Unenomaisen painavuus

Jukka Viikilän kirjojen lukemista ei kai tarvitse kummoisesti perustella, kaksinkertainen Finlandia-voittaja on kiinnostava joka tapauksessa. Hiekkalinnat on komea teos. 

”Nainen on jättänyt Helsingin ja muuttanut Pärnuun. Kolmantena kesänä hän tapaa suomalaisen arkkitehdin. He kävelevät rannoilla, tupakoivat puutarhassa ja harrastavat seksiä. Mies rakentaa Pärnuun loma-asuntoa, nainen kirjoittaa romaania, tyhjentävää selontekoa rakkauden ihanuuksista ja kauheuksista.” 

Näin kirja meille esitellään. 

Päähenkilö on kolmekymppinen, mies häntä vanhempi. Miehellä on perhe Helsingissä, vaimo ja kaksi lasta. Lopussa päähenkilö on 90-vuotias ja katsoo ympäristönsä kautta menneeseen. Juonta ei varsinaisesti ole, tärkeintä on unenomainen tunnelma ja painavat, aforistiset lauseet, kieli, päänsisäisyys. Ja sellainenhan on kaunokirjallisuutta jos jokin. Tykkään. 

Helppo luettava tämä kirja ei ole, ei ollenkaan. Teos ei ole pitkä, mutta ei sitä silti pysty kerralla sulattamaan, vaan palastellen pitää lukea. Viisaita ajatuksia on paljon.

”Rakkautemme on vain vähän tapahtumissa, jatkan Juhanin alkukesäistä ajatusta, vaan kaikessa siinä mikä on vähistä teoistamme kuviteltavissa.” Tässä Viikilä kirjoittaa kirjailijuutensa credon. 

”Kuka vain voi milloin tahansa puuttua lapsen tai naisen asioihin, sillä niin kuin lapset, naisetkin ovat yhteistä omaisuutta ja vain lainassa kulloisellakin rakastajallaan. Miehet taas ovat oman onnensa nojassa.”

”Kertun merkittävistä ystävistä Juhani toteaa, ettei mikään arvokas ole koskaan suosittua. Rikkaaksi ja kuuluisaksi voi tulla vain suurta keskivertoa miellyttämällä. Jo se että ihminen on rikas ja kuuluisa, kertoo ettei hän ole saanut aikaan mitään erityistä. Raha ei liiku erityisessä.” 

Teksti vilisee paradokseja ja vastakohtia. Painavien lauseiden välissä on arkisia tapahtumia, niin kuin pitää. Dialogia ei ole, mikä vahvistaa taas kerran sen erikoisuuden, että Suomessa taideproosan ylimpiä arvoja on dialogittomuus. Muualla näin ei ole. Mutta olen ihan tyytyväinen asiantilaan. 

Jukka Viikilä: Hiekkalinnat

Otava

Aiheet ja teemat ja muoto

Tommi Melenderin esseekirjoja on tullut luettua useita, joten luin uusimmankin. Sen nimi on Ihmisen näköinen.  

Näiden esseiden aiheita ovat muun muassa liberalismi, onnellisuus, nostalgia, huijarisyndrooma, muistikirja, kirjallisuuskritiikki, Eurooppa, Amerikka, Venäjä ja holokausti. Monissa on tuttuuden tunne, mikä johtuu siitä, että tekstien varhaisempia ja lyhyempiä versioita on julkaistu Suomen kuvalehdessä, jota viikottain luen.

Melender sanoo pitävänsä yllätyksistä kirjallisuudessa. Tämän kirjan esseiden aiheet eivät kyllä ole kovin yllättäviä tai omaperäisiäkään, kuten yllä näkyy. Mutta mielenkiintoisia ne kyllä ovat. Minulle kelpaa.

