Kaunokirjallisuus on sanaleikkien yläpuolella

Kirjoituskurssilla olen oppinut, että sanaleikkejä ja muita näppäryyksiä ei sovi kaunokirjallisuudessa viljellä, ainakaan jos pyrkii vähänkään korkeakirjallisempiin tavoitteisiin. Syynä on epäilemättä se, että kaunokirjallisuus on sellaisen yläpuolella, tätä ei tosin kukaan ole koskaan ääneen sanonut.

Tästä syystä minua hiukan epäilytti, kun postista tuli Jussi Huhtalan Verenkeitin. 

Tämä on siis mainokseksi merkittävä, minkä edelleen vasten mieltäni tähän kirjoitan. 

No, Verenkeitin ei ole nimenä sanaleikki tai pikkunäppäryys, vaan se yksinkertaisesti asemoi kirjan tapahtumia Pohjanmaalle. Nimellä on toki kaksoismerkitys, mutta sitä ei erityisesti alleviivata. Kirja saa siis synninpäästön. 

”Kulttuuritoimittaja Mikko J. Koivu on katkaissut siteet sukuunsa ja pakenee lapsuutensa traumoja rinnakkaiseen todellisuuteen. - - Kun äiti katoaa sieniretkellä salaperäisesti, Mikon on vastentahtoisesti palattava kotiseudulleen Etelä-Pohjanmaalle ja kohdattava menneisyyden aaveet silmästä silmään. Samalla hän löytää uudestaan jotain, jonka on ravistellut itsestään irti.”

Näin sanoo takakansi, ja kuvaus pitää tietenkin paikkansa. Sukusiteet ja ihmissuhteet, kohtaamiset ja kohtaamattomuudet ovat tarinan keskiössä. Huhtalan kieli on luistavaa, ja vaikka siinä on huumorin pilkahduksia, yleissävy ei ole koominen, enemmänkin lämmin ja lempeä. Kirjan parasta antia ovat huimat juonenkäänteet, joita Huhtala annostelee taitavasti ja mielikuvituksekkaasti. 

Kuten takakansiteksti kertoo, välillä piipahdetaan rinnakkaistodellisuudessa, peilimaailmassa, ja se piristää kerrontaa mukavasti. Mutta siellä vain piipahdetaan. Pääosin ollaan arjessa, jossa tapahtuu paljon. Niinhän kirjallisuutta on vissiin jossain kuvattu: se on arkea, josta on poistettu tylsät kohdat. 

Oman esikoisromaanini Naarasperhon ensimmäistä lausetta mietin todella paljon ja hartaasti, ja se kuuluu näin: ”Päivänen paistaa Suomen sydämeen.” Tämän kirjan ensimmäinen lause ei ole kaukana siitä: ”Aurinko homottaa.” Eihän tuolla tavalla alkava kirja voi olla huono. 

Jussi Huhtala: Verenkeitin

Enostone kustannus

Kaikkea sopivasti

Sanna Kotajärven Pimeydenkylväjät-dekkarisarja starttasi vuosi sitten mainiolla Pimeän peto -kirjalla. Sarjan toinen kirja Valon vapahtajat ilmestyi juuri, ja se jatkaa samalla tiellä.

Niin kuin sarjaan kuuluu, poliisit ovat samoja tuttuja kuin ensiosassa. Pääosassa on Kasper Rahkola, ja hänen privaattielämässään haasteita tuo suhde Milla-kollegaan. Ammatillisia haasteita puolestaan tarjoaa Laitilan Mesijärveltä löytynyt ruumis. Mies on ammuttu mustikanvarpujen sekaan, ja ruumiin viereltä löytyy haudattu ristikoru.

Läheisellä tontilla elää uskonlahko, joka vaikuttaa olevan jollain lailla yhteydessä murhaan. Alkaa selvitystyö, joka etenee aluksi verkkaiseen tahtiin. Arkea ja sen haasteita on mukana tarpeeksi, ihmiset tulevat tutuiksi. Kaikkea on muutenkin sopivasti: toimintaa, suvantokohtia, arvoituksia, etenemistä, pohdintaa, ja myös kertauksia. Uskoa ja uskonnollisuutta pohditaan aika paljon. Turun lähiseudut miljöönä ovat turkulaislukijalle tietysti plussaa, eikä niistä haittaa ole vaikkei turkulainen olisikaan. Lopussa tarinaan tulee sitten oikein kunnon kiihdytys.

