Voiko vuonna 1962 kirjoitettu tarina olla ajankohtainen vuonna 2022?

Yksi lensi yli käenpesän on klassikko, etenkin elokuvana. Kumpikaan meistä ei ole nähnyt sitä. Niinpä ensimmäinen ajatus matkalla teatteri Akseliin oli, olisiko pitänyt katsoa. Pitäisikö juoni tuntea etukäteen? Vai meneekö ilta pilalle, jos tietää mitä tulee tapahtumaan?  

Oopperaan ei koskaan, siis ikinä, kannata mennä kylmiltään. Mitä paremmin tarinan tuntee, ja varsinkin mitä tutumpaa musiikki on, sitä enemmän oopperasta saa irti. Niinpä päädyin siihen, että kyllä juoni pitää teatterissakin tuntea, ja hätäpäissäni tankkasin Wikipediasta Käenpesän juonenkäänteet ennen näytelmän alkua. Koska vain silloin kykenee huomioihin siitä, mitä ohjaaja on milläkin asialla tarkoittanut, ja miksi tuo yksi tyyppi on juuri tuollainen alkukohtauksessa. 

Tyhjänpäiväisessä viihteessä ennalta tunteminen ei ole välttämätöntä, usein ei edes suotavaa. Ehkäpä raja menee siinä, että silloin kun erikseen lähtee kotoa johonkin, on syytä olla valmistautunut. Tästä saa olla eri mieltä, mutta asiaa kannattaa pohtia itse kunkin tykönään. 

Teatteri Akseli on usein tehnyt hyvää jälkeä, eikä nytkään totisesti tarvinnut pettyä. Kauno Takaraution ohjaus toimii. Se on hienosti rytmitettyä: vakavat ja kevyet kohtaukset vuorottelevat, nopeaa seuraa hidas ja päin vastoin. Ohjaajalle tyypillisesti mukana on muutama rohkea loikka, esimerkiksi liioittelevan toiston käyttö dialogissa, ja erityisesti ennen väliaikaa kuultu tilannekatsaus mielisairaanhoidon nykytilasta. Se meni reilusti ulkopuolelle näytelmän, mutta viimeinen, äärityly lause sekä pelasti patetialta että sitoi katsauksen näytelmän maailmaan. Hyvä. 

Erityismaininnan tässä näytelmässä ansaitsee roolitus. Näytelmässä on hyvin vahvoja karaktereita, ja Takarautio on onnistunut löytämään jokaiseen rooliin juuri sopivan tyypin. Jos Milos Formanilla oli suuria vaikeuksia löytää isokokoinen intiaani elokuvaan (intiaanit kun ovat useimmiten aika pienikokoisia, näin Wikipedia minua valisti), ei Turussakaan tuollaisia hahmoja tungokseksi asti liene. Henrik Heinonen on täysin uskottava Päällikön roolissa, samoin pääpukarit McMurphy (Jussi Virtanen) ja ylihoitaja Ratched (Liisa Saviluoto), ja Akseli Heikkilän Billy Bibbit on riipaisevan ahdistava. 

Tarina kertoo vain kahdesta asiasta: se kertoo mielisairaanhoidon julmuudesta 1960-luvulla, ja vielä enemmän se kertoo yksilön mielivallasta, siitä, kuinka yksittäinen pahantahtoinen henkilö, tässä tapauksessa ylihoitaja, voi valta-asemassa ollessaan saada aikaan valtavaa pahaa. 

Analogia tämän päivän suurimpaan kriisiin on ilmiselvä, eikä sitä peitellä. Putin mainitaan ääneen, selvin sanoin. Tällaista on ajaton taide: vuonna 1962 kirjoitettu tarina kertoo myös tästä päivästä. 

Yksi lensi yli käenpesän

Teatteri Akseli,

Ohjaus Kauno Takarautio