Sattuneesta syystä kirjoittamiseen liittyvät jutut kiinnostavat minua eniten. Tämä resonoi erityisesti: ”Åsa Beckman herätti joitakin vuosia sitten huomiota Dagens Nyheterissä kirjoittamalla kärkevästi ruotsalaisen kirjallisuuskritiikin nykytilasta. Hänen mielestään kritiikit olivat alkaneet yhtä (sic) enemmän keskittyä aiheisiin ja teemoihin kirjallisen muodon kustannuksella. Beckmanin sanat pätevät myös Suomeen. Jos kirjailija käsittelee työuupumusta tai parisuhdeongelmia, teos herkästi luetaan puheenvuorona työuupumuksesta tai parisuhdeongelmista, vaikka kirjailijan ammattitaito liittyy (tai sen pitäisi liittyä) kaunokirjallisuuteen eikä sosiologisten ja psykologisten ilmiöiden analysointiin.”

Muita hyviä huomioita kirjassa on.

”Jos kirjailijalle on hyväksi olla peloton, sama pätee lukijaan. Alaikäisiä voimme suojella vaaroilta ja järkytyksiltä, mutta aikuisten kaunokirjallisuus on kirjoitettu täysi-ikäisille älyllisesti itsenäisille ihmisille. Heitä varten ei pidä pehmustaa ja vaimentaa todellisuutta, he kestäkööt sen, että kirjoissa voi olla ikäviä, häiritseviä tai jopa vaarallisen tuntuisia ajatuksia.”

”Ruumistamme voimme harjoittaa kuntosalilla, mieltämme lukemalla kaunokirjallisuutta, joka tunnetusti ja tutkitusti lisää empatiataitoja.”

Tommi Melender: Ihmisen näköinen

WSOY

Älypuhelin tuhoaa nuoret mielet

Sastamalan vanhan kirjallisuuden päivillä oli monenmoista mukavaa. Terra Cognitan osastolta poikani bongasi heti yhden kirjan, josta en ollut itse kuullut vielä kesäkuun lopussa mitään. Hesarissa ja Turun Sanomissakin sen arvio tuli vasta myöhemmin, toki aika isosti sitten.

Jonathan Haidt on New York Universityn sosiaalipsykologian professori. Tässä kirjassa hän artikuloi tarkasti ja perustellusti sen, minkä me kaikki näemme edessämme joka päivä: Z-sukupolvi, eli vuoden 1995 jälkeen syntyneet, on todella pahassa pulassa älypuhelimien ja sosiaalisen median takia. 

Kirjasta on jo kirjoitettu paljon, joten teen tässä vain muutamia hajahuomioita. Jokaisen pitäisi tämä kirja lukea, niin tärkeä se on.

Ihmisellä on noin 10-15 ikävuoden välissä kulttuurisen oppimisen herkkyyskausi, jolloin esimerkiksi toiseen maahan muuttava alkaa tuntea itsensä uuden maan kansalaiseksi. Myöhemmin ei enää. Ja jos tässä iässä tottuu jatkuvaan ruutuaikaan, siitä on todella vaikea ellei mahdoton poistua. 

Ihminen voi olla ”keksintötilassa” tai ”puolustustilassa”, eli luova tai passiivinen, ja puhelin vie väistämättä jälkimmäiseen. Varsinkin Yhdysvalloissa Z-sukupolven tilannetta huonontaa myös ylisuojeleminen, helikopterivanhemmuus, mutta ei se vierasta Suomessakaan ole. Lapset eivät saa ottaa riskejä, jolloin he eivät opi tosimaailmaa. Tämä näkyy siinä, että riskialttiin käyttäytymisen muodot ovat todella vähentyneet (esimerkiksi alkoholin käyttö ja tapaturmat), mikä on tietenkin hienoa. Mutta mitään hienoa ei ole siinä, että todennäköisenä syynä moiseen on vetäytyminen fyysisestä maailmasta, virtuaaliseen. 

Kurt Vonnegut kirjoitti vuonna 1961 novellin nimeltä ”Harrison Bergeron”. Se on dystopia, jossa ollaan äärimmäisen tasa-arvon tilassa. Jos jollain on tavallista korkeampi älykkyysosamäärä, hänen on pidettävä korvassaan laitetta, joka tuottaa 20 sekunnin välein kovia ääniä, jotka on suunniteltu katkaisemaan ajatteleminen, jolloin älykkyysosamäärä putoaa. Tämänhän älypuhelin tekee juuri ja täsmälleen.

