Rästilistaa

Ihana, upea kesä on edelleen menossa. Minä kärvistelen vieläkin sairaslomalaisena kipeine käsineni. Kirjoittaminen on yhtä tuskaa - paitsi kännykällä - joten olen kirjoittamisen sijaan keskittynyt lukemiseen. Blogin pitämisen harmillinen puoli on stressi siitä, ettei kirjoita tarpeeksi usein. Moni bloggari kertoo, ettei aina ole asiaa. Minulla olisi, vaan en siihen taivu. Luettujen kirjojen pino senkun huojuu korkeana ja päätinkin tehdä itselleni kannustukseksi julkisen rästilistan kesän aikana lukemistani kirjoista, joista lupaan raapia tekstiä kasaan, jahka kykenen. Kaikista en välttämättä kirjoita, osa on toki mitäänsanomatonta ajankulua, mutta eiköhän suurin osa kirjoista ansaitse edes jonkinlaisen maininnan.

(Lukukesäni maisemia. Copyright Kirjallisia-blogi)

Tässä rästilistaani (ei mitenkään aikajärjestyksessä, lisäilen listalle kirjoja sitä mukaa, kun niitä luen ja yritän päivittää linkin kyseisen kirjan blogipostaukseen, jahka sinne asti pääsen):

- Jose Rodriguez Dos Santos: Einstein-koodi

- Anna Jansson: Pääkallovaras

- Saana Saarinen: Siirtolapuutarhan varjoissa

- Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa

- J.K. Rowling: Paikka avoinna

- Maeve Binchy: Heart and Soul

- Taavi Soininvaara: Toinen peto

- Karo Hämäläinen: Ilta on julma

- Viveca Sten: Sisäpiirissä

- Kristina Olsson: Nukketalo
- Jussi Adler-Olsen: Metsästäjät
- Kari Häkämies: Rehelliseksi tunnettu
- Taavi Soininvaara: Teräsarkku
- Kirsi Merimaa: Hotelli Kalifornia
- Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneliä paljain käsin (osa 1)

Onneksi lukemattomien kirjojen pino huojuu yhtä lailla, joten ajankulu on taattu. Jätä mieluusti kommenttia, jos haluat jostakin kirjasta kuulla ajatuksiani. Nostan kirjan kirjoituspinon päällimmäiseksi. 

Rikoksen jäljillä -haasteen koostetta

Kuten aiemmassa postauksessani jo rehvakkaasti kerroin, osallistun Oksan hyllyltä -blogin Rikoksen jäljillä -lukuhaasteeseen.

Listalta löysin monta hauska uutta tuttavuutta ja kahminkin jo kirjastosta niitä omaan lukupinooni (ei yöpydän pinoon vaan kaapin päälle...).

Kerään tähän koosteeseen kesän aikana Rikoksen jäljillä -haasteeseen lukemieni kirjojen kuvauksia. Uusimmat löytyvät aina alapuolelta.

1. Mari Jungstedt: Kesän kylmyydessä
(Gotlanti, Ruotsi)
Otava

Ennätin Mari Jungstedtia jo lukemaan aiemmin keväällä ja postasinkin pientä vertailua hänen ja Outi Pakkasen kirjojen välillä maaliskuussa. Tuolloin nappasin Jungstedtin kirjan keskeltä hänen tuotantoaan ja viehätyin tarkoista ja minuun vetoavista maiseman ja miljöön kuvauksista Gotlannista.

Nyt bongasin kirjastosta pitkän rivin Jungstedtia. Se tunne, kun huomaa, että kivaa kirjasarjaa on saatavilla monta monituista osaa, on aika mainio. (Siitäkin syystä tämä dekkarihaaste on vallan oiva: moni kirja on ilmestynyt jo tovi sitten, joten todennäköisyys niiden löytymiselle hyllystä on hyvä.)

Kesän kylmyydessä avaa Jungstedtin Gotlantiin sijoittuvan sarjan. Rikosten laatu ei jäänyt kovin tarkasti mieleen (nämä luin jo pari viikkoa sitten), mutta enemmänkin mieleen jäivät tarkat henkilökuvaukset. Luettuani kirjan sarjan keskeltä jäinkin kaipaamaan aiempien tapahtumien selvittelyä, joita kirjasarjan alku mukavasti tarjoilikin.

