Muistelmat on juuri sitä mitä nimi lupaa: lyhyitä muistumia elämän varrelta. Ja kun Petri Tammisen tekstistä käyttää adjektiivia lyhyt, se merkitsee todella lyhyttä. Aivan aforistis-minimalistista lyhyyttä, samanlaista kuin Anton Webernin Bagatelleissa. Ellei vielä lyhyempää. Tamminen itse ja moni muukin on verrannut ilmaisutapaansa Kaurismäkeen. Päihteet vain puuttuvat.
Muistelmien lukijat ovat tottuneet siihen, että niihin pyritään kertomaan kaikki elämästä. Mutta eihän se niin ole, kaikkea ei voi muistaa eikä ainakaan kertoa. Muisteleminen on valitsemista.
Vuonna 1980 Tammisen ainoa muistiinmerkitsemisen arvoiseksi katsoma hetki oli tällainen: "Maauimalan sininen pyöröovi naksahteli. Ulkona oli kuivaa. Virastotalon ikkunoissa roikkui haalistuneet verhot. Nousin pyörän selkään ja ajoin alas autioita katuja. Ajoin vain, en ajatellut että siinä olisi mitään erikoista."
Mutta siinäpä vain oli: se hetki on tässä, kirjassa ja lukijassa. Lukijalla on tilaa, joka kyllä täyttyy, kunhan osaa ja muistaa ja ehtii pysähtyä. Näiden muistelmien ympärille hahmottuu aina muuta maailmaa, niin että heti huomaa, että ne ovat tätä yhtä ja samaa elämää. Tuo äskeinen virke oli Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia -teoksesta, ja sieltä löytyy Tammisen credo ja avain myös tähän teokseen: tällaisia pieniä "näkyjä todellisuus on täynnä, mutta jokaisen on koettava ne hiljaa tykönään. Niistä ei keskustella työpaikan viikkopalavereissa eikä kahvitunnilla, näitä epätodellisuuden tunteita ei oteta puheeksi eduskunnan kyselytunnilla eikä illan uutislähetyksessä. Jokainen aikakauslehdessä hymyilevä naama antaa ymmärtää, että todellisuus on rikkumaton ja kaikkien sellaisenaan koettavissa, vaikka sisikunnassaan jokainen tietää, että kaikki huojuu ja häälyy."
Nämä muistelmat ovat yhtä lailla Tammisen kuin minun. Ja sinun.
Petri Tamminen: Muistelmat
Otava
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!