa tapahtuu. Ja jos hetkeksi kuvittelin päässeeni kärryille, tipahdin taas seuraavassa hetkessä pois. Emme me lukijat näin fiksuja ole, arvon kirjailija. Vuosiluvut vilisevät, otsikot ovat päivämääriä tai kellonaikoja tai kuukausia tai kiloja, enkä jaksa yrittää pysyä niiden perässä kovinkaan kauaa. Me lukijat olemme laiskaa porukkaa. Meitä pitää kuljettaa kädestä pitäen. Saa meitä haastaa, vaikka älyllisestikin, mutta ei epäolennaisissa asioissa, ei kärryillä pysymisen hinnalla.

Tai sitten odotin liikaa, ymmärtäväni. Ehkä ei pitäisikään yrittää ymmärtää ja olla kärryillä. Siinä tapauksessa kirja on kyllä vielä huonompi. Ei, tämän on pakko olla väärä ajatus. Kyllä tässä on tolkku. Mutta liian kätkettynä, en jaksa vaivautua.

Juonessa on parisuhteita, mediakritiikkiä, politiikkaa. Ylipitkiä pohdintoja etenkin tenniksen pelaamisesta, ja myös jonkun verran toimintaa. Ne varmaan nivoutuvat hienosti yhteen, mutta kirjan lukeminen ei tätä yhteyttä minulle valitettavasti avannut. Enkä suostu tyytymään siihen, että kyseessä olisi nerokas moniäänisen maailman kuvaus. En halua romaanilta sellaista.

Kaiken tuon marisemisen päätteeksi on palattava aiemmin mainitsemaani hienoon kieleen. Se on nimittäin syy, jonka vuoksi vaivauduin lukemaan Välityön loppuun asti. Esimerkkejä voisi ottaa melkein mistä kohtaa tahansa. Otan siitä, missä päänsä kolauttanut muusikko Cringo pohtii blogissaan pitkäaikaistyöttömiä visuaalisesta reggae-näkökulmasta: "Katselin dokumenttia Jamaikalta. Miehet siellä istuvat kaiket päivät kannabispensaassa silmät punaisina kuin sumuisten vuorten gorillat. Nainen kokkaa, pyykkää, tiskaa, kasvattaa lapset, antaa persettä. Iltaisin raijataan ämyrit torille ja notkutellaan. Tämä on pitkäaikaistyöttömän unelma, niin miehen kuin naisen. Mieheltä ei liikoja vaadita, lähinnä vahvoja keuhkoja. Kelpaisi tuo minullekin. Samastuin. Tupruttelisi vain menemään, vaimo hoitaa talouden, tyttöystävät pesänjaon."

Ja kirjallisuutta Kuningas puolustaa samaisen Cringon suulla komean ironisesti (sanomattakin lienee selvää, että ironia on keskeinen keinovara Välityössä, nuori helsinkiläismies ei olisi nuori helsinkiläismies ilman sitä): "Kukaan ei halua kirjoittaa. Kukaan ei halua lukea. Tämä on äänen ja kuvan kulttuuri. Yksinkertaisen äänen ja yksinkertaisen kuvan. Niitä me palvomme. Ne tekevät meihin vaikutuksen. Kuvalla isketään, äänellä penetroidaan. - - Emme me elä tekstinä tai tekstissä tai tekstille. Teksti on kärpäsen paskaa. Genetiivin partitiivia, ja haistakaa akkusatiivi. Meitä ei näe tekstistä. Jos tekstissä kaatuu, siitä ei kuulu mitään, korkeintaan pientä ininää ja tuskin havaittava lätsähdys." Jne, jne.

Turo Kuningas: Välityö
WSOY