Formalisti luki ison kirjan

Tulipa taannoin hyvien ystävien kanssa puheeksi mikä on kenenkin mielestä kaikkien aikojen paras kirja. Omaksi suosikikseni mainitsin Joyce Carol Oatesin Putouksen: luin kymmenisen vuotta sitten paksua opusta flunssaisena, ja sen maailma pääsi ympäröimään minut täysin. Lisäkierroksia Putous sai siitä, että käytin Google Mapsia päästäkseni selville tarkemmin tapahtumapaikoista, Niagaran ympäristöstä.

Ystäväni, paljon lukeva äidinkielenopettaja, sanoi omaksi suosikikseen Jonathan Franzenin teoksen Vapaus (2010). Samankaltaisen nimen lisäksi näitä kahta teosta yhdistää yhdysvaltalainen tekijä ja iso koko (=yli viisisataa sivua).

Aivan ykköseksi en Vapautta rankkaisi, niin paljoa en innostunut, mutta teoksella on kyllä kaikki suuren teoksen edut. Siinä ehditään käydä läpi yhden perheen tarina pitkällä aikavälillä ja seikkaperäisesti, jolloin teoksen maailmaan pääsee todella uppoutumaan, syvälle ja kokonaisesti. Ja sitä maailmaa riitti miellyttävän pitkään, pariksi viikoksi.

Mitään ihmeellistä Vapaudessa ei ole: kieli ja kerronta on kyllä erittäin luontevaa, mutta ei mitenkään kohosteista - siis esimerkiksi runollista tai aforistista. Myöskään juonessa ei ole mitään maata järisyttävää, se on kuvaus melko tavallisten ihmisten elämästä ja ikääntymisen mukanaan tuomista ongelmista. Toisaalta juuri siinä on teoksen voima: kenen tahansa on helppo elää mukana Patty ja Walter Berglundin tarinassa. Ympäristökysymykset junttaavat Vapauden kiinni tähän aikaan - tosin samoin kuin Finlandia-voittaja He eivät tiedä mitä tekevät (joka myös sijoittuu yhdysvaltoihin ja on isokokoinen), tämä kirja pärjäisi hyvin ilman näitä ajankohtaisuuksiakin.

Olen selvästikin formalisti, sillä eniten minua häiritsi teoksen löyhäntuntuinen rakenne. Mielestäni parhaissa kirjoissa pitää olla tiukka runko, niin että kompositio(kin) laittaa lukijan haukkomaan henkeä - tosin muistaakseni Putouskaan ei ole erityisen jäykkärunkoinen. Voi olla että tällainen muotovaativaisuus juontaa juurensa rakkaudestani taidemusiikkiin, jossa ilman jämäkkää kompositiota ei ole mitään.

Jonathan Franzen: Vapaus
Siltala

Pitipä se otteessaan

Mons Kallentoft on ruotsalainen kirjailija, joka on kirjoittanut jo lukuisia dekkareita, joiden päähenkilönä on ristiriitainen poliisi, Malin Fors. Vesienkelit on tuorein suomennos (suom. Raija Rintamäki) ja Malin Forsin tarinaa on aiemmin voitu lukea jo viidessä muussakin kirjassa.

Ruotsalaiseksi dekkariksi tämä oli synkkä, paljon synkempi kuin Viveca Stenit tai Camilla Läckbergit, joissa rikokset tapahtuvat kauniilla merenrantapaikkakunnilla ja joissa menneiden muistelun keskellä muistetaan syödä kanelipullia. Ruotsalaisdekkariksi tässä on synkähköjä norjalaisvaikutteita, mikä oli oikein virkistävää. Ihan Erik Axl Sundin synkkyyksiin tässä ei sentään ylletä, mutta rajansa kaikella.

Tarina sijoittuu pääosin Linköpingiin, joka ei saa minkäänlaista söpöystasoitusta siitä, että se on myös kirjailijan kotikaupunki. Karu ja kahtiajakautunut kaupunki antaa oivan näyttämön tapahtumille.

Murhia kirjassa toki on, mutta pääosa pohdinnoista keskittyy pienen tytön etsintöihin. Tarinan väritykset ovat ajankohtaisia ja henkilöhahmot inhimillisiä. Jälleen häiritsi se, että päähenkilöiden nimet ovat kovin samanlaisia. Kehitin itselleni oikein muistisäännön, jolla erotin Karinin ja Malinin...