Jo ensimmäisessä kirjassa esiintynyt Termos on mainio hahmo: päihteetön laitapuolen kulkija, joka tarjoilee hiukan deus ex machina -tyyppisiä impulsseja tarinaan.

Yksi epäuskottava kohta tarinassa on: koira ei reagoi ovikellon ääneen. Onko sellaista koiraa olemassa?

Kustannustoimittaja on ollut paikoin huolimaton varsinkin lauseenvastikkeiden kanssa, ja sähkökirjassa on muutamia virheitä: lukujen sisällä olevat tyhjät rivit puuttuvat, eikä kirjan kansi ole mukana ollenkaan (siksi tämän postauksen kuva on tuollainen).

Sanna Kotajärvi: Valon vapahtajat

Into

Pieni ja tiukka kerronta näyttää isot asiat selkeämmin

Tämä on mainos. Näin minun pitää ilmoittaa, koska en maksanut teatterilippua vaan olin kutsuvieraana paikalla. Maksoin siis tästä kulttuurielämyksestä suunnilleen yhtä paljon kuin mitä maksan kirjailijalle lukiessani kirjan lukuaikapalvelusta, en mitään. Jotain mätää on Tanskanmaalla, tai jossain.

Oli miten oli, Teatteri Akselissa oli taas mukava vierailla. Erityisen mielenkiintoista oli nähdä näytelmä, jonka näin juuri kolmisen vuotta sitten Kaupunginteatterin isolla näyttämöllä.

Hiljaiset sillat on intiimi näytelmä, jossa on hyvin yksinkertainen juoni. Siksi se sopii ehkä jopa paremmin pieniin puitteisiin kuin isoihin. Tykkään näytelmistä, joissa puhe ja teksti ovat pääasioita. Musiikkia voi kuunnella konserteissa. Siksikin Hiljaiset sillat on hieno teos. 

Ohjaaja Kauno Takaraution tulkinnassa paino on vahvasti ihmisissä ja heidän välisissä suhteissaan. Rakkauden kiemuroissa, elämän perusasioissa. Lavasteet ovat yhtä yksinkertaiset kuin juoni, niitä ei vaihdella, eikä niillä kikkailla. Fokus on tarkka. 

Roolitus osuu maaliin. Pääroolin näyttelevää Heidi Ripattia en ole ennen teatterilavalla nähnyt, hänen suorituksensa on aivan huikea. Luonteva, taitava, pakoton. Ripatti saa Francesca Johnsonin moninaisen tunnemaailman elämään, ja välittymään katsomon perukoille asti. 

Muut näyttelijät ovat ennestään tuttuja Akselin lavalta. Jukka Lahdenvesi on uskottava Robert Kincaid. Vilja Aavikko ja Ville Virta tekevät luonnikkaat lapset, joiden elämää tieto äidin toisesta rakkaudesta muuttaa. Paul Elo ja Laura Koskinen ovat myös oivat rooleissaan. 

Se, kuinka Takarautio toteuttaa näytelmän kertovat osuudet, toimii erittäin hyvin: kertojien jatkuva vaihtelu rytmittää tekstin, ja kerrottujen ja näyteltyjen jaksojen vaihtelu puolestaan rytmittää kokonaisuuden.

Kun asiat ovat isoja mutta kerronta pientä ja tiukkaa, kaikki on kohdallaan. 

Hiljaiset sillat

Robert James Wallerin romaanin pohjalta käsikirjoittanut Sari Niinikoski

Ohjaus Kauno Takarautio

Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

Ydinsodassa on vain häviäjiä

Taina lainasi kirjastosta Ydinsota-nimisen kirjan, joka oli kuulemma hyvä. En ehtinyt lukea kirjaa ennen palautuspäivää, mutta Storytelistä se löytyi. Kirja veti mukaansa, se tuli nopeasti luettua vaikkei ole lyhyt. 

