Lisää yhteyksiä, melkein jo naurattaa

Viikko sitten luin Aki Ollikaisen Nälkävuoden. Se on tosi upea kirja, mutta minulle kaikkein hämmästyttävintä oli se, kuinka paljon siinä oli yhtäläisyyksiä oman Lentotähteni kanssa. Ja kuinka kukaan ei ollut sanonut asiasta minulle mitään. 

Koska Nälkävuosi oli niin hyvä, piti tietysti lukea lisää Ollikaista. Otin Storytelin tarjonnasta siis satunnaisen Ollikaisen, joka oli hänen kolmas romaaninsa Pastoraali. Sen alku laittoi melkein nauramaan ääneen: jos Nälkävuodessa ja Lentotähdessä oli samankaltaisuuksia, näköjään Pastoraali liippaa sitten läheltä omaa Naarasperhoani. Huh huh. Ja näköjään Hesarin arviossa kirjoitettiin Pastoraalin yhteyksistä F. E. Sillanpäähän. Tämä menee jo koomiseksi. 

Eikä kukaan ole tästäkään kaltaisuudesta sanonut mitään, vaikka Naarasperholla on jo aika kookas lukijajoukko. 

No, jokaisella kirjalla on joku jota se muistuttaa, useita. Enkä olisi muuttanut mitään, jos olisin lukenut Ollikaisen tuotantoa kirjoittaessani omia kirjojani. Miksi olisin? Ihan omanlaisiaan kaikki kuitenkin ovat, tietenkin. 

Millainen Pastoraali sitten on?

Se on nimensä mukaisesti ylistys suomalaiselle luonnolle, ja lampaitakin paimennetaan. Hahmoja on paljon, minun mielestäni vähän liikaa. Samoin takaumia on paljon, mutta yhdenpäivänromaanissa tällaisia pitää vain tehdä, muuten tiukassa raamissa on kovin vaikea pysyä. Varsinkin kun enimmäkseen ei tapahdu kummoisia. Ja tästä tapahtumattomuudesta minä tykkään kovasti. Ja myös siitä, että Ollikainen asettelee niin tiukkoja rajoja romaanitaiteelleen. 

Ihan yhtä mestarillinen Pastoraali ei ole kuin Nälkävuosi. Kerronta ei tunnu yhtä hiotulta, varsinkin joissain dialogeissa on selittelyn tai infodumppauksen makua. Mutta tunnelma on hieno, ja kerronnan tiukat rajat laittavat ihailemaan Ollikaisen työtä. Saatan lukea lisää. 

Aki Ollikainen: Pastoraali

Siltala

Miksi kukaan ei vinkannut?

Viime viikkoina olen jättänyt tosi monta kirjaa kesken. Ei vain ole jostain syystä napannut. Jotkut olen bongannut kirjasomesta, jotkut lehtiarvioista. Somesta taisin Aki Ollikaisen Nälkävuodenkin löytää. Se ei jäänyt kesken, todellakaan. 

Nälkävuosi on saanut useammankin palkinnon, eikä todellakaan syyttä. Se on upea kuvaus yhdestä syksystä, talvesta ja keväästä 1867-1868. Esittelytekstissä sanotaan, että ”Esikoiskirjailija Aki Ollikainen vie lukijansa keskelle suuria nälkävuosia, ajanjaksoon, jolloin kuoleman väri oli valkoinen ja se valkoinen levittäytyi kaikkialle. Ollikainen kertoo julman ja traagisen tarinansa koruttomasti mutta kauniisti, turhia paisuttelematta mutta sydämeenkäyvästi. Mataleena perheineen jää elämään pitkäksi aikaa lukijan mieleen.”

Näin on. Lukiessa aavistaa, että kirjoituskierroksia on ollut monta. Tällainen kokonaisuus ei synny kuin moneen kertaan kirjoittamalla, ja karsimalla. Samoin näkyy, että historiaa on opiskeltu - mutta minkäänlaista infodumppausta kirjassa ei silti ole, kuvaus on korutonta ja luontevaa. 

Minulle tämä kirja osoittautui erityisen läheiseksi oman kirjoittamiseni takia. Samoin kuin Ollikainen, en ole halunnut kirjoihini niitä yleisimpiä suomalaisen kirjallisuuden asioita kuten omasta elämästä kertomista tai toisen maailmansodan aikaista historiaa. Paikoitellen Nälkävuosi liippaa jopa huikean läheltä oman Lentotähteni kerrontaa, aina tapahtumapaikkoja myöten. Ajankohta on sentään eri. 

Niinpä ihmettelen, miten olen voinut käydä Lentotähden kanssa läpi peräti kolme kirjoituskurssia ilman, että kukaan kursseilla olisi vinkannut minulle Nälkävuodesta. Outoa. Tai saattaahan olla, että olisin lannistunut näin upean teoksen äärellä. Tai ehken sentään. Ja yksi vaihtoehto tietysti on, että joku on vinkannut, mutta minä en vain ole muistanut vinkkausta. Sellaistakin elämä on. 

”Uhmakkaasti näyttää, että on tämän kurjuuden keskellä kukkinut joskus ilo, eikä se ilo kummunnut uskosta tuonpuoleisiin paratiiseihin vaan kaikesta siitä alhaisesta ja lihallisesta, jota varten Teo ajattelee lopulta kuitenkin elettävän.”

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Siltala