Vaikka Jungstedtin kirjat eivät ole mitenkään urbaanista ympäristöstä, olin huomaavinani henkilöhahmojen kuvauksissa leenalehtolaistyyppisiä piirteitä. Ainakin pidän kovasti siitä, että myös sivuhenkilöiden ajatuksia ja luonteita ruoditaan hiukan enemmänkin. Jos pidät Outi Pakkasen ja Leena Lehtolaisen tuotannosta, uskon, että Mari Jungstedtkin miellyttää. Camilla Läckberg pureutuu omissa tarinoissaan itse rikoksiin ja niiden taustoihin huomattavasti syvällisemmin, mutta jos hiukan kepeämpikin rötöstely ja ihmiselämän vivahteet kiehtovat, etsi ihmeessä Jungstedtiä käsiisi.

2. Mari Jungstedt: Saaren varjoissa
(Gotlanti, Ruotsi)
Otava

Tässä Jungstedtin dekkarissa paneudutaan rituaalimurhiin. Itse murhat ovat hiukan irrallisia, kaikkien uhrien elämäntapaan tai elämään ei paneuduta kovin syvällisesti, mutta tarina on mitä mainiointa kesälukemista. Ja jälleen Visby-kuvaukset viehättävät. Niitä löytyy lähes joka sivulta, ohimennen. Lukija huomaa pääsevänsä tunnelmaan sivulauseiden ja pienten mainintojen kautta.

"...ja jo kaksikymmentä vuotta hän oli asunut omassa puutarhan ympäröimässä pikku talossaan muurin sisäpuolella. Eikä siinä kaikki: asunto oli Klintenissä, tuomiokirkon yläpuolelta alkavassa pittoreskissa kaupunginosassa, joka oli Visbyn halutuin asuinalu. Aikoinaan se oli ollut köyhälistökortteli, jonka hirsipuussa roikkuvat mestattujen siluetit olivat kauhistuttaneet koko kaupunkia. Näköala oli suurenmoinen, koko keskiaikainen kaupunki levittäytyi alapuolella ahtaine kuineen, raunioineen ja muureineen. Kaupungin takana häämötti meri kuin sninen taustakulissi."

"Ambjörnsson onnistui nipin napin keinottelemaan autonsa penten matalien talojen välistä ja kääntyään Norra Murgatanille, joka kulki aivan koillisen kaupunginmuurin vierustaa."

Inhimilliset ihmiskuvaukset ja kirjasarjan päähenkilöiden elämien eteneminen kirjan ja kirjasarjan mukana tekee Jungstedtin tästäkin kirjasta elämänmakuisen ja mieluisan luettavan.

3. Mari Jungstedt: Meren hiljaisuudessa
(Gotlanti, Ruotsi)
Otava

Olen jatkanut Jungstedt-putkeani napsimalla Runosmäen kirjastosta sekalaisessa järjestyksessä näitä Gotlantiin sijottuvia dekkareita, joista pidän kovasti. Aiemmin esittämäni perustelut pitävät edelleen: Gotlanti kuvataan niin pittoreskinä, tunnelmallisena ja kauniina paikkana, että sinne haluaisin itsekin matkata. Meren hiljaisuudessa on sarjan toinen dekkari ja päähenkilöiden elämä etenee luontevasti. Koska olen lukenut Jungstedtia ei-niin-järjestyksessä, on tällainen "ahaa, näinkö he tapasivatkin" -eteneminen ihan hauskaakin.

Meren hiljaisuudessa -dekkarissa katoaa 14-vuotias tyttö, jonka elämää kuvataan ennen katoamista ja sen jälkeen vyyhtiin punoutuu tietysti dekkareille ominaiseen tapaan yhtä sun toista. Kirjaan mahtuu niin syrjäytyneen teinin kuin alkoholisoituneen valokuvaajankin elämänpiirin kuvausta.