Haidtin ehdotukset tilanteen pelastamiseksi ovat tiivistetysti tällaiset:

1. Ei älypuhelimia ennen lukiota.

2. Ei sosiaalista mediaa ennen 16. ikävuotta.

3. Puhelimettomat koulut.

4. Paljon enemmän valvomatonta leikkiä ja lapsuuden itsenäisyyttä.

Noita kaikkia tässä kirjassa siis perustellaan ja avataan. Kävin viime syksynä tutustumassa espanjalaiseen kouluun, ja siellä ne oli jo toteutettu. Koska Suomessa? Kauanko itsestään selvää asiaa laiskasti väistetään?

Kimmo Pietiläisen suomennos on erinomainen, niin kuin aina. 

Jonathan Haidt: Ahdistunut sukupolvi. Kuinka älypuhelimeen perustuva lapsuus on aiheuttanut mielenterveyden häiriöiden epidemian

Suom. Kimmo Pietiläinen

Terra Cognita

Roisi, tyly ja koherentti

Viimeinen Pentinkulman Päivät -aiheinen blogikirjoitus on tässä. Kolmas kouluttaja on Taija Tuominen, jolta olen kyllä jonkun kirjoitusoppaan lukenutkin, mutta siitä en ole blogiin kirjoittanut. 

Tiikerihai on Tuomisen esikoisromaani vuodelta 2000. Lauseet ovat lyhyitä ja erittäin hiottuja, kerronnassa on paljon samaa kuin Petri Tammisella. Tyyli on kuitenkin kokonaan toinen, äärimmäisen roisi ja tyly.

Päähenkilö on Elisa, jonka äiti on rappiotilalla elävä alkoholisti. Elisa on yhtä roisi kuin muutkin perheenjäsenet, mutta päätyy silti kaupunkiin ja yliopistoon, ilmeisesti dosentiksi. Kerronta on mukavan aukkoista, lukija on monesti hiukan pihalla mutta samalla kuitenkin mukana. Varsinaista juonta ei ole, on vain rappioalkoholismin kuvausta, ja aina ällöttävintä, ruminta reittiä. 

Yksi repliikki riittää näyttämään kirjan kerronnan tyylin, melkein mikä tahansa kirjan lause riittäisi: ”Se on hyvä mies. Palleessa on joku kumma ja mä puklasin eilen sänkyyn. Heikki siivos. Oon mä paskantanutkin. Mä oon muuten hyvä sängyssä. Miehet sanoo.”

Äiti uhkaa tekevänsä itsemurhan, ja hänen mielialansa vaihtelevat nopeassa tahdissa. Viha ja tylyys toki ovat päällimmäisinä ja viimeisinä tunteina. Ulkomaailmalle äiti esittää marttyyria. 

Tällaistahan se taitaa rappioalkoholismi olla. Ilmeisesti Tuomisen kirjassa on omaelämäkerrallisia aineksia, mikä on sääli. Sekä Tuomisen kannalta että siksi, että minun silmissäni kaunokirjallisuus on aina parempaa kun se on fiktiivistä. Mutta oli miten oli, tämä taideteos on huolellisesti rakennettu ja omassa tyylissään erittäin koherentti.

Taija Tuominen: Tiikerihai

Tammi

Mitä siellä kaiken takana oikein on?

Sain rakkaalta vaimoltani lahjaksi signeeratun kopion tuoreesta Veepee Lehdon kirjasta. 

Ensimmäinen ajatus kannen nähtyäni oli, että jopa on sanoittaja ryhtynyt omahyväiseksi: kannen asettelu vihjaa, että laulajaveljesten suosion takana olisi nimenomaan kirjan kirjoittaja, Veepee Lehto. Aika härskiä. 

Mutta ei sentään, kirjan loppumetreillä tulee varsinainen, ihan tolkullinen vastaus siihen, mitä kaiken takana lopulta on. 

