Kasarinostalgiaa ja innovatiivisuutta

Bogart Co. oli 1980-luvulla Suomen ykkösbändi. Se ei ollut kuin muut, vaan bändi sekä näytti että kuulosti erilaiselta. Ja se herätti tunteita, laidasta laitaan. 

Aku-Tuomas Mattila on tehnyt ison työn tallentaessaan Bogart Co:n tarinan kansien väliin. Suuruus näkyy sekä kirjan tiiliskivimäisessä ulkoasussa että tekstin laadussa. Tarina etenee jouhevasti, lukijan on helppo pysyä sen imussa. Kaikki bändin jäsenet pääsevät paljon ääneen, myös vuonna 2021 menehtynyt Johnny Gustafsson. Ja koska kaikki tieto on ensi käden tietoa, jutut ovat paitsi luotettavia myös moniulotteisia.

Monessa asiassa Bogart Co. raivasi tietä. Päällimmäisenä näkyvät tietenkin turbokasarilook, kimaltavat ja sporttiset vaatteet, takatukat, värikäs lavashow, ja ennen näkemättömät mainosdiilit. Mutta musiikillisesti bändi oli todella edellä aikaansa, kun se tarttui kaikkeen 80-luvun uuteen tekniikkaan. Syntikat, sekvensserit ja samplerit olivat kasarilla yleisesti pannassa, mutta nykyään kaikki musiikki tehdään niillä.

Historiikissa on tärkeä kertoa tuollaisista innovatiivisista ja rohkeista asioista, mutta vielä tärkeämpiä ovat ihmisten kesken tapahtuneet sattumukset. Niitäkin kirjassa riittää vaikka kuinka paljon, vaikka epäilemättä aika moni juttu on jouduttu jättämään poiskin. 

Itselleni kirjassa on kiinnostavaa myös se, että 80-luvun puolivälissä levytimme Uman namu -yhtyeen kanssa samassa studiossa kuin Bogart, ja 80- ja 90-lukujen vaihteessa soitin Boycottissa, joka oli saman ohjelmatoimiston asiakas kuin Bogart Co, ja meillä oli sama miksaaja. Tuttuja hahmoja siis vilahtelee kirjassa jatkuvasti. 

Hieno kirja, ja kiinnostava, olit sitten fani, vihaaja tai autuaan tietämätön koko yhtyeestä. 

Aku-Tuomas Mattila: Bogart Co. Ainoa. Yksinäinen.

Sammakko

Inhottavien eläinten näkökulmaa lapsille

Lastenkirjoja en ole vähään aikaan lukenut, koska oma jälkikasvu on jo ehtinyt täyteen ikään. Niinpä oli piristävää tarttua Reetta Niemelän (teksti) ja Sanna Pelliccionin (kuvat) Älä vihaa minua -teokseen. 

Kirjassa hypykki-hämähäkki esittelee erilaisia eläinystäviään. Kaikki nämä ystävät ovat sellaisia, joita ihmisillä voi olla syytä vihata, pelätä tai inhota. Punkki, rotta, susi, varis, kyy, kaikista hypykillä on jotain hyvää sanottavaa. Hypykki avaa eläinten näkökulmaa ja opettaa lukijan (tai kuulijan, jolle kirjaa luetaan) ymmärtämään, että me kaikki eläimet olemme samanarvoisia ja tärkeitä, eikä toinen ole toista pahempi. 

Kirjemuotoinen teksti toimii todella hyvin. Sen avulla vanhempi, joka itsekin todennäköisesti ainakin inhoaa jotain näistä eläimistä, pystyy kasvattamaan uudesta sukupolvesta entistä avarakatseisemman. 

Kuvat ja teksti on asemoitu hyvin, kirjaa on miellyttävä lukea, ja tekstit ovat sopivan mittaisia pienenkin lukijan silmille. Mainio ja tärkeä teos. Ja aina ajankohtainen. 

Reetta Niemelä ja Sanna Pelliccioni: Älä vihaa minua. Kirjeitä ihmisille

Karisto

Ikuinen elämä, miten ja miksi

Tiina Raevaaran kolumneja luen säännöllisesti Suomen kuvalehdestä, mutta yhtään hänen kirjaansa en ole vielä lukenut. Lukemista kyllä riittää, sillä Raevaara on hämmästyttävän tuottelias: pelkästään tänä vuonna häneltä on julkaistu jo kolme kirjaa. 

Ikuisen elämän lyhyt historia kertoo alaotsikkonsa mukaisesti siitä, kuinka taistelemme kuolemaa ja vanhuutta vastaan. Samaa aihepiiriä sivuavia kirjoja olen lukenut parin viime vuoden aikana useitakin, esimerkiksi Maija-Riitta Ollilalta, Petteri Järviseltä ja etenkin Nicklas Brendborgilta. 

Raevaara on erinomainen kirjoittaja, joten ei ole yllätys, että teksti vetää hyvin. 

Hän pohdiskelee aluksi sitä, kuinka pakkomielle kuolemattomuudesta on ollut ihmisten keskuudessa aina - eniten rikkaalla eliitillä. Sitten Raevaara kertoo, millä tavoin kuolemaa on mahdollista lykätä. 

Olennainen kysymys on myös miksi: miksi kuolema pelottaa, miksi kukaan edes haluaisi ikuista elämää? Kirjan viimeisen luvun otsikko on ”Kohti todellista ihmisyyttä”. Mitä kirjoittaja siinä sanoo, se sinun pitää itse lukea.