Koska olen olan yli ja vieressä saanut seurata lyriikkaan perehtymistä ja sen luomista, kiinnitti huomioni tämän kirjan lyyrisyys. Harvemmin saa dekkarissa nauttia tämänkaltaisesta tekstin soljumisesta:

Luvun 9 loppurivit

Epäuskottavuutta muuten hyvin sujuvaan tarinaan toivat kohtaukset, joissa poliisit vähät välittivät kotietsintäluvista ja mennä tiirikoivat itsensä sisälle useammankin kerran. Samaten ruotsalaisten poliisien seikkailut Vietnamissa aseita heilutellen ilman mitään virallista statusta eivät sovi yhteen sen kuvan kanssa, joka minulle on ruotsalaisista poliiseista tullut. Kaikella kunnioituksella.

Sain kirjan WSOY:ltä iPadiini arvioitani varten. iPadilla olen lukenut jo paljon, joten lukeminen oli sujuvaa. Niin sujuvaa, että kirja kulki mukana lapsen hammaslääkärin odotushuoneeseen ja illalla omia hampaita pestessä oli pakko pitää kiirettä, jotta pääsin takaisin kirjan pariin. Niin tiukasti ei ole mikään kirja viime aikoina pitänyt otteessaan, hyvä merkki siis!

Taidanpa etsiä Mons Kallentoftin uudempaa, vielä suomentamatonta tuotantoa esille. Alkuperäiskielellä nämä maistuvat aina hitusen aidommilta, vaikka Vesienkeleissä suomentaja on tehnyt kympin arvoista työtä!

Mons Kallentoft: Vesienkelit
WSOY

Kovin vähän aikaa

Kirjoittamatta on jäänyt Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneliä paljain käsin -trilogian päätösosasta. 3. Kuolema on aivan suoraa jatkoa osille 1. Rakkaus ja 2. Sairaus. Tutut hahmot riutuvat, väki vähenee ja epäreiluus korostuu.

Ensimmäisistä osista kirjoitin aiemmin yhteispostauksen. Toivon, että kirjailija tai kustantaja jatkossa yhdistäisi nämä kolme erillistä kirjaa yhdeksi, koska näiden erillisenä pitämisestä ei ole mitään hyötyä. Yritin pohtia, voimistuuko jokin vaikutelma erillisyydestä, mutta en keksinyt, että mitä iloa siitä on. Kirjat ovat ilmestyneet parin vuoden aikana, erikseen.

Benjamin on loppuun asti kantava voima, vaikka Rasmuksesta tarina alkaa. Kirjasta jäivät mieleen Rasmuksen raukkamaiset vanhemmat sekä Paulin upeat hautajaiset. Niissä olisin halunnut olla mukana. Kunpa useammatkin ihmiset suunnittelisivat itse hautajaisensa, joissa ei nyyhkitä.

Eniten jälkeenpäin on mietityttänyt Benjaminin ja Rasmuksen vanhan naapurin, Holgerin, kohtaaminen Koppomissa ja jääkaapiin jääneet broilerfileet. Tuon Koppomin visiitin ja sen  "näytä, älä kerro" -symboliikan avulla Rasmuksen kohtalo avautuu hiukan.

En uudelleen kirjoita tuossa aiemmassa postauksessani olevia mielipiteitäni ja tunnelmia tähän, mutta totean, että a) onneksi lääketiede ottaa edistysaskelia ja b) onpa 1980-luvun puolivälistä kovin vähän aikaa.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 3. Kuolema
Johnny Kniga

Lasiruumiit puistatti ja tuli uniin

Erik Axl Sund -nimisen ruotsalaiskaksikon Varistyttö-trilogia ihastutti ja koukutti. Tarina vei mennessään ja osoittautui monikerroksiseksi ja yllätyksiä täynnä olevaksi. Trilogian ensimmäisestä osasta ennätinkin jo kirjoitella ja seuraavat osat ovat kirjoitusjonossani.

Kun kirjastossa bongasin herrakaksikon uutuuden "Lasiruumiit" pikalainana, pakkohan se oli mukaan napata. Odotin paljon! Takakannen arviossa mainittiin sanat "syvästi inhimillinen" ja jopa "hellän kaunis". 

