Kysymyksiä teatterissa

Katsoimme Netflixistä viime viikolla Ricky Gervaisin kirjoittaman After Life -sarjan. Viikonlopun Turun Sanomissa oli arvio Teatteri Maneerin Ricky-näytelmästä, ja siinä kerrottiin, että Ricky perustuu After Lifeen. Ja sinne meillä oli jo kutsuvierasliput varattuna. Jopas sattui, harvoin tulee näin lähekkäin nähtyä kahta versiota samasta aiheesta. 

Ensimmäinen kysymys näytelmän jälkeen oli, miten on mahdollista että ohjaaja Alina Kilpinen mainitaan näytelmän käsikirjoittajaksi. Ricky ei nimittäin ole eri, vaan sama teos kuin After Life. Ricky on näyttämösovitus After Lifesta. Sama idea, sama juoni, samat hahmot, monet repliikitkin samat. Emme tiedä vastausta tähän kysymykseen. 

Toinen kysymys oli, kuinka näyttämösovitus onnistui. Siihen vastaus on helppo: tosi hyvin. Sarjan monet lokaatiot oli tuotu intiimille näyttämölle erinomaisen luontevasti. Päähenkilön isä oli vaihtunut naapuriksi, sikabilettäjät ripoteltu työkavereihin, tietokoneella puhuva vaimo muistikuvaelmiksi kotiin. Paikasta toiseen siirryttiin ovia liikuttamalla, ja se toimii. 

Parasta oli se, että 18-osaista sarjaa vaivaava draaman kaaren löysyys oli Kilpisen käsissä saanut paljon jäntevyyttä. Aluksi oli status quo, joka rikottiin saman tien, ja kaari huipentui masentuneen päähenkilön supervoima-ajatukseen, joka sarjassa tulee jo alkumetreillä. Erittäin toimivia ratkaisuja oli muitakin, kuten toistuvien päivien luuppi. 

Näyttelijäkaarti tekee erinomaista työtä. Pasi Varjuksen Ricky on todella luonteva ja uskottava, ja kaikki muutkin voisi erikseen tässä mainita, mutta koska listat ovat tylsiä, tyydyn mainitsemaan Maarit Juvosen hulvattoman Satavuotiaan ja Voitto Lehden mainion Häirikön. Jos pitäisin jääviyssäännöistä kiinni, jättäisin mainitsematta Anna-Maija Miettisen herttaisen (tämä oli Tainan adjektiivi) Emilyn, mutta eihän blogeissa sellaisia sääntöjä ole. 

Ricky

Teatteri Maneeri

Ohjaus Alina Kilpinen

Tulevaisuuden paranneltu ihminen

Taina löysi kiinnostavan radiopätkän Yle Areenasta. Siellä filosofi Maija-Riitta Ollila jutteli toimittajan kanssa ihmisen parantelemisesta. Tunnin jakso hurahti nopeasti, joten aiheeseen piti perehtyä enemmän.

Kirja alkaa kovin heikosti. Kannessa kirjailijan nimi on oikein, mutta alkulehdillä ei. Yhdessä paikassa hän on Marja-Riitta Ollila, ja toisessa peräti Marja-Riita Ollila. Otavalla joku ei nyt ole ihan tilanteen tasalla. Tai kai se on nykymaailmassa ihan hyvin että edes yksi kolmesta yrityksestä menee oikein. 

Muuten kirja on mainio, hyvin kirjoitettu ja kustannustoimitettu. Kirja ei ole varsinaisesti mitään jokamiehen lukemistoa, ihan kevyttä sen lukeminen ei ole. Mutta lukeminen kannattaa, aihe on todella mielenkiintoinen ja ajankohtainenkin. 

Ollila ottaa vauhtia kaukaa historiasta, ja kirjan sivuilla käydään läpi kaikenlaisia mahdollisuuksia parannella ihmistä, mitä on ollut ja mitä kenties voisi olla. Ja millaisia ongelmia nuo parantelut tuovat mukanaan. Niin kuin filosofeilla usein, Ollilan erittäin laaja sivistyneisyys ja lukeneisuus näkyy koko ajan. Ja sellaista on ilo lukea. 