Takakansiteksti sanoo näin:

”Annie Jacobsenin tietokirja Ydinsota on hyytävän yksityiskohtainen kuvaus siitä, miten maailman tuho etenisi ensimmäisestä ohjuksesta lähtien. Maapalloon törmäävän asteroidin lisäksi on vain yksi asia, joka aiheuttaisi maailmanlopun silmänräpäyksessä: ydinsota. Sen alkuun tarvitaan esimerkiksi vain yksi ydinohjus, joka on laukaistu Yhdysvaltoja kohti. Toimittaja Annie Jacobsen esittää tietokirjassaan Ydinsota skenaarion, jossa Yhdysvaltoihin hyökätään ydinohjuksin. Se riittää käynnistämään monimutkaisen päätöksentekojärjestelmän, jossa iskuihin vastataan vastaiskuilla ja jossa päätöksiä tehdään muutamien minuuttien harkinnan jälkeen osin puutteellisilla tiedoilla. Jacobsen on haastatellut lukuisia poliittisia ja sotilaallisia päättäjiä sekä asiantuntijoita selvittääkseen, miten ydinsota voisi alkaa ja miten se todennäköisesti etenisi.”

Kirja ei voi oikein suositella iltalukemiseksi, niin karmaiseva on sen tarina. Kaikki menee, ihan kaikki. 

Meno on vauhdikasta kuin Ilkka Remeksen kirjoissa, ainoastaan sankari puuttuu. Koska sellaisia ei ydinsodassa ole. On vain häviäjiä.

Annie Jacobsen: Ydinsota. Näin maailma tuhoutuisi

Suom. Jouni Avelin

Bazar

Mureneva yliopisto ja mureneva demokratia

Mistä mahdoin päätyä tämän kirjan äärelle? En muista, todennäköisesti luin arvion siitä jostain. Kenties Suomen Kuvalehdestä. Hyvä että päädyin, hyvä että luin. 

Hanna Kuusela on sosiologi ja kulttuurintutkija. Hän on huolissaan yliopistoista ja demokratiasta. Erityisen huolissaan hän on yliopistojen demokratiakehityksestä. Niin huolissaan hän on, että on ottanut osaa mielenosoituksiin, kirjoittanut yleisönosastoihin, ja nyt kirjoittanut kokonaisen kirjan aiheesta.

Ja aihehan on erittäin tärkeä. Olen itse vieroittunut yliopistomaailmasta, joten teki hyvää lukea sen nykytilasta tällainen kirja. Toki olen tiennyt, että yliopistomaailma on julma ja leikkauksissa kurjistuva: kun hain nykyistä musiikinopettajan virkaani, samaan aikaan olin hakemassa myös Turun yliopiston musiikkitieteen yliassistentin virkaa. Onneksi tämän viran täyttöprosessi oli nopeampi, enkä ehtinyt edes lähettää hakemusta yliopistoon. Yliopiston virka olisi ollut vain viisivuotinen, palkka huonompi. Ties missä heitteillä olisin, jos olisin sen viran saanut. En edes tiedä, onko Turun yliopistossa enää musiikkitieteen yliassistentin virkaa. Lieneekö koko musiikkitieteen oppiainettakaan. 

Kuuselan teksti on vihainen hätähuuto yliopiston demokratian puolesta: hallinnon ja yliopiston olemuksen puolesta. Kirjassa on jotain samaa kuin Irene Kajon teoksessa Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta, samaa vimmaa. 

Aihe on kapeahko, Kuusela hakee siihen syvyyttä kirjallisuudesta. Tutkimuksista, runoudesta, proosasta. Ja tietenkin omista kokemuksistaan murenevan instituution syövereissä. Jonkun verran kirja toistaa itseään, mutta tällaisessa esseistisessä tekstissä se ei ole huono asia.