 

4. Mari Jungstedt: Aamun hämärissä
(Gotlanti, Ruotsi)
Otava
(päivitetty 24.7.)

Kirjasarjan viidennessä osassa sivutaan harmaata taloutta ja vierastyöläisiä. Gotlannin lintukodossa ollaan sopivasti tuohtuneita tietysti murhasta ja pohdinnat roistoista kuulostavat sopivan nurkkakuntaisilta. Suomalaisittain huvitti ja hirvitti pahoinpitelyn uhrin kuvaus tekijöistä:

- Sanoit, että he puhuivat englantia murtaen. Osaatko sanoa, mistä he voisivat olla kotoisin?
- Luultavasti Suomesta tai jostakin Baltian maasta.

Nämä Jungstedtin kirjat ovat juuri sellaista nopealukuista ja soljuvaa kesälukemista, mitä dekkareilta haetaankin. Jungstedt on yksi Ruotsin dekkarikuningattarista ja hänen teoksiaan on julkaistu 15 maassa, Ruotsissakin yli miljoona kappaletta. Ruotsalaiset osaavat tämänkin.

5. Anna Jansson: Outoja lintuja
(Gotlanti, Ruotsi)
Gummerus
(päivitetty 24.7.)

 

Anna Janssonin dekkareista on Suomenkin televisiossa nähty filmatisoituja versioita. Päähenkilönä kirjoissa on Maria Wern -niminen poliisi. Kirjat sijoittuvat myös Gotlantiin, johon olen jäänyt selvästikin koukkuun. Anna Janssonin tapa kuvata henkilöitä ja tapahtumia on mielestäni hitusen syvällisempi ja realistisempikin. Toisaalta hänen Gotlantinsa on vähemmän söpönen ja arkisempi, mikä ei ole ollenkaan huono asia. Arkisuuteen tuo oman mausteena yksinhuoltajuus, hankaluut ex-puolison kanssa ja työn kuvaaminen rankkana. Kun Ljungstedtin kirjoissa on lähes aina kaunis kesä, on Janssonilla välillä koleaakin.

Oudoissa linnuissa pelotellaan lintuinfluenssalla. Juoni herättää monia ajatuksia viime vuosien globaalien tautiskenaarioiden lailla. Lähes suljetulla saarella tauti voi levitä, mutta se voidaan saada saarelle suljettuakin. Pienten lasten sairastuminen tuntuu lukijasta kammottavalta. Kirjan ratkaisu on ehkä liiankin helppo, mutta toisaalta lukijalle nousee mieleen, että opportunisteilla on varmasti omat sormensa pelissä myös ihan oikeassa maailmassa. Tai voisi olla. Ovathan rokotemarkkinat suuret ja pelot ja niiltä suojautuminen perimmäisen inhimillisiä asioita.

6. Anna Jansson: Pääkallovaras
(Gotlanti, Ruotsi)
Gummerus
(päivitetty 14.8.)

Anna Janssonin dekkarissa on taas meitä äitejä kammottavia piirteitä: kadonnut lapsi ja vielä toinenkin. Hätääntyneitä äitejä kirjassa on useita ja teinien metkuihinkin päästään hiukan sisälle.

Tarinassa on nykytrillereihin liittyviä piirteitä arkisessa ympäristössä, mutta jostain syystä aiemman Outoja lintuja -dekkarin tavoin kirjasta huokuu jonkinlainen harmistus tai ehkä masentunut luovuttamisen tunne rajojen avautumisen johdosta ja ulkomaalaisten elämästä Gotlannissa. Se vaikuttaa hiukan kummalliselta ja asenteelliselta, vaikka toki aiheesta on nyhdettävissä helposti aineksia dekkareihin. Ehkä suvaitsevaisuuden ja poliittisen korrektiuden maailmassa sellainen erottuu.

7. Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa
(Rooma, Italia)
Gummerus
(päivitetty 14.8.)

En nolostele sanoa, että palautin Vera Valan esikoisteoksen kirjastoon luettuani siitä vain viitisenkymmentä sivua. Silloin ei sytyttänyt.