Maija-Riitta Ollila: Tulevaisuuden paranneltu ihminen

Otava

Kiven kohtalon äärellä Raisiossa

Luin Juha Hurmeen näytelmän Making of Lea Neljä vuotta sitten, enkä innostunut yhtään. Näytelmä vaikutti, no huonolta, en saanut ollenkaan kiinni, en oikein mistään. Nyt tarjoutui oiva tilaisuus tarkistaa käsitystä, kun kävimme katsomassa Raision teatterin tulkinnan tuosta teoksesta. 

Näytelmän alkupuoliskolla kävi ilmi, että Juha Hurme haluaa valistaa meitä suomalaisen teatterin alkumetreistä, kannustaa meitä suomen kielen käyttöön, ja varsinkin kannustaa muiden kielien opiskeluun. Hän haluaa myös välttää ilmiselviä ratkaisuja, ja kaiken kaikkiaan hän tuntuu vaativan katsojalta paljon. Hiukan hän haluaa myös viihdyttää, mutta vain hiukan. 

Vaativuudesta tuli mieleen taannoinen juttu siitä, kuinka säveltäjä Paavo Heininen, joka säveltää äärimmäisen kompleksista musiikkia, odotti, että kuulija osaa teoksen ulkoa tullessaan konserttiin. Vähän samaa on Making of Leassa, Hurme tuntuu osoittelevan, että mitä enemmän osaat kieliä ja mitä paremmin tunnet Aleksis Kiven tuotantoa ja teatterihistoriaa ja kulttuurihistoriaa, sitä enemmän saat tästä irti. 

Ja voi sinua, jos et tiedä. 

Mutta sittenpä kävikin niin, että alkoi toinen puoliaika. Se osoitti, että kaikki aiempi olikin vain valmistautumista loppuhuipennukseen. Kun Lea lopulta saatiin teoksessa näyttämölle ja se pikakelattiin pantomiimina, ilman repliikkejä, alkoi suupieliä nykiä, ylöspäin. Ja kun päästiin Lean monologiin, jota alkupuolella oli harjoiteltu, piti jo nauraa ihan ääneen. Aivan loistava näytelmä!

Raisiolaiset tekevät todella hyvää työtä. Jokaiseen rooliin on löytynyt aivan oikeanlainen henkilö, sellainen tunne tuli aivan kaikista. Sukupuolet sekoittuvat ensemblessä iloisesti, ja ilmaisu on luontevaa - tai hyvinkin väkinäistä, silloin kun näytelmä sitä vaatii. Nettisivuilla ei kerrota kuka on kukakin, mutta jos oikein osasin googletella, Ismo Reunamo on Aleksis Stenvall, aivan Kiven näköishahmo, ja mainio sellainen. Voisin luetella ja kehua jokaisen näyttelijän erikseen, mutta tyydyn mainitsemaan tässä vain Tapio Oksalan, jonka Charlotte Raa on aivan huikea!! Hahmossa yhdistyvät tönkköys ja luontevuus, erittäin suuret ja erittäin pienet eleet. 

Ja ne pienet ovat erityisen tärkeitä, koska niiden varassa tämä näytelmä lepää. Charlotte Raa on monikerroksinen rakennelma, jonka Oksala tekee aivan ylittämättömästi. 

Katariina Salosen ohjaus tekee Hurmeen tekstistä ja ideoista elävän, ja ennen muuta rakentaa sille komean muodon. Jouni Lehtosen musiikki on vähäeleistä, mutta tukee kokonaisuutta hienosti. Kiven kohtaloahan tässä surraan, mutta myös iloitaan siitä, mihin asti hän ylettyi. Se ei ollut ihan vähän. 

Making of Lea.

Raision teatteri

Ohjaus Katariina Salonen

Koherenttia kohellusta

Tämän vuoden ensimmäinen Teatteri Akseli -kokemuksemme oli näytelmä nimeltä Vaimoni on toista maata. 

Se on ranskalaisen Gilles Dyrekin kirjoittama ja Reita Lounatvuoren suomentama komedia. Käsiohjelmassa sitä kuvataan näin: ”Pieni viaton vedätys saa ystävien kesken järjestettyjen illallisten aikana valtaisat mittasuhteet ja esiin purskahtelevat niin ennakkoluulot kuin parisuhdeongelmatkin. Tämä hykerryttävän vauhdikas komedia on täynnä intohimoa ja hulvatonta tilannekomiikkaa ja se iskee terävästi arkipäivän naamioihin ja roolipeleihin.”