Sitä ennen on paljon tekstiä. Todella paljon, tiiliskivi on melkein kuudesadan sivun paksuinen. Ovatko kaikki sivut tarpeen, sen saa jokainen lukija itse päättää. Kaikki Lehdon veljeksille tekemät tekstit käydään seikkaperäisesti läpi, ja paljon muutakin mahtuu mukaan. 

Ajankuvaa, muisteluksia, ja sen sellaista. Mielenkiintoisia tarinoita. Myös kuvia löytyy. Hyvää pohdintaa kirjassa on esimerkiksi hitintekemisen mysteeristä, ja toisaalla taas Lehdon usko koko touhuun horjahtelee, dramatiikkaa siis löytyy. Tallenneformaatit muuttuvat, ihmisiä kuolee. Korona kurittaa.

Huumoria on mukana paitsi Lehdon lauluteksteissä, myös tässä kirjassa. Lehto löytää netistä kirjoituksen, jossa pohditaan, ovatko Matti ja Teppo nähneet 80-luvulta nykypäivään: Mä näitä polkuja tallaan kai viimeiseen asti, jos sä rakkaani seisot mun vierelläin. Jos kuljetaan vierekkäin niin, että toinen tallaa ja toinen seisoo, onko jälkimmäisellä allaan Segway vai sähköskuutti? 

Omasta laulajanurastaan Lehto ei varsinaisesti tässä kirjassa kerro, mutta väkisin sekin hiukan pilkahtelee. Välillä Ruohosen veljesten ja Lehdon sukset menevät ristiin, kerran oikein pahastikin, mutta yhteinen latu aukeaa taas. 

Eetostaan Lehto kuvaa siteeraamalla itseään Jaana-lehden haastattelusta: ”Mä olen yrittänyt tehdä lauluistani sellaisia, että niissä olisi erilaisia kerroksia. Päällimmäinen kerros on se, joka on helppo ja samalla suosittu. - - Mutta ei iskelmän totuus pelkisty vain pinnalle, pitää luodata syvemmälle, etsiä viestejä niistä muista kerroksista. Sanoma on liian juhlallinen sana, paremminkin mun lauluissa piilee viestejä ihmisille.”

Sleepy Sleepers sings Matti ja Teppo -levyn Lehto sivuuttaa kovin lyhyesti. Aivan liian lyhyesti minun mielestäni siihen nähden, kuinka suuri vaikutus Matin ja Tepon suosion laajenemiseen sillä aikanaan oli. 

Veepee Lehto: Matin ja Tepon matkassa - kaiken takana on…

Readme.fi

Viisautta ja perspektiiviä nykypäivän pelokkaille

Anna-Riikka Carlsonin kirjaa Eeva Kilvestä en ole vielä lukenut, mutta kun etsin Ihmisen ääni -sarjaa Storytelistä, ainoa tarjokas oli Eeva Kilven Ihmisen ääni. Epäilemättä Carlsonin teoksen vuoksi.

Tässä vuonna 1976 ilmestyneessä kirjassa Kilpi kertoilee itsestään, perheestään, julkisuudesta, seksuaalisuudesta, rakkaudesta, onnesta, yksinäisyydestä ja vaikka mistä. Mökillä kesää viettävä Kilpi ei kaipaa ihmisjoukkoihin ja paljon hän pohtii vanhenemista - melkein viisikymmentä vuotta sitten, 48-vuotiaana. 

Tähän voisi nostaa monenlaisia viisauksia, joita kirja tarjoaa viljalti. Nostan vain yhden, joka tuntuu minusta tarpeelliselta. Se on mielestäni vielä ajankohtaisempi nyt kuin 70-luvulla. Se liittyy lastentekoon, siihen, että mediassa on näkynyt viime aikoina paljon mielipiteitä, joiden mukaan näin huonoon maailmaan ei haluta tehdä jälkikasvua.

”- - aloin ajatella: Minä en halua synnyttää lapsia tällaiseen maailmaan. Luulen, että selväsanaisin päätös ajoittuu syksyyn -44, jolloin olin 16-vuotias.”

