Autofiktio ja hyvyys

Kirjoittaminen on itsensä ikuistamista, maailmankaikkeuteen heitetty toive siitä että joku muistaisi sitten kun kirjoittajaa ei enää ole. 

Tästä syystä ei ole ihmeellistä, että autofiktio eli omasta elämästä kirjoittaminen on muodikasta. Autofiktio on muodikasta myös siksi, ettei kukaan pääse syyttämään kulttuurisesta omimisesta.

Niinpä saamme nyt kokea ennen näkemättömän autofiktion vyöryn. Tuomas Kyrön Kirjoituskonevaras, Antti Holman Kaikki elämästä(ni) (tämä minulla on vielä kesken), ja Jussi Seppäsen Jussi Seppänen ovat kirjoja, joissa kirjailija kirjoittaa itsestään. Ties kuinka monta näitä on vielä tuloillaan. 

Autofiktiota on myös helppo kritisoida. Kirjailijan vaivannäkö on siinä minimissään, eihän hahmoja tarvitse erikseen keksiä, ja tarinatkin ovat jo valmiina, sen kuin vain lätkii niitä peräkkäin. Vaikka tämä ei ole ihan koko totuus, on siinä totuuden siemen. Jos taideteoksen kriteerinä pitää koheesiota, sisäistä yhtenäisyyttä, ei sellaista oikein näistä kirjoista löydä. Ehkä ne eivät edes yritä olla taideteoksia. 

Näitä kirjoja yhdistää myös häpeän korostaminen, joka liittyy itsekorostuksen välttämiseen, joka on autofiktion olemassaolon perusta. Seppäsen pelastaa hänen credonsa, jonka hän sanoo ääneen sivulla 109: ”Tärkeää on hyvyys ennen kuolemaa.” Ja lisäksi hän manifestoi saman lähes joka sivulla tässä kirjassa, ja se on hienoa. Samaa ilon ja hyvyyden sanomaa Seppänen on korostanut haastatteluissaankin, ja sellaista maailmassa sopii kyllä olla. 

Jussi Seppänen: Jussi Seppänen

WSOY