Kakkosen kohdalla ajattelin sinnitellä pidempään ja tarina lähtikin viemään nopeammin kun esikoinen tai Gillian Flynnin Kiltti tyttö (siitä löytyy lisää tästä blogipostauksesta). Yksityisetsivä Arianna de Bellis saa inhimillisiä piirteitä, mistä erityisesti pidin. Päähenkilö seikkailee niin yläluokan illallisilla kuin laitakaupungin kujillakin, eikä nirsoile, mikä on mukavaa.

Vera Vala kuvaa osuvasti italialaisuutta ja hankaliakin hahmoja. Murhattu Laura väritetään kiintoisaksi henkilöksi, mutta kirjan takakannessakin mainittu luotijunaratatunnelin vastustaminen jää täysin sivumaininnaksi hänen taustassaan.

Ariannan oman taustan pohtiminen vaikuttaa hyvältä jatkon kannalta ja odotankin, että löydän vasta ilmestyneen Vera Valan uuden dekkarin kirjastosta. Siihen taitaa tosin mennä tovi.

8. Jussi Adler-Olsen: Metsästäjät (24.8.)
(Tanska)

Metsästäjät oli heräteostos Suomalaisen kirjakaupan kassalla. Uusi rikospokkari edullisella hinnalla ei laita epäröimään ostohetkellä. Ja tämä tanskalainen kirjailija kiinnosti, en ole Adler-Olsenia aiemmin lukenutkaan, nimi on jäänyt kuitenkin mieleen. Jussi-nimeen en useasti ole Suomen ulkopuolella törmännytkään.

Juoni on kiehtova, tarina ei ole vallan tavallinen. Mutta tämä on jälleen niin synkkä kirja, että lukeminen ei ollut nautinto. Jälkeenpäin (lukemisesta on jo tovi) ovat tuntemukset tasoittuneet ja näen kirjassa jo paljon hyvääkin, mutta väkivallalla - tai ehkä ennemminkin väkivallan suunnitelulla - mässäily ei sytytä. Jalkajousi, vesikauhuinen kettu, silmitön hakkaaminen ja huumeilla yliannostelu sekä niiden käyttäminen ja tuleva käyttäminen tappamiseen ja sen kaiken tarkka kuvailu tekevät ihan pahaa. En usko, että ensi kerralla nappaan Adler-Olsenia edes tarjouksesta.


9. Gillian Flynn: Paha paikka (WSOY)
(USA)

10. Karin Fossum: Carmen Zita ja kuolema (Johnny Kniga)
(Norja)

(ks. erillinen postaus, jossa käydään läpi nämä molemmat)

11. Saana Saarinen: Siirtolapuutarhan varjoissa (Osk. Luovinet)
(Suomi)

(ks. erillinen postaus tästä kirjasta)

12. Mari Jungstedt: Kevään kalpeudessa (Otava) päiv. 28.8.
(Gotlanti, Ruotsi)

Aika mones Mari Jungstedt tämä minullekin oli, tässä haasteessa viides. Tarina pyörii jälleen Gotlannissa, vaikkakaan ympäristökuvauksiltaan tämä ei ole ihan parhainta Jungstedtia. Juoni on kiehtova ja henkilöistä erottuu Veronika Hammar parhaiten ikävillä luonteenpiirteillään.

Loppuratkaisu on ehkä vähän tylsä. Lukijaa on johdateltu ja tarinaa viety eteenpäin sivutarinalla, jossa kertoja ei paljastu, mutta kirjan edetessä arvailut tihenevät ja on helppo päätellä, mistä joukosta murhaaja valitaan. Sivutarinassa oli myös samoja elementtejä kuin Gillian Flynnin Pahassa paikassa, jonka lukemisesta ei ole kuin reilu viikko.

Luen näitä Gotlantiin sijoittuvia Jungstedteja oikein mielelläni ja onneksi hyllyssä on vielä ainakin yksi lukematon.