”Perhe-elämän eri vaiheet jo kutakuinkin koluttuani sanoisin, että perhe on tehtävä. Kenties se on ihmisen merkitsevin työ elämässä, me olemme vain niin epävarmoja siitä, koska ihmiselämässä ei ole mitään ehdottoman selvää ja luotettavaa; meiltä puuttuvat eläinten varmat vaistot ja siitä syystä ainoaksi mahdollisuudeksemme jää tiedostaminen tiedostamisen jälkeenkin. Loputon kuoriutuminen, jotta löytäisimme itsestämme edes jonkinlaisen kiinteän ytimen, muutamia perusasioita, jonka ympärille voimme lähteä henkilökohtaista elämäämme rakentamaan. Yksi tällainen perusasia on mielestäni äitiys.”

”Yhtäkkiä minä tajuan että toiveeni, kenties suorastaan perustoiveeni, on toteutunut: minun lapsillani on kotiseutu. On rauha. Ja ensimmäinen suomalainen sotaa kokematon sukupolvi on kasvanut aikuiseksi rauhanajan Euroopassa, 59-vuotiaassa Suomen tasavallassa. Tämä on sitä sukupolvea, jota minä en olisi halunnut synnyttää koska pelkäsin sen puolesta.”

Kilpi tarjoaa komeaa perspektiiviä nykypäivän epäilijöille. 

Aina on pelätty, aina maailma näyttäytyy pelottavana paikkana. Mutta aina pitää olla toivoa.

Eeva Kilpi: Ihmisen ääni

WSOY

Huumorin filosofiaa miettimässä

Teatteri Akselissa on tullut käytyä kymmeniä kertoja, mutta Akselin kesänäytelmät ovat menneet ohi. Puolalanpuiston näyttämöön oli sikälikin korkea aika tutustua, että olin aikanaan neljä vuotta töissä naapurissa, Puolalanmäen lukiossa. 

Pekka Puupää kesälaitumilla on Reino Helismaan käsikirjoittama elokuva vuodelta 1953. Aikanaan se on ollut huikean suosittu, koko kansan suosikki. 

Aikanaan se on ollut myös hauska. 

Tämän näytelmän suurin anti on siinä, että se näyttää, millaista huumori oli 50-luvun Suomessa, ja laittaa sitten pohtimaan sitä, mikä milloinkin on hauskaa ja miksi. Ajattelemaan laittaminen lienee taiteen tarkoituksista tärkeimpiä. Siksi tämä näytelmä on tärkeä. 

50-luvulla hauskaa oli se, kun mies tulee näyttämölle esiliinassa. Tai se, kun miehelle annetaan ohjeita miten laittaa ruokaa, eikä se miesraukka tietenkään voi osata sellaista. Elossa lienee aika vähän ihmisiä, joita tällainen naurattaa. 

Niinpä ohjaaja Kauno Takarautio on lisäillyt näytelmään erilaisia asioita, jotka naurattavat nykyihmistä. Niiden perusta on aivan sama kuin 50-luvulla, yllätyksellisyys. Ja Takarautio kyllä onnistuu, kun hän marssittaa näyttämölle absurdeja hahmoja ja tapahtumia, jotka loikkaavat aivan ulos 50-luvun kerronnasta.

Musiikkia näytelmässä on paljon, ja sitä voisi luonnehtia kotikutoiseksi. Pätkää esittävän Jari Vihervirran osuudet ovat parhaat, varsinkin Pennitön uneksija -kappale oli herkkä ja kaunis. 

Ensemble toimii hyvin, näyttelijöillä on selvästi hauskaa keskenään, ja ilo tarttuu yleisöönkin. Puolalanpuiston miljööseen tämä kokonaisuus sopii kerrassaan mainiosti, ja kun ilmakin sattui tiistaina olemaan täydellinen, ilta oli hieno. 

Pekka Puupää kesälaitumilla

Teatteri Akseli Puolalanpuistossa

Ohjaus Kauno Takarautio