Ensimmäisen lukuillan jälkeen heräsin keskellä yötä ahdistaviin painjaisiin. Toisena päivänä harkitsin jopa kirjan jättämistä sikseen, mutta en sitten kuitenkaan tohtinut. 

Kirjassa tehdään ja tehtaillaan itsemurhia mitä synkimmillä tavoilla. Kaiken taustalla soi synkkä ja raa'aksi hahmotettava death metal, nuoriso viiltelee itseään ja voi pahoin. Miettiessäni kirjan tunnelmaa ja tapahtumapaikkoja, miellän kaiken harmaana, ahdistavana, pimeyden aikaan tapahtuvana (siis illalla, yöllä) ja sumuisena ja pölyisenä. Kaikin puolin synkkää, siis. 

Lasiruumiit on itsenäinen teos, ei siis suoranainen jatko Varistyttö-trilogialle, mutta samoja henkilöitä tarinassa on. Tällekin on ilmeisesti luvassa jatkoa, tosin en kykene hahmottamaan, että miten. Suurinpiirtein yhdelle päähenkilöistä käy hyvin, mikä ehkä on hiukan liioittelua, mutta toiveikas ei tämä kirja ole. 

Jos Varistyttö minulle myytiin kuvailemalla, että "Stieg Larssonin Millennium-trilogialla pyyhitään pöytää", en aivan samanlaisiin luonnehdintoihin lähtisi tällä kertaa. Lasiruumiit on niin synkkää tavaraa, etten löydä siitä mitään yhtymäkohtia mihinkään itselleni tuttuun. Onko se sitten huono merkki? Ei välttämättä, mutta toisinaan kirja nappaa mukaansa sen osuttua joihinkin oman elämän tarttumakohtiin. Nyt voin vain olla iloinen, että tämä ei osu. Mieltä tämä kalvaa kuitenkin pitkään. Ja jälleen mietin, että miten ne Helsingin kirjamessuilla tapaamani kaksi hiljaista, ujoa rokkitähdeksi stailattua miestä kykenevät synnyttämään näitä tarinoita. 

Jos painajaistensietokykysi on hyvä, lue tämä.

Erik Axl Sund: Lasiruumiit

Otava

Kun tarina on tärkein

Viime syksynä blogiamme lähestyi sähköpostilla kirjailija Antero Nieminen, joka kysyi, haluaisimmeko lukea ja arvioida hänen toisen rikosromaaninsa nimeltä Nollatoleranssi. Kirja on omakustanne ja koska niitä tulee harvemmin luettua, vastasimme kyllä, mutta emme luvanneet kovin nopeaa lukuvauhtia.

Luimme kumpikin kirjan, mutta koska "rikosromaani" kuuluu enemmän minun tontilleni, ehdotti Tomi, että minä kirjoittaisin arvion.

Lukemisesta on jo tovi, mutta asiaa on pitänyt pureskella. Itse asiassa mistään muusta kirjasta emme ole ennen blogiin kirjoittamista jutelleet näin paljon. Kirjasta on puhuttu myös moneen otteeseen ystävien kanssa.

Vaikka dekkarien ystävä olenkin, rikosromaanit, poliisijännärit eivät minua sytytä. Alamaailman välienselvittelyt, narkkarit ja huumevelat ovat puistattavia aiheita. Yritin kerran lukea ruotsalaisen, kiitellyn Jens Lapiduksen kirjaa, mutta jätin sen alkusivuille jonkin teollisuusalueella tapahtuneen niskalaukausteloituksen jälkeen. Ei kiinnostanut.

No miten tämän nyt sitten oikein sanoisi... Voi kunpa Antero Niemisellä olisi ollut lähipiirissä joku oikein hyvin kielioppia tunteva ystävä. Jo kirjan takakannen tekstissä on kirjoitusvirheitä, päähenkilöpoliisin nimessä oli kirjoitusvirhe ja kirjan tekstissä kovinkaan moni yhdyssanan osa ei ole toista puoltaan löytänyt. Pilkkuja sen sijaan tekstissä on enemmän kuin tarpeen. Jos minua häiritsevät oikein kunnolla kustannustoimitettujen kirjojenkin kirjoitusvirheet, nyt harmitti aika paljon.

