Tirkistelijäksi tunsin itseni

Päivi Storgård on jäänyt mieleen hymyilevänä toimittajana sieltä täältä. Muistan myös pariskuntakuvia naistenlehdissä, joiden seurapiiripalstoilla hymyili tuo Storgårdin pariskunta. Sen kummempaa mielikuvaa minulla ei aiemmin ollutkaan. Jotenkin muistan rekisteröineeni pariskunnan eron vaikka en tunnustaudukaan juorujen aktiiviseuraajaksi. Tässäkin kohtaa apuna ja riesana on harmillisen hyvä muistini.

Viime vuonna Päivi Storgård tuli julkisuuteen esikoiskirjallaan ja samalla luin hänen kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään. En tietääkseni tunne henkilökohtaisesti ketään samaan sairastunutta, mutta olen ymmärtänyt, että niin masennuksesta kuin muistakin mielialaan vaikuttavista sairauksista kärsii kovin moni. 

Keinulaudalla on vaikuttava lukukokemus. Siinä on selvästikin hyvin paljon omakohtaisuutta, vaikka päähenkilöiden nimet onkin muutettu. Outi, kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava tv-toimittaja, on naimisissa Aaronin kanssa, joka on töissä luovalla elokuva-alalla. Heille syntyy kaksi lasta. Outi on kotoisin Tampereelta, jossa Päivi Storgårdkin on viettänyt nuoruutensa. 

Kirjaa oli vaikea lukea fiktiona, koska tarttumakohdat kirjalijan omaan elämään ovat niin selkeitä. Tunsin tirkisteleväni ja miettiväni, kuinka paljon kirjassa on totta ja paljonko keksittyä tai muunneltua. Tuntui suorastaan, että lukijalle - ainakin minulle - olisi ollut helpompaa, jos päähenkilöiden tausta olisi ollut kauempana kirjailijan omasta elämästä tai sitten kirja olisi ollut aidosti omaelämäkerrallinen. Toisaalta, tarkka kuvaus omasta elämästä olisi voinut olla lasten ja ex-puolison yksityisyydelle liian rankkaa, mutta sitten taas lukija jää siihen käsitykseen, että mikä tahansa tapahtuma kirjassa saattaa olla ihan totta. Sellaisten pohtiminen vie lukijalta turhaa energiaa. 

Nostan hattua Päivi Storgårdille, joka halusi kertoa tämän tarinan. Hän kertoo maanisesta ja masennusvaiheesta niin elävästi kuin vain sellaiset itse kokenut voi. Melkein pystyin samastumaan tunnetiloihin, kun itse luin kirjaa väsyneenä. Kirjan rakenne toimii aluksi hyvin: joka toinen luku kertoo siitä, mistä tarina alkaa, vuodesta 2003 ja joka toinen uudemmista tapahtumista, loppuvuodesta 2012. Kirjan edetessä vuosiluvut lähenevät toisiaan kunnes aivan loppupuolella kirjaa hyppelevät vuodet ja kuukaudet edestakaisin vuosien 2010 ja 2012 viedessä tarinaa eteenpäin. Lukijaa viedään, mutta se on - näin jälkeenpäin ajateltuna - loistava tehokeino. Päähenkilö on sekaisin ja lukija saadaan samanoloiseen tilaan heiluttelemalla aikaa ja tapahtumia. 

Kirjan sympaattisin hahmo on ensihoitaja Jari. Ja ärsyttävimpiä tunteita herättää päähenkilön ohella puoliso Aaron. Töittensä pariin pakeneva puoliso esitetään toisaalta mukana pysyvänä tukena, mutta omalta osaltaan sairastumista suorastaan aiheuttavana ääliönä. Puoliso ei tietenkään sairastumista aiheuta, mutta lukijan tekisi mieli miestä ravistella ja saada huomaamaan, mitä on tapahtumassa. Päähenkilö Outi taas olisi varmasti saanut apua paljon aiemmin, jos olisi päässyt yli stigmasta ja paljastumisen pelostaan. Mutta näinhän se ilmeisesti on: kukaan ei halua tulla leimatuksi hulluksi ja niin kauan kuin itselleen jaksaa tolkuttaa, että tämä nyt on pientä väsymystä ja keksiä muita tekosyitä, kaikki on hyvin. 

Mikään suuri kirjallisuuden huippu tämä ei ole. Kirjoitusvirheet, hentoiset svetisismit ja oikoluvun epätarkkuus välillä harmittivat, mutta kirja kannatti ehdottomasti lukea. Teksti on sujuvaa ja se nappaa mukaansa. Se avasi ainakin minun silmäni näkemään erilaisuutta ja toivon, että muillekin se toisi lisää avarakatseisuutta ja että kukaan ei lukisi kirjaa vain tirkistelytarkoituksessa. 

Päivi Storgård: Keinulaudalla

Schildts & Söderströms