Ensimmäinen nainen oli viime syksyn Finlandia-ehdokkaana. "Tarina on kerrottu uskottavasti, herkästi ja kauniilla kielellä", perusteli valintalautakunta. Oikeata kaunokirjallisuutta siis, kunnianhimoista ja kiinnostavaa.
Kirja kertoo Sylvi Kekkosesta, naisesta ja kirjailijasta järkälemäisen presidentin rinnalla ja varjossa. Pinnalla ei tapahdu juuri mitään: Sylvi ajaa Minillään elokuussa 1966 Tamminiemestä kesämökille Katermaan, saunoo, ui, nukkuu, kävelee, aikoo polttaa päiväkirjansa. Palaa muutaman päivän jälkeen takaisin Tamminiemeen.
Pinnan alla Sylvi pohtii elämäänsä, tekemiään valintoja ja niiden merkitystä. Naiseutta, väheksymistä, vanhemmuutta, omaa kirjailijuuttaan, jaksamistaan. Yksinäisten ajatusten peilinä toimii paria kuukautta aiemmin menehtynyt ystävä, kirjailija Marja-Liisa Vartio. Ulkopuolelta Sylviä katsoo toinen ystävä, kuvanveistäjä Essi Renvall.
Venhon teoksessa on kaikki kohdallaan: kieli on huikean kaunista ja vivahteikasta, ja yksityisestä noustaan yleiseen. Sylvin pohdinnat koskettavat ketä tahansa lukijaa ja laittavat lukijan tekemään samaa kuin Sylvi: pohtimaan, millaisia valintoja ihmiselämään mahtuu, ja miltä vanheneminen voi tuntua. Tekstissä kaikki pysyy hienosti pienenä ja fokusoituna: vaikka asiat ovat suuria, ne esitetään pienen kautta, tiiviinä, harhailematta, rönsyt karsien. Ajankuva on huolellista ja sopivan niukasti annosteltua.
Tekstissä on myös yksi postmoderni silmänisku lukijalle: kun lukijalle esitetään ote Marja-Liisa Vartion kirjoittamasta arviosta Sylvi Kekkosen kirjasta, esitellään itse asiassa Ensimmäinen nainen:
"Tässä teoksessa ei ole kysymys mistään tavanomaisista elämäkerrallisista tapahtumista, niin sanottua juonta siinä ei ole. Sen sijaan siinä tapahtuu jotain paljon merkittävämpää ja arvokkaampaa: tapahtuu se mikä sanoille tapahtuu, kun ne muuttuvat runoudeksi."
Johanna Venho: Ensimmäinen nainen
WSOY
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!