Tämän jo tiesitkin: lämmintä arkihuumoria ei ole liikaa

Tainalla tökkäsi Roope Lipastin Halkaisukirvesmies: jutut, jotka Kotivinkissä naurattavat ja viihdyttävät, eivät kuulemma kanna kokonaisen kirjan mittaa. Suuresta kotiseuturakkaudestakaan ei ollut apua, kirja jäi kesken.

Minulla ei tökännyt. Samalla tavoin kuin romaanit Rajanaapuri ja Perunkirjoitus, myös Halkaisukirvesmies tuo hyvää mieltä ja harmittoman turvallis-mukavaa viihdettä. Totta kai kolumnikokoelmassa on huonoja puolia, maneerit ja sapluunat loikkivat silmille kuin muinaiset roomalaiset. Mutta antaa loikkia, lämmintä ja perhekeskeistä arkihuumoria ei kirjoiteta yhtään liikaa. Siksihän Lipastin kolumneilla on niin paljon lukijoita. Ja toisaalta samasta syystä tämän blogitekstin informaatioarvo lähenee nollaa.

Olen kuitenkin myönteisen arvion velkaa, koska kirjoitin vähän aikaa sitten niin tylysti Lipastin Virtanen-satiirista (joka on huono): niin monta hyvää hetkeä olen kolumniensa vierellä viettänyt, että tasapainon palauttamiseksi asia tässä todettakoon.

Roope Lipasti: Halkaisukirvesmies. Elämä ja vähäisemmät teot
Atena

Stieg-vainaata harmittaa

Taas lykästi. Löysin kirjastosta Erik Axl Sundin Varistytön. Kirjailijan nimen taakse kätkeytyy ruotsalaiskaksikko Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist. Miehistä olen lukenut jo useammankin maininnan Varistyttö-trilogian ensimmäisen osan ilmestyttyä. Toinenkin osa on jo ilmestynyt, kesäkuussa, ja sen aion metsästää pikaisesti. 

Stieg Larssonin Millennium-trilogia teki minuun aikoinaan suuren vaikutuksen. Ensin luin kaikki kolme kirjaa, sitten katsoin elokuvat ja lopuksi ostin vielä leffat kotiin katsottaviksi uudelleen. Varistytön takakannessa mainitaan vain yksi arvio: "Pyyhkii lattiaa Stieg Larssonilla." (Gefle Dagblad) Enempää en tarvinnut houkutukseksi. Tämän postauksen otsikon ymmärtänee tässä kohtaa. Stiegia varmasti harmittaa. Rajan takaa on hankalampi puolustaa mainettaan.

Aiemmissa postauksissa olen moitiskellut muutamia kirjoja synkkyydestä. Tällä kertaa en sitä tee, koska tämä, synkistä synkin ihmisen kieroutumien kuvaus, on ihan huippu. 413 sivua hujahti alle päivässä ja keskenhän se tarina jäi, kirjan loppu ei tarjonnut mitään helpotusta. Hekumoin sillä, että tätä ihanuutta on jäljellä vielä kaksi osaa. 

Varistyttö on luonnollisesti iso tapaus ja sen osoittaa jo kirjasarjalle tehty oma suomenkielinen webbisivukin, www.varistytto.fi. 

Poikkeuksellista on kenties se, että mieskirjailijat kirjoittavat päähenkilöiksi kaksi naista. Jeanette Kihlberg ja Sofia Zetterlund ovat molemmat osaavia, napakoita ja ammattitaitoisia naisia huonoissa ihmissuhteissa. Lapsia lahdataan (pahoittelut raa'asta sanavalinnasta, mutta kirja ei kaunistele) ja julmuuksilta eivät välty naisetkaan. 

Koukuttavinta tässä kirjassa on se, että kun lukija kuvittelee jo arvanneensa jotakin, tarina saakin uuden käänteen ja taas poloinen lukija on vietävissä. Synkkyyden vastakohtana on ruotsalainen herttainen yhteiskunta, mikä tekee kontrastista vieä herkullisemman. Kirjan loppu harmittaa, kuten kuuluukin, ja taidan kohtsiltään naputella kirjastoon varauksen kakkososasta. 

Jos nautit Stieg Larssonin tarinoinnista, uskon, että näiden ruotsalaisukkeleiden yhteistyön tulos ei jätä sinua myöskään kylmäksi. Jos uskallat....