Kuten kuvasta näkyy, käsiohjelman ulkoasu on erittäin onnistunut. Samoin onnistunutta on roolitus, neljän näyttelijän ensemble toimii hienosti. Kaikki (Tomi Aho, Elina Karjalainen, Laura Koskinen ja Jukka Tamminen) ovat uskottavia rooleissaan ja kokonaisuus on koherentti. Koherenttius syntyy siitä, että kohellusta on koko ajan melkoinen määrä. Ohjaaja Laura Hurme on laittanut kaiken tapahtumaan liiallisuuden ja övereiden kautta, joka hetkittäin häiritsee mutta on kuitenkin lopulta ymmärrettävä ja toimiva ratkaisu. 

Komedian onnistumisen nimittäin ratkaisee yleisön huvittuneisuuden ja naurun määrä. Sitä tapahtui paljon, ja näytelmässä on muutaman aivan killerirepliikki, joiden rytmitys oli kerrassaan mainio. Koko tarina perustuu oikeastaan vain yhteen väärinkäsitykseen, jota paisutetaan ja josta otetaan kaikki mahdollinen irti, siksikin teos on yhtenäinen. Kuten käsiohjelma sanoo, arkinen tilanne ulottuu paljon itseään kauemmas, parisuhteiden dynamiikkaan ja ihmisten ennakkoluuloihin. 

Suurin osa näytöksistä on kuulemma myyty loppuun, mutta vielä on joitakin paikkoja huhtikuulle. Jos komedia kiinnostaa, sitä saa nyt Teatteri Akselista. 

Vaimoni on toista maata

Teatteri Akseli

Ohjaus Laura Hurme

Millaista on olla kissa

Taina bongasi jostain mielenkiintoisen kirjan: Millaista on olla kissa? Kyseinen opus löytyi tietenkin BookBeatista, joten ei muuta kuin luvun alle.  

Helena Telkänranta on eläinten käyttäytymistieteen tohtori, ja tässä kirjassa hän kertoo tuoreimmasta tutkimustiedosta. Läpi käydään monenlaisia kissuuden elementtejä: kasvua, elekieltä, ilmeitä, ruokintaa ja sen sellaista. Kirjan lukeminen kuuluu ehdottomasti jokaisen kissanomistajan velvollisuuksiin. Meillä se sai aikaan konkreettisesti sen, että kissoja on leikitetty nyt enemmän kuin ennen. 

Mielenkiintoisia juttuja on kirjassa paljon. Tiedätkö esimerkiksi, että kaikki kotikissat periytyvät afrikanvillikissasta? Tai tiedätkö, miksi koira on laumaeläin ja kissa enempi yksineläjä? Syy on hyvin yksinkertainen, kyse on vain saaliseläinten koosta: koira eli susi saalistaa itseään isompia eläimiä, ja se onnistuu vain porukassa. Kissa syö itseään pienempiä eläimiä, joten toiset kissat ovat vain haittana.

Se, kenen kanssa kissa tulee toimeen, riippuu pentuajan altistuksesta. Kahden viikon iässä kissanpennuilla alkaa sosiaalistumisen herkkyyskausi, ja sen aikana pennun kehittyviin aivoihin vakiintuu loppuiäksi mielikuva siitä, mikä tai mitkä eläinlajit ovat sellaisia otuksia, joiden kanssa voi ystävystyä. Kissa, samoin kuin muutkaan eläimet, ei saa geeneissään tietoa siitä, mihin eläinlajiin se itse kuuluu. Emon ja sisarusten läsnäolo kertoo kissalle tämän tiedon. Jos tässä herkkyyskaudessa on mukana ihmisiä, ihminen pääsee kissan maailmassa sen omiin porukoihin. Kissa sosiaalistuu silloin ihmiseen. Viimeistään kymmenen viikon kohdalla tuo sosiaalistumisen herkkyyskausi päättyy, ja aikaikkuna sulkeutuu loppuiäksi. 