13. Kirsi Merimaa: Hotelli Kalifornia (Myllylahti) päiv. 3.9.
(Suomi, Arabiemiraatit)

(ks. erillinen postaus)

14. Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset (Teos) päiv 24.9
(Suomi)

(ks. erillinen postaus)

15. Anna Jansson: Unissakävelijä (Gummerus) päiv. 16.9
(Gotlanti, Ruotsi)

(ks. erillinen postaus)

Hiki tuli mutta fiksusti

Jonas Jonassonia tituleerataan Ruotsin ykköshumoristiksi kirjan Lukutaidoton joka osasi laskea takakannessa. Satavuotias, joka karkasi ikkunasta ja katosi on Jonassonin edellinen bestseller, joka ilmeisesti hänet nosti tuolle ykköshumoristin jakkaralle. Sitä en kirjana lukenut, kävin katsomassa elokuvan ja olihan se hauska elokuva, mutta ehkä kirjana parempi.

"Satavuotiasta" kommentoi ystävättäreni ruotsalaisten versioksi Forrest Gumpista. Sattui ja tapahtui. Tästä "Lukutaidottomassa" tulivat mieleeni Forrest Gumpin lisäksi jatkuvasti telkkarissakin uusintoina pyörivät Mies ja alaston ase -elokuvat, kreisihuumoria siis. Mutta ei kuitenkaan vain kreisiä vaan myös älykästä, fiksua ja oivaltavaa.

Lukijaa helpottaa, jos hän tuntee maailmanpolitiikan viime vuosikymmenten kiemuroita edes hitusen. Lisäksi Ruotsin poliittisen kentän liikahtelujen taustojen tuntemisesta on hyötyä, samaten pääministerien tunnistamisesta.

Kirja alkaa Etelä-Afrikasta rotusorron aikaan. Päähenkilö on tummaihoinen ja lukutaidoton Nombeko-tyttönen, joka saa lukuisia mainioita etulyöntiasemia yhdistämällä poikkeuksellisen älynsä, laskutaitonsa ja stereotyyppisen tummaihoisen tapettiinsulautuvan huomaamattomuuden. Nombeko huijaa yksinkertaisia valkonaamoja ja löytää itsensä lopulta ydinaseen kanssa Ruotsista kannoillaan Israelin tiedustelupalvelu Mossad.

Kirjassa viljellään hauskasti kuvattuja lähihistorian tapahtumia hiukan mutkia oikoen ja käyttäen niitä kirjan tarkoituksiin oivaltavasti. Toisinaan kirjassa kerrotaan samaan aikaan tapahtuvista maailmanpolitiikan käänteistä ilman mitään ilmeistä vaikutusta kirjan tapahtumiin, mutta ne tarjoavat lukijalle hauskoja hetkiä. Tästä seuraavasta sitaatista (sivulta 296) löysin kirjailijan käsityksen Yhdysvaltain viime vuosikymmenen alun tapahtumista lähes sanasta sanaan samoin kuin itse olen ne kertonut omille lapsilleni:

"Jännittävä jatkokertomus muodostui myös sen seuraamisesta, miten maailman kehittynein valtio sotki presidentinvaalinsa niin, että kesti monta viikkoa, ennen kuin korkein oikeus pystyi äänin 5-4 toteamaan, että eniten ääniä saanut ehdokas oli hävinnyt. Niinpä George W. Bushista tuli Yhdysvaltain presidentti ja Al Gore alennettiin ympäristöagitaattoriksi, jota edes tukholmalaiset anarkistit eivät juuri viitsineet kuunnella. Bush muuten hyökkäsi sen jälkeen Irakiin tuhotakseen kaikki aseet, joita Saddam Husseinilla ei ollut. Vähäpätöisempiin uutisiin kuului se, että itävaltalaisesta entisestä kehonrakentajasta tuli Kalifornian kuvernööri."

Luin kirjan muutaman päivän aikana ja se oli hiukan hikistä hommaa. Lähinnä siksi, että en pystynyt muilta aktiviteeteiltäni lukemaan kirjaa pitkiä aikoja kerrallaan ja kirjan hengästyttäviin käänteisiin pomppaaminen kerta toisensa jälkeen vei energiaa. Kuvittele kääntäväsi televisiosta kanavaa vuoroin nopeatempoiseen mutta päättömään action-pätkään, jossa erilaisia hahmoja riittää  ja vuoroin vaikkapa Paavo Pesusieneen (kuvaa normaalia lapsiarkea tässä talossa) ja pysyväsi kärryillä.

