Tommi Kinnusen Pintti sai Hesarissa ihan pätevän arvion, mutta Noora Vaarala tarttuu kummallisesti yhteen sanaan: hänen mukaansa "supsuttaa on juuri sellainen alentuva ja söpöstelevä naisverbi, jonka näkeminen sattuu silmiin."
Oletteko nähneet Hesarin musiikkikriitikon kirjoittaneen arviota, jossa olisi moitittu sinfoniaa siitä, että yksi sävel on sopimaton tai väärä? Ja vielä perustelee sitä sukupuolellaan? Ette ole, sellainen olisi naurettavaa eikä koskaan pääsisi lehteen.
Mutta tässä tapauksessa Vaaralan takertuminen on täydellisen ymmärrettävää. Pintti on niin hyvä että siitä on vaikea keksiä oikeita moitteen sanoja. Kieli on erittäin hiottua ja kaunista niin kuin Kinnusen edellisissäkin teoksissa, värikästä ja silti luontevaa. Jos yhtä sanaa pitäisi kritisoida, kritisoisin mielummin haaltua-verbiä, joka esiintyy kirjassa kai kolme kertaa. Noin erikoinen sana ei oikein kestä sitä.
Se, missä Pintti on kenties vielä parempi kuin kaksi edeltäjäänsä, on tarinan rajaaminen. Kolme päivää, kolme sisarusta, yksi tehdas. Fokus on ja pysyy tiukkana, ja se kantaa komeasti läpi koko teoksen.
Tarinan alku ei aseta suuntaa tai muutakaan odotusta lukijan mieleen, sellaista ei tarvita. Lukija pidetään kirjassa kiinni vain sillä, että hän haluaa tietää lisää näiden pienten ihmisten elämästä ja lasinpuhaltamisen oudosta maailmasta. Lasitehtaan toiminnasta kertovaa tietoainesta on todella paljon, mutta kaikki on integroitu sopivina palasina muun kerronnan lomaan. Pääpaino on pienen ihmisen ymmärtämisessä ja empatiassa.
Hesarin arvio päättyy mietteeseen historiallisten romaanien ylitarjonnasta. Sekin on helppo ymmärtää miksi Kinnunen ja niin moni muu kirjoittaa menneistä ajoista: kaunokirjallisen kielen kauneuteen ei pääse nykyaikaan sijoittuvassa kirjassa ollenkaan samalla tavalla käsiksi kuin historiallisessa romaanissa. Netti- ja kännykkäajasta kirjoittava joutuu turvautumaan aivan toisenlaiseen kieleen.
Tommi Kinnunen: Pintti
WSOY
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!