Kun aloin lukea kirjaa, voihkin virheitä ääneen. Tomi rohkaisi vieressä (hän oli käynyt samat voihkimiset läpi lukiessaan kirjan ennen minua) minua jatkamaan lukemista, sillä virheiden taustalla on kuitenkin tarina. Ja olihan siellä. Vaikka rikosromaanit eivät kiinnostakaan, löysin kirjasta oikein mukavan juonen, joka kuitenkin houkutteli lukemaan. Vainajia pukkaa, kiristys ja uhkailu kukoistavat ja poliisi on neuvokas. Kirjailija vaikuttaa tuntevan poliisislangia - vai onkohan se rikollisslangia - ja tapahtumat ovat genreen perehtymättömälle uskottavia.

Päällimmäinen ajatukseni kirjan lukemisen jälkeen on pohdinta siitä, mitä ammattiataitoinen kustannustoimittaja olisi tälle kirjalle voinut tehdä. Jo kieliasun oikaisu tekisi kirjasta ihan toisenlaisen. Entä millaisia omakustanteet ovat yleensä? Niitä en ole lukenut, vaikka tiedän, että esimerkiksi Elisa Kirjasta niitä saa parilla eurolla luettavakseen. Minkälainen käsikirjoitus pääsee oikein kustantajalle julkaistavaksi? Miten helposti kustantajan edustaja näkee tarinan kielioppipuutteiden takaa? Pitääkö kaikkien kirjailijoiden osata kieltä täydellisesti?

Kirjaa on saatavilla mm. Bookysta ja mikäli rikosromaanit kiinnostavat, lue ihmeessä. Vielä enemmän kannustan lukemaan kirjan, mikäli sinua kiinnostavat omakustanteet ja aloittelevat kirjailijat ilmiönä. Sillä tarina on kuitenkin tärkein, eikö?

Antero Nieminen: Nollatoleranssi
BOD (Books on demand)

Nerokas musiikiton runoteos

Muutama viikko sitten kirjoitin yrityksistäni hypätä suomalaisen nykylyriikan maailmaan. Projekti jatkui, kun WSOY ystävällisesti lähetti minulle Marianna Kurton uunituoreen Rottakuningas -runokokoelman.

Kaikki ihmiset tykkäävät lyriikasta, useimmiten tosin lauletussa muodossa. Laululyriikasta on helppo saada kiinni, ja hyviä tekstintekijöitä on paljon. Musiikitonta lyriikkaa sen sijaan lukee vain harva, ja syy on kai se, että ollakseen uskottavaa taiteena lyriikka ei saa olla liian helposti aukeavaa. Muuten tulee paha kriitikko ja iskee kitsch-aseella.

Tässä mielessä Marianna Kurton Rottakuningas on nerokas teos. Se on modernin monisyinen ja monitulkintainen, avoin ja 2000-luvun runon keinoja monipuolisesti hyödyntävä, mutta samalla myös varsin helposti lähestyttävä.

Ensimmäisessä luvussa esitellään Mies, jota kiinnostaa terra incognita, eläinmaailman kummajaiset: harppi heilauttaa / unelmia paperille, fauna kehittää / mielikuvituksen, kasvaa armottoman tieteen / voimalla, kartta kuin kirje / kadotetulle: luonnoksia, lupauksia / litistyviä kohti napaa. Siitä eteenpäin jokainen runo esittelee vuorollaan jonkin erikoisen eläimen, kuten vaikka hullumuurahaisen, australiankuutiomeduusan tai karhukaisen.

Kas näin Kurtto kirjoittaa: karhukainen kestää kaiken, röntgensäteet / ja rantaloman sadassa asteessa, ulkonäön / kuin nallekarkki: sokeri / nesteyttää ja syksy tulee huutaen, onko karhulla / pyöreät korvat, kokonainen talvi / aikaa nukkua? kyllä, kymmenkertaisesti / se horrostaa, kuollut elävä / samettikolttu niskassaan - ja niin edelleen. Tieteellinen fakta limittyy assosioivan kielen kanssa ja näin teksti pysyy hyvin kasassa ja silti kurottaa leveisiin merkityksiin, ajatuksiin elämästä.

Marianna Kurtto: Rottakuningas
WSOY