Kirja on aivan mahtava lukukokemus sellaiselle, joka tuntee lähihistoriaa, ymmärtää politiikkaan ja politiikkoihin kohdistuvan lämminhenkisen ironian, tietää, keitä ovat Hu Jintao ja Fredrik Reinfeldt ja miksi olisi kutkuttava ajatus nähdä kuningas Kaarle Kustaa korjaamassa traktoria, pääministeri Reinfeldt tiskaamassa ja sekoittaa peliin vielä Mannerheimin kadonneita sukulaisia ja kansainvälisiä huutokauppataloja.

Jonas Jonasson: Lukutaidoton joka osasi laskea
WSOY

Kauneus ponnistaa menneestä

Taivaslaulusta on jo tarinaa edellisessä tekstissä, mutta vielä mahtuu kirjaimia maailmaan.

Pauliina Rauhalan teos on ennen muuta kaunis: runollinen kieli on ensimmäinen ja viimeinen asia, joka romaanista mieleen piirtyy. Pohdinnan arvoista on, että kaunis kieli tuntuu aina vaativan jonkin ponnistusalustan menneestä maailmasta. Jos ei historiallista aihetta, niin viittauksia menneiden aikojen runomestareiden teksteihin kuten tässä, Leinoa, Jylhää, Kanteletarta.

Mutta Taivaslaulussa on paljon muutakin. Kirjan ilmava rakenne ei ole saanut mielestäni ansaitsemaansa huomiota. Lyhyet, vain parin sivun mittaiset luvut houkuttelevat kepeästi mukaansa, ja silti niihin mahtuu maailma. Aikatasoilla hypellään edes ja takaisin, mutta tarkan rajauksen ansiosta mukana ei ole vaikea pysyä, vaan lestadiolaisten kaksiulotteinen maailma syvenee ja konkretisoituu teoksen edetessä. Kun sekä aihe että kerrontatapa ovat näin tiukasti rajattuja, lopputulos on upea. Taivaslaulu on hieno teos.

Se visertää kuin satakieli huilullaan kasteisen niityn kulkijalle.

Laitan varaukseen Arto Salmista ja Juha Seppälää että pääsee balanssiin.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Gummerus

Soljuva Taivaslaulu

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu nousi otsikoihin jo tovi sitten, mutta sen lukusuosio ei ole laantunut. Tänään (kesäkuussa 2014) Vaskikirjastojen haku näyttää sille edelleen Turun seudulla 249 varausta. Siksi ilahduinkin kovasti, kun Runosmäen kirjaston tyrkkykarusellista löysin sen eilen Jokeri-lainana kahdeksi viikoksi. Eikä lukemisessa kauan mennytkään.

Oliko minulla ennakkokäsityksiä? Toki oli. Eiköhän aika monella lukijalla niitä ole, sillä viime aikoina on otsikoihin päässyt aika kepeästi monenlainen "raamatulla päähän lyöminen" tai muu uskonnon nimissä rajoittaminen tai sellaisen epäily. Minulle usko on vain ja ainoastaan hyvää, anteeksiantavaa, suojelevaa, sallivaa ja alati rajoituksetta rakastavaa. Tähän voisin pitkästikin kirjoittaa omasta vakaumuksestani, mutta ehkä tuo edellinen lause sen tiivistää.

Taivaslaulun arvosteluja en etukäteen lukenut, tiesin sen kertovan lestadiolaisperheestä ja kipeistä asioista. Kirjan kannesta luin sen olevan rakkaustarina ja sen kieltä kehuttiin kauniiksi, sanomaa eettiseksi.