Erik Axl Sund: Varistyttö
Otava

Tirkistelijäksi tunsin itseni

Päivi Storgård on jäänyt mieleen hymyilevänä toimittajana sieltä täältä. Muistan myös pariskuntakuvia naistenlehdissä, joiden seurapiiripalstoilla hymyili tuo Storgårdin pariskunta. Sen kummempaa mielikuvaa minulla ei aiemmin ollutkaan. Jotenkin muistan rekisteröineeni pariskunnan eron vaikka en tunnustaudukaan juorujen aktiiviseuraajaksi. Tässäkin kohtaa apuna ja riesana on harmillisen hyvä muistini.

Viime vuonna Päivi Storgård tuli julkisuuteen esikoiskirjallaan ja samalla luin hänen kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään. En tietääkseni tunne henkilökohtaisesti ketään samaan sairastunutta, mutta olen ymmärtänyt, että niin masennuksesta kuin muistakin mielialaan vaikuttavista sairauksista kärsii kovin moni. 

Keinulaudalla on vaikuttava lukukokemus. Siinä on selvästikin hyvin paljon omakohtaisuutta, vaikka päähenkilöiden nimet onkin muutettu. Outi, kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava tv-toimittaja, on naimisissa Aaronin kanssa, joka on töissä luovalla elokuva-alalla. Heille syntyy kaksi lasta. Outi on kotoisin Tampereelta, jossa Päivi Storgårdkin on viettänyt nuoruutensa. 

Kirjaa oli vaikea lukea fiktiona, koska tarttumakohdat kirjalijan omaan elämään ovat niin selkeitä. Tunsin tirkisteleväni ja miettiväni, kuinka paljon kirjassa on totta ja paljonko keksittyä tai muunneltua. Tuntui suorastaan, että lukijalle - ainakin minulle - olisi ollut helpompaa, jos päähenkilöiden tausta olisi ollut kauempana kirjailijan omasta elämästä tai sitten kirja olisi ollut aidosti omaelämäkerrallinen. Toisaalta, tarkka kuvaus omasta elämästä olisi voinut olla lasten ja ex-puolison yksityisyydelle liian rankkaa, mutta sitten taas lukija jää siihen käsitykseen, että mikä tahansa tapahtuma kirjassa saattaa olla ihan totta. Sellaisten pohtiminen vie lukijalta turhaa energiaa. 

Nostan hattua Päivi Storgårdille, joka halusi kertoa tämän tarinan. Hän kertoo maanisesta ja masennusvaiheesta niin elävästi kuin vain sellaiset itse kokenut voi. Melkein pystyin samastumaan tunnetiloihin, kun itse luin kirjaa väsyneenä. Kirjan rakenne toimii aluksi hyvin: joka toinen luku kertoo siitä, mistä tarina alkaa, vuodesta 2003 ja joka toinen uudemmista tapahtumista, loppuvuodesta 2012. Kirjan edetessä vuosiluvut lähenevät toisiaan kunnes aivan loppupuolella kirjaa hyppelevät vuodet ja kuukaudet edestakaisin vuosien 2010 ja 2012 viedessä tarinaa eteenpäin. Lukijaa viedään, mutta se on - näin jälkeenpäin ajateltuna - loistava tehokeino. Päähenkilö on sekaisin ja lukija saadaan samanoloiseen tilaan heiluttelemalla aikaa ja tapahtumia. 

Kirjan sympaattisin hahmo on ensihoitaja Jari. Ja ärsyttävimpiä tunteita herättää päähenkilön ohella puoliso Aaron. Töittensä pariin pakeneva puoliso esitetään toisaalta mukana pysyvänä tukena, mutta omalta osaltaan sairastumista suorastaan aiheuttavana ääliönä. Puoliso ei tietenkään sairastumista aiheuta, mutta lukijan tekisi mieli miestä ravistella ja saada huomaamaan, mitä on tapahtumassa. Päähenkilö Outi taas olisi varmasti saanut apua paljon aiemmin, jos olisi päässyt yli stigmasta ja paljastumisen pelostaan. Mutta näinhän se ilmeisesti on: kukaan ei halua tulla leimatuksi hulluksi ja niin kauan kuin itselleen jaksaa tolkuttaa, että tämä nyt on pientä väsymystä ja keksiä muita tekosyitä, kaikki on hyvin. 

