Antti Heikkinen on mainio kirjoittaja. Ensikosketukseni oli huikea Juice-elämäkerta Risainen elämä, ja esikoisromaani Pihkatappi oli varsinkin kieleltään oiva. Niinpä odotukset eivät olleet aivan matalalla kun löysin Mummo-romaanin BookBeatista.
Se lähtee liikkeelle juuri niin kuin saatoin toivoa, kerrassaan lupsakalla jalalla ”Nytpä on minun mukava ropotella syntiä urakkatöinä, kerran on takuumies hoitanu seuraamukset edeltäkäsin. Tässä voipi nyt hyvin mielin ryypätä, hiplustella huorissa ja muksia setämiestä kirveellä ja hihkua, että laitetaanpa nämä sinne Jeesuksen vastakirjalle.”
Vuorovedoin seurataan äitiä ja mummoa, ja koska luin kirjaa pätkissä, menin sekaisin. Ja siinä tullaan kirjan heikompaan puoleen: hahmoja on kovin paljon, liikaa pätkälukemiselle ainakin. Kirja kattaa pitkän aikavälin, enkä alussa edes tiennyt, ovatko mummo ja äiti eri vai sama henkilö. Tuo toki selvenee, mutta muuten kaksi aikatasoa tuntuvat olevan liian lähellä toisiaan, eikä iso hahmovalikoima mitenkään helpota tämän lukijan tilannetta. Kielikin tuntuu hiukan kuivuvan kokoon, panoksia ei riitä loppuun asti.
Eletään jossain syrjäseudulla, mutta tapahtumat ovat usein varsin isoja, ja lopussa juonikuviot menevät mielestäni turhan mutkikkaiksi. En pitänyt tästä yhtä paljon kuin Risaisesta elämästä tai Pihkatapista, mutta kyllä tämä lukea silti kannattaa.
Antti Heikkinen: Mummo
WSOY
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!