Rakastan kirjojen detaljeja ja pieniä kuvauksia yksityiskohdista, ympäristöstä, tuoksuista, seinistä, säästä. Niiden avulla pääsin kirjan tunnelmaan nopeasti ja tuo etukäteen kauniiksi kehuttu kieli imaisi tarinaan. En yleensä ole kovin pulppuavan kerronnan ystävä, mutta tähän tarinaan se kuului. Ja ne yksityiskohdat. Aivan varmasti olin minäkin siellä, kun luin pullarivistön tomusokerihunnusta ja tillinoksista lohileipien päällä. Jos olisin niistä katseeni nostanut, olisin varmaan kiltisti palannut minäkin puheiden väliseltä kahvitauolta takaisin seurapenkkiin, niin elävää oli kuvaus tunnelmasta höystettynä näillä yksityiskohdilla.

Juonipaljastuksia en taaskaan tee, sillä saamani palautteen mukaan olen niin monia saanut houkuteltua kuvailemieni kirjojen pariin, ettei paljastelu edelleenkään kannata. Viljan, toisen päähenkilön, tunteet aivan huokuvat päälle. Miten kirjailija onkaan saanut hänen arkensa lasten kanssa kuulostamaan samaan aikaan ihanalta, valoisalta, pullantuoksuisen tunnelmalliselta ja niin päällekäyvän ahdistavalta, että lukijalta on henki salpautua. Ja miten ahdistuksen hyökyminen ja pohjalla käyminen ovatkaan mustia, pimeitä ja taidokkaan syviä tuntemuksia. Viljan usko on kaunista, puhdasta ja toiveikasta, mutta silti sivulauseissa ahdistavat vilkuilut vatsanseudulle kuitataan lähinnä toteamuksina, joista kuitenkin huokuu se, että pakoon ei pääse.

Viljan pakomatkasuunnitelmaan kuuluneet Yves Rocher -huulipunanäyte ja prinsessalehdestä takavarikoidut korvakorut maalaavat ohimennen mutta kuvaavasti kiellettyä mutta hyvin tiedettyä.

Toinen päähenkilö, Aleksi, käy läpi elämäänsä pidemmällä kaavalla. Hänen ja Viljan tapaaminen ja alkutaival käydään läpi nimenomaan Aleksin kertomana. Aleksin iso huoli Viljasta, tukeminen ja päätöksenteko tekevät pahasta hyvää. Sallan kirjablogissa Taivaslaulun ratkaisevan päätöksen tekemistä  pohditaan (nyt mennään jo hitusen juonen avaamisen puolelle, hyppää yli tästä, jos haluat) juuri siltä kantilta kuin itsekin ajattelin: Aleksin päätös ei ole patriarkaalinen miehen tekemä miehen päätös perheen edestä vaan hän tekee rohkeita päätöksiä täysin uupuneen Viljan hyväksi. Päätöksiä, joita hänen kanssaveljensä eivät olisi tehneet.

Tämä kirja on fiktiota, totta kai, mutta se kuvaa asioita, joita tapahtuu ihmisten elämässä. Aivan kuin dekkaritkin ovat fiktiota, ne kuvaavat silti pelottavia asioita, joita tapahtuu. Taivaslaulu on kaunis kirja ja monelle se varmasti jää lukukokemuksena hienoksi, ahdistavaksi, mutta rakkautta huokuvaksi. Toisaalta tiedän, että moni tätä kirjaa ruotinut blogikirjoittaja on saanut anonyymiä ja rankkaa palautetta - aivan kuten kirjaan hienosti kootut blogipostauksetkin.