”Syy siihen, että evoluutio on jättänyt sosiaalistumisen herkkyyskauden aikaikkunan näin lyhyeksi, löytynee afrikanvillikissan luontaisesta elinympäristöstä. Luonnossa emo ja poikaset ovat ainoat eläimet, joiden kanssa pentu on säännöllisessä lähikontaktissa näin pienenä. Tällöin sosiaalistuminen kohdistuu kätevästi omaan eläinlajiin eikä muihin, mikä luonnossa on tarkoituksenmukaista. Jos sosiaalistumisen herkkyyskausi jatkuisi pidempään, se olisi vielä täydessä käynnissä siinä vaiheessa, kun emo jo tuo pennuille eläviä saaliseläimiä, joilla ne harjoittelevat saaliin kiinniottoa. Seurauksena olisi se, että pennut olisivat vaarassa sosiaalistua myös hiiriin, myyriin, pikkulintuihin, sisiliskoihin ja niin edelleen. Se puolestaan voisi ajan mittaan johtaa pentujen nälkäkuolemaan, koska eläin ei metsästä sellaisten eläinlajien edustajia, joihin se on sosiaalistunut.”

Helena Telkänranta: Millaista on olla kissa?

SKS kirjat

Ihmiskohtaloita eksoottisessa Norjassa

Olin taannoin kirjoituskurssilla. Samaisella kurssilla oli myös Riikka Sandberg, jonka käsikirjoitusta ruodittiin pienryhmässä. Yhtäkkiä tuo käsikirjoitus on valmis ja julkaistu, ja siitäpä tulikin hieno kirja!

Olen siis ainakin hiukan jäävi kirjoittamaan tästä, mutta koska tämä blogi ei ole arvostelupalvelu vaan lukupäiväkirja, saatan hyvin kirjoittaa Ørjasta. 

Lopullisessa muodossaan tämä kirja on hyvin erilainen kuin kurssilla: hajanaisesta, ajallisesti siellä täällä seikkailleesta ja moneen suuntaan kurkottaneesta tarinasta on tullut rakenteeltaan jämäkkä, erittäin sujuvasti etenevä ja komeasti lukijan otteessaan pitävä romaani. Melkein kaikki palaset olivat kyllä olemassa jo kurssilla, mutta Sandberg on miettinyt kaiken uudestaan ja rakentanut koko homman alusta asti. Siinä on ollut iso työ, mutta se on totisesti kannattanut. 

Romaanissa on kaksi aikatasoa. 1970-luvun puolivälissä norjalainen Tine tulee pienelle Ørjan saarelle miehensä kanssa näyttämään elokuvaa. Ørjan äärimmäisessä laidassa on autiotalo, jossa on jotain outoa. Tine löytää venevajasta lankamagnetofonin, jonka 1950-luvulla äänitetyillä nauhoitteilla puhuu Isa, nuori tyttö. Molempien naisten elämänkulku aukeaa vähitellen, ja tietenkin yhteyksiä löytyy, niin kuin hyvässä tarinassa pitää löytyä. 

Jos tykkäät dekkareista, tämä kirja ei välttämättä ole sinua varten. Tarinan alussa ei ole erityistä suuntaa, jota kohti oltaisiin menossa. On vain Norjan eksoottinen ja ihmeellinen, karu luonto, ja erilaisia ihmiskohtaloita sen keskellä. Mutta kyllä se suuntakin sieltä löytyy, kun lukija malttaa odottaa. Lopussa odotuksia on jo valtavasti, ja ne lunastetaan. Muutenkin tämä romaani on ihastuttavan epämuodikas, koska se ei ole itsetilitystä tai terapointia. Hiukan pelästyin, kun natsit mainittiin - taasko yksi natsien pahuudella ratsastava tarina… 

Mutta ei sittenkään, se on vain sivuraide. Ørja luottaa siihen mikä kaunokirjallisuudessa on tärkeää, eli hyvin rakennettuun tarinaan ja kieleen. Kieli on kaunista ja konstailematonta, vaikka minun silmääni jotkut sanat kuten ”hiljakseen” hiukan tökkäävätkin.

Mutta enemmän on hienoja ilmaisuja, kuten ”Larsin parta oli niin tuhti, että lämpimän viinan hönkäys saapui kasvoilleni viiveellä”, tai ”Jouduin nielaisemaan veden kieleltäni.” Pieniä, tarkkoja ja omaperäisiä kielikuvia. Ja tietenkin upeaa luonto- ja ihmiskuvausta. Hieno kirja! 

Riikka Sandberg: Ørja

Otava