Mikään suuri kirjallisuuden huippu tämä ei ole. Kirjoitusvirheet, hentoiset svetisismit ja oikoluvun epätarkkuus välillä harmittivat, mutta kirja kannatti ehdottomasti lukea. Teksti on sujuvaa ja se nappaa mukaansa. Se avasi ainakin minun silmäni näkemään erilaisuutta ja toivon, että muillekin se toisi lisää avarakatseisuutta ja että kukaan ei lukisi kirjaa vain tirkistelytarkoituksessa. 

Päivi Storgård: Keinulaudalla

Schildts & Söderströms

Ikäviä ja vähemmän ikäviä päähenkilöitä

Jo aiemmin ruodin Gillian Flynnin kovasti kehuttua Kilttiä tyttöä, johon sytyin kovin hitaasti enkä lopultakaan mitenkään roihuten. Tänä vuonna ilmestyi suomeksi (suomentajanaan erinomainen Maria Lyytinen) myös Gillian Flynnin aiempi teos "Paha paikka". Jostain syystä olin päättänyt antaa Gillian Flynnille toisen mahdollisuuden ja riemu oli rajaton, kun Paha paikka löytyi Jyrkkälän kirjastosta pikalainaan tyrkkykarusellista.

Jos Kiltin tytön kanssa taistelin 244 sivua ennen tarinan jolkottamaan lähtöä, vei Paha paikka mukanaan saman tien. Olin jostakin arviosta tai mainoksesta lukenut, että Libby, tarinan päähenkilö, olisi erittäin luotaantyöntävä hahmo. Takakannen kuvauksessa hän ei itseään myöskään mitenkään mairittelevasti esittele. Libby saa kuitenkin inhimillisiä piirteitä niin paljon, että minä lukijana toivoin hänelle pelkkää hyvää.

Kirjan rakenteessa on Kiltistä tytöstä tuttua vuorottelua (siinä puolisot vuorottelevat kertojina) ja tarina etenee Patty-äidin, Libbyn ja Ben-veljen kertoessa tapahtumista. Synkkiä tapahtumia, synkkiä tapahtumapaikkoja, rankkoja ihmiskohtaloita. Kirjasta huokuu tunne kuin kaikki tapahtuisi jossain pimeässä, pölyisessä ja likaisessa paikassa.

Paha paikka ei ole nopealukuinen viihdekirja. Se on moniulotteinen, ajatuksia herättävä ja ihmisen pimeisiin puoliin luotaava kirja, joka sattuu osumaan rikoskirjallisuuden genreen. Kirja vie lukijaa syvemmälle arvoituksessa. Jälkeenpäin ajatellen en tainnut lukiessani edes yrittää arvailla, miten mysteeri avautuu, kuka on roisto tai että mitä lopuksi tapahtuu. Siksi taisin olla niin puulla päähän lyödyn yllättynyt, kun kaikki selvisi. Suosittelen.

Gillian Flynn: Paha paikka
WSOY

Tähän samaan arvioon lisään kirjan Karin Fossumin "Carmen Zita ja kuolema", jonka nappasin samaisesta tyrkkykarusellista myös pikalainana. Luin kirjat peräjälkeen, tosin Flynnin 381 sivua tuntui huomattavasti mutkikkaammalta, syvällisemmältä ja pohditummalta kuin Fossumin 216 sivua.

Karin Fossum on hyvin suosittu ja laajasti ja kansainvälisesti palkittu norjalainen dekkaristi. Täältä pohjolastahan rikoskirjailijoita tuntuu putkahtelevan, muista pohjoismaista tosin huomattavasti tiuhempaan kuin meiltä Suomesta. Dekkarihaasteeseen olen osallistunut lukuisilla ruotsalaisilla ja tanskalaisellakin opuksella.

Carmen Zita ja kuolema päätyi tämän postauksen jatkoksi siitä syystä, että tässäkin on lapsi, jolle käy huonosti ja toinen päähenkilö on myös ikävänoloinen naishahmo. Toisin kuin Pahan paikan Libby, Carmen Zita on minusta ihan oikeasti ahdistavan ikävä ihminen: hemmoteltu ja itsekäs. Hän on niin harmittava kiusankappale, että tuntuu kummalliselta, että kirjailija on päätynyt jotenkin niin helppoon ratkaisuun. Toinen päähenkilö, puoliso Nicolai, on korostetun kiltti, tunnollinen ja ihan nössö. Jälleen alleviivatun keveä ratkaisu.