Luettuani googlettelin hiukan aihetta ja törmäsin mm. Kalevan juttuun, jossa kerrottiin tammikuussa vielä 700 lukijan jonottavan kirjaa Oulun seudun kirjastoissa, kirjan syntysijoilla siis. Vielä paljon mielenkiintoisempi on täysin autenttinen nimetön kirjoitus Kotimaa-lehden vanhoillislestadiolaisen palstanpitäjän Vuokko Ilolan blogissa. Tuo kirjoitus ja sen lukuisat asialliset kommentit toivat tuoreen lukukokemuksen kontekstissa valoa ja toivoa. En kuitenkaan tarkoita, että kirja olisi ollut synkkä: se ei ole sitä. Minulle se on kaunis kuvaus monesta hyvin kauniista asiasta. Lasten riemut, yhteisöllisyys sen hyvässä merkityksessä, luonto, leipominen ja moni muu toi asiat esille lämpiminä ja iloisina, hyvinä. Mutta hienovaraisesti oli jokaisen kauniin ja hyvän asian oheen liitetty jokin raskas asia, joka lisäsi taakkaa. Mutta sellaistahan kaikkien elämä on, eikö? Toisaalta, koska elämä on raskasta ihan tavanomaisissakin puitteissa ja irrallaan tiiviistä yhteisöistä, tuntuu pahalta ajatella, että alunperin ja pohjimmiltaan hyvää tarkoittava tiivis yhteisöllisyys voi taipumattomuudessaan saada aikaan niin synkkiä asioita.

Takakannen sanoin: Taivaslaulun sanoma on eettinen ja se on elämän puolella.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Gummerus

Kiltti tyttö ja ongelma

Gillian Flynnin Kiltti tyttö sai huimat hehkutukset ilmestyttyään. Se mainittiin lähes jokaisessa naistenlehdessä viime kesän paikkeilla. Olin päättelevinäni, että kyseessä on Tapaus: tämä kirja on niin erilainen / hyvä / koukuttava, että se on pakko lukea. Kirjaston varauslaskuri näytti kolminumeroista lukemaa, mikä yleensä on aika hyvä indikaattori kirjan haluttavuudesta. Ei nyt ihan tommikinnusmaisia lukemia, mutta yli sata nyt kuitenkin. Suositun netflix-sarjan Orange is the new black päähenkilökin lueskeli Gone girliä vankilan ulkoilupihan nurmella. Tuotesijoittelu ainakin toimi.

Toivoin ja sain kirjan syksyllä lahjaksi ja ajattelin ahmivani sen sairaslomalla tuosta noin vaan. Siinä ei sitten käynytkään ihan niin. Kirja ei mitenkään napannut heti pauloihinsa. Luin pari sivua, kappaleen, puoli kappaletta silloin tällöin. Aikaakin olisi ollut. Ihan jo nolotti: lahjakirja, jota olin kovasti toivonut. Sitten päätin "suorittaa" kirjan (näin kutsumme kirjoja, jotka vaan täytyy lukea, vaikka ei oikeastaan huvittaisi, mutta keskenkään ei kehtaa jättää).

Näin jälkeenpäin ajateltuna kirja on kyllä oikein hyvä. Niin, niin. Ei siis upea eikä ehdottomasti luettava, mutta oikein hyvä. Sivulla 244 pääsin siihen sisälle (onneksi sivuja on 447, joten pääsin vielä nauttimaankin) ja sen jälkeen tarina veikin. Mutta enpä muista aiemmin lämmitelleeni minkään kirjan kanssa ihan noin pitkälle.

Päähenkilöt ovat huikeita. Se lienee tämän kirjan valtti. Naispäähenkilö on oikeastaan niin kamala akka, että argh (tämä ei ole mikään kaamea juonipaljastus) ja miespäähenkilö on... no, vätyksenoloinen, mutta kaiketi sympaattinen. Neuroottisen ja pilalle hemmotellun rouvan ja tämän puolison elämästä paljastuu salaisuuksia toisensa jälkeen eikä mikään ole tietenkään siten kuin oletetaan tai pitäisi olla tai aluksi on sanottu.

Niin. Luin kirjan. Loppuun asti. Ja se loppu... Niin, se taitaa olla yksi kirjan vahvuuksista. Detaljeja en kirjasta enää muista (loppuun asti lukemisesta on jo tovi), mutta tunnelmat muistan hyvinkin vahvasti, samaten tietynlaiset ahdistukset ja pohdinnat, joita kirja lukijassaan herättää. En innostunut yhtä paljon kuin kirjan esittelytekstien lukijat, vaikka olisin halunnut. Olen lukenut monta koukuttavampaakin psykologista jännäriä ja parisuhdekertomusta. Ehkä en vain pitänyt päähenkilöistä?

Gillian Flynn: Kiltti tyttö
WSOY