Mikko Rimminen on romaaneissaan vienyt edellä mainittua kertomisen tapaa yhä pidemmälle. Rimmisen uusin romaani Jos se näyttää siltä ylsi syksyn 2019 Finlandia-ehdokkaaksi, ja se oli sille aivan oikein. Tässä kirjassa venyttäminen ja makustelu viedään äärimmilleen, yksittäisiin sanoihin pysähdellään ja niiden ulottuvuuksia tutkitaan ja kasvatetaan mielikuvituksellisiin ja suorastaan piinaaviin mittoihin.
Tarinaa kirjan 235 sivuun mahtuu varsin vähän: Lyysälä-niminen vanheneva herrasmies asuu Helsingin Pohjoisrannassa yksin ja välttelee ihmiskontakteja. Samassa taloyhtiössä asuva poika saa Lyysälään kuitenkin kontaktin. Yhtiössä järjestetään auringonpimennysjuhlat. Poika katoaa.
Varsinainen tarina syntyy kuitenkin siitä, että Lyysälän menneisyydessä majailevat haamut ottavat miehestä vähitellen otteen ja pimentävät tämän mielen. Todellisuus muuttuu painostavaksi sarjaksi hämmentäviä tapahtumia, joista päähenkilö ei saa mitään otetta, ja kaikki luisuu sysimustaksi komediaksi.
Jos tykkäät kirjoista, joissa juonen langat kiedotaan nätiksi, selkeäksi vyyhdiksi, tämä kirja ei ole sinua varten. Jos tykkäät kirjoista, joiden lukeminen ei ahdista, tämä kirja ei ole sinua varten. Jos tykkäät kirjoista, joissa juoni etenee kuin juna, tämä kirja ei ole sinua varten. Jos tykkäät kirjoista, joissa on nokkelaa dialogia, tämä kirja ei ole sinua varten.
Mutta jos tykkäät kirjoista, joissa suomen kieli kohotetaan aivan ennennäkemättömään loistoon ja sellaisiin sfääreihin joista et ole osannut edes uneksia, tämä kirja on juuri sinua varten. Jos se näyttää siltä on äärimmäisen koherentti, sitä voisi käyttää kouluesimerkkinä siitä kuinka fokusoitu taideteos voi parhaimmillaan olla. Ilmaisu ja sisältö ovat yksi ja sama asia. Yksikön toisessa persoonassa tarinoiva kertojanääni voi aluksi tökkiä, mutta siihen tottuu nopeasti.
Tekstinäytteen voi ottaa miltä tahansa sivulta, joten teen niin. Satunnaisesti avatulla aukeamalla lukee esimerkiksi näin: "Rouvan käkellys jää siihen ympärillesi oviaukkoon rämisemään irtonaisena ja käsittämättömänä ja sinä tunnet kuinka ylenmääräisen vaatetuksen alla alkaa jälleen tulla kuuma eikä rohtunut tajuntasi mitenkään kykene käsittelemään tällaista mähmellystä, vaan taitaa pikemminkin saada talonmiehenrouvan ruosteisesta ilmaisukiikkulaudasta jonkinlaisen tartunnan ja jänkeytyy sijoilleen jauhamaan tuota nollatason muhennosta, sipiä, mitä sipiä, sitä sipiä, häntä, häntäsipiä, rantasipiä, rantasipiäkö, rantaperkeleenhäntäsipiä, ko, kö, ja ainoa tulos, johon tuo kärttyinen runksutus lopulta johtaa, on se että seuraavaksi kaksi ajatuksensa toivottoman pätkittäiseen muotoon syystä tai toisesta hukannutta ihmistä tuijottaa toisiaan aivan liian pitkään hiljaisessa porraskäytävässä kykenemättöminä sanomaan sanaakaan."
En ole vielä menettänyt neitsyyttäni äänikirjojen suhteen: haluan itse kontrolloida sitä nopeutta, jolla teksti tajuntaani syötetään. Tämän kirjan kohdalla äänikirjuus kaiketi tekisi tekstille suoranaista väkivaltaa, niin usein huomasin loikkivani tekstissä edestakaisin maistelemassa sen mehuja.
Mikko Rimminen: Jos se näyttää siltä
Teos
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!