Loppuratkaisun kohdalla tulee tunne, että kirjailijalta loppui aika kesken. En tarkoita, että Carmen Zita ja kuolema olisi päätynyt yhtä syvälliseksi kuin Paha paikka, jos sivumäärää olisi kasvatettu yhtä paljon, mutta nyt kirja jää keveäksi dekkariksi vaikka sillä olisi voinut olla eväät enempäänkin. Tai sitten Pahan paikan synkkä ja arpinen tunnelma jäi päälle. Carmen Zita on hyvä dekkari, mutta se voisi olla parempikin.

Karin Fossum: Carmen Zita ja kuolema
Johnny Kniga

Satiiri on vaikea laji

Satiiri on vaikea laji. Lukijalle ainakin.

    

Kunkun kuva: Siltala

Roope Lipasti: Kunnon virkamies Virtanen

Karisto

Tuomas Kyrö: Kunkku

Siltala

Tartu Tiede-lehden mahtavaan tutustumistarjoukseen! Viisi numeroa vain 29,90 ja tilaajalahjaksi valitsemasi lahja (arvo jopa 39 euroa).

Mitä jos vaihtaisimme vaurauden tavoittelun vapaa-aikaan?

Osmo Soininvaara on yksi niistä harvoista poliitikoista, joiden tekstin ääreen pitää aina pysähtyä jos semmoisen näkee. Suomen Kuvalehden kolumninsa ovat joka kerta palkinneet lukijan: tällä miehellä on jotain muutakin sanottavaa kuin vaihtoehdottomuuden umpitylsä viesti.

Uusia näkökulmia asumiseen, talouteen tai mitä ne poliitikot nyt veivaavatkaan, niitä löytyy kun vähän viitsii katsella laatikon ulkopuolelle. Ja laatikon ulkopuolelle näkee kun lukee, ei se sen vaikeampaa ole.

Monta vuotta olen ollut aikeissa tarttua johonkin Soininvaaran kirjaan, vasta nyt sain aikaiseksi. Vauraus ja aika (2007) käsittelee sitä, miksi kansakuntamme yhä hinkuu kasvun ja vaurastumisen perään - kasvavalla kiireellä kaiken lisäksi, vaikka meillä on jo tarpeeksi kaikkea. Taloustieteilijä on omimmalla alueellaan.

Vuodesta 1985 vuoteen 2005 Suomen kokonaistuotanto on puolitoistakertaistunut. Siis vain kolmessakymmenessä vuodessa. Asuinpinta-alat ovat kasvaneet, ruokapöytä monipuolistunut, autot parempia, elektroniikasta puhumattakaan.

Soininvaaran mukaan jos vuosittaisesta kasvusta (joka tietenkään juuri tällä hetkellä ei ole ihan yhtä huimaa kuin kirjan julkaisuvuonna 2007) korvamerkittäisiin puoli prosenttiyksikköä yleiseen kaikkia koskevaan työajan lyhentämiseen, kymmenessä vuodessa vuosilomaan olisi tullut kaksi viikkoa lisää. Kiireettömämpi elämänmuoto lisäisi sosiaalista kanssakäymistä, ja lapset olisivat suurin voittaja. Parisuhteet voisivat paremmin, vapaa-ajan palvelujen käyttö lisääntyisi, työn sijaan harrastuksista tulisi elämän keskeistä sisältöä.

Vauraus ja aika on kaunis teos, ja se on kirjoitettu niin vetävästi, että melkein yhdeltä istumalta meni.

Yksi mutta asiassa on: Soininvaaran kirjahan ei tietenkään koske meitä opettajia, koska meillä on jo kaikki: naurettavan lyhyet työpäivät ja törkeän pitkät lomat.

Osmo Soininvaara: Vauraus ja aika
Teos


Tartu Tiede-lehden mahtavaan tutustumistarjoukseen! Viisi numeroa vain 29,90 ja tilaajalahjaksi valitsemasi lahja (arvo jopa 39 euroa).