”Elämme jo maailmassa, jossa on normaalia tavoitella tutkintoa ja sen jälkeistä uraa ennemmin kuin sivistystä ja käyttää näiden saavuttamisessa apuna sitten vaikkapa - - tekoälyä.” 

Aivan samaa voin lukio-opettajana sanoa lukio-opiskelun muuttumisesta.

”Demokratian halveksunnasta, fasismilla flirttailusta ja edistyksellisten rakenteiden - kuten sopimusyhteiskunnan - romuttamisesta on tullut myös koulutettujen leikkiä.”

Tästä todistaa esimerkiksi tämän päivän lehti. Tai eilisen. Tai huomisen. Kuuselan syytös on äärimmäisen ajankohtainen, ja tärkeä. 

Hanna Kuusela: Syytös. Muuan akateeminen komitragedia

Vastapaino 

Kirjallisuuden rytmit

Olin viikko sitten Helsingissä Tekstin talon Ketjuklubilla keskustelemassa musiikin ja kirjallisuuden eroista ja yhtäläisyyksistä. Pitkän keskustelun aikana ehdittiin puida aihetta monista kulmista. Yksi oli tietenkin rytmi. Rytmi syntyy siitä, kun jokin toistuu. 

Jon Fosse sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2023. Ensimmäinen suomennettu teos on Aamu ja ilta, lyhyt kirja. Se on erinomainen esimerkki kirjallisuuden rytmeistä, tässä kirjassa rytmi suorastaan pomppii silmille koko ajan. 

Alkusivut menivät hämmennyksen vallassa. Pisteitä ei ole, pilkkuja kyllä. Ja muutama kysymysmerkki siellä täällä. Tätä ei pidä antaa aloittelevan lukijan käsiin, ajattelin, ja ajattelin myös, että miksi Fosse haluaa tällä tavalla lukijaa kampittaa. 

”- - Olain päätä pakottaa eikä pimeys ole enää punaista ja pehmeää ja kaikki äänet ja tasainen jyskytys aa aa no niin aa aa aa no niin ja kas noin aa ee aa ee aa kohinaa aa huminaa aaa vanha joki ja vedessä aa ee aa keinuntaa aa ja aa oo aa kaikki on aa hyvin - -”

Ei ole mitään helppolukuista tämä. 

Myös kirjan muoto on erikoinen: lukuja on kaksi. Ensimmäinen on lyhyt, toinen pitkä. Ensimmäinen kuvaa syntymää, toinen kuolemaa. Tapahtumat ovat hyvin pieniä, mikä on aina hyvän kirjan merkki. Pientä kun on katsottava tarkemmin. 

Ja koko jutun juoni on siellä kielen rytmissä. Sanasto on aivan arkista, varsinaista juonta ei ole, lukijan kaikki huomio on rytmissä. Siinä, miten sanat, ilmaukset, asiat, tapahtumat, repliikit, kaikki toistuvat. Tällä Fosse tavoittaa aivan huikean hienon ja koherentin kertojanäänen, joka kertoo kaiken ajattelun kielellä, ajatuksien logiikalla - ajatuksethan eivät ilmesty jäsenneltyinä lauseina, vaan jonkinlaisina sanavirtoina tai -putkina tai -mökkyinä tai ties millaisissa muodoissa. (Takakansitekstissä Fossen kieltä kutsutaan kyllä melodiseksi, mitä en aivan ymmärrä.)

”- - ja hän panee tupakan pois ja Johannes ajattelee että nyt hän syö koko voileivän sen enempiä ajattelematta, Johannes ajattelee ja hän ottaa voileivän käteensä ja haukkaa sitä ja juo kahvia ja voileipä hupenee ja hän jättää reunat keittiön pöydälle - -”

Mitä pitemmälle teosta lukee, sen paremmalta se tuntuu, ja varsinkin loppupuolen hämäryys on komeaa. Ja aivan loppu on todella liikuttava, melkein naiivilla tavalla. 

Juuri näin tämä kirja piti kirjoittaa ja suomentaa, aivan mestarillinen teos. 

Jon Fosse: Aamu ja ilta

Suom. Katriina Huttunen

WSOY