Tiina Raevaara: Ikuisen elämän lyhyt historia. Kuinka taistelemme kuolemaa ja vanhuutta vastaan

Like

Lempeä ja virkistävän epäajanmukainen

Anna-Riikka Carlsonin Rakas Eeva Kilpi on ollut näkyvästi esillä vähän joka paikassa, eikä ihme. Oma lukemiseni on kesällä keskittynyt Pentinkulman päivien ympärille, joten ehdin lukea tämän vasta nyt.

Pentinkulman päiviin tämäkin toki linkittyy, olihan Anna-Riikka yksi tämänvuotisen Kirjan juhlan juhlapuhujista. Tässä kuvassa esikoiskirjailijapaneelimme on juuri päättynyt ja Anna-Riikka valmistautuu omaan osuuteensa. 

Rakas Eeva Kilpi on minän puhetta sinulle, Anna-Riikan Eevalle. Kahden kirjailijan kohtaamiset ajoittuvat melkein kuuden vuoden ajalle, 2018-2024. Päällimmäisenä kaikessa on kirjan nimessä esiintyvä rakkaus - mikäpä sopisi paremmin Anna-Riikka Carlsonille, tuolle lempeyden suurlähettiläälle. Jos etsit jännitystä tai konflikteja, niitä et tästä kirjasta löydä. Ja se juuri tekee tästä kirjasta erityisen ja lukemisen arvoisen, kaikki se lämpö ja lempeys jota kirja on täynnään. 

Tämä kirja on fanikirja, ylistys Eeva Kilvelle. Se on kuin romantiikan ajan pastoraalisinfonia: pitkä, monipolvinen, hitaasti pohdiskeleva ja aiheitaan kehittelevä. Tai ehkä vertaus on sittenkin väärä. Koska suuria yllätyksiä tai kontrasteja ei tule, parempi vertauskohta voisi olla renessanssiajan kirkkomusiikki. Pitkä, kauniina soljuva, yhtenäinen kokonaisuus. Tunnelmallinen, viisas, ja epäajanmukainen:

”Moni kirja paljastaa ihmisessä piilevän pahan. On tärkeää nähdä, mihin kaikkeen ihminen pystyy. Ja mitä kauheaa voi tapahtua, vaikka kaikki pyrkisivät hyvään. Voisiko tämä kirja kertoa siitä, mitä hyvää voi tapahtua, kun ystävyys on kuin rakkautta, jota mikään ei kahlehdi? Ja mitä tapahtuu, kun toinen yrittää jatkaa siitä, mihin toisen sanat loppuvat.”

Carlson nimeää itselleen neljä elämäntehtävää:

”Haluan olla hyvä niitä kohtaan, joita kohtaan minulla on sydämessä velvollisuus.

Haluan auttaa kirjailijoita heidän työssään.

Haluan kertoa kirjoistasi kaikkialla.

Haluan suojella puita.

On vielä viideskin, mutta en osannut siinä iltapäivän auringossa muotoilla sitä yhtä ytimekkääksi. Yritän nyt: haluaisin olla mahdollisimman lempeä jokaisessa kohtaamisessa.”

”En ajattele eläneeni oikein vaan saaneeni rakkautta ja hyväksyntää, ja näistä seuraa ainakin armollisuutta ja elämänjanoa. Eläytymiskykyäkin, ja joskus syyllisyyttä omasta onnesta.”

Mukana on paljon arkisia kohtaamisia, kun Carlson käy tapaamassa Kilpeä. Hän vuoroin tutustuu Kilven tuotantoon ja muistiinpanoihin, mielenmaisemiin ja myös fyysisiin maisemiin, ja vuoroin keskustelee Kilven kanssa niistä. Kilven tuotannon teemoiksi nimetään karjalaisuus, rakkaus ja luonto, ja ne kaikki näkyvät tekstissä syvällisesti ja konkreettisesti. Mukana on paljon sitaatteja Kilven puheesta ja kirjoista, ja se on mahtavaa.

Kirjan tunnelma on niin kaunis ja lempeä, että ainoa löytämäni kirjoitusvirhekin henkii sitä: sightseeing on muuttunut sighseeingiksi, huokauksen näkemiseksi. 

Eroon päättynyttä avioliittoa pohditaan: kuka olikaan heikko ja kuka vahva? Loppupuolella kirjaan tulee myös yhteiskunnallista ajattelua:

”Media syöttää meille paljon enemmän tarinoita yksittäisten ihmisten rikastumisesta ja siitä, miten se on mahdollista kenelle tahansa, kuin keskustelua hyvinvoinnin tasaisemmasta jakaantumisesta. Draama myy enemmän kuin monimutkaisten kysymysten käsittely.”

Anna-Riikka Carlson: Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä

WSOY

Pentinkulman päivien esikoiskirjailijaseminaari 2024

Pentinkulman päivät -kirjallisuustapahtumaa on järjestetty vuodesta 1977 Väinö Linnan syntymäpaikkakunnalla Urjalassa. Vuonna 1987 Pentinkulman päivillä aloitettiin esikoiskirjailijaseminaari, johon osallistuu joka vuosi kaksitoista esikoiskirjailijaa. Vielä viime vuosikymmenellä nuo kaksitoista kutsuttiin, nyttemmin kirjailijat valitaan seminaariin hakemusten perusteella. Perinteet ovat siis varsin pitkät, ja seminaariin osallistuneiden kirjailijoiden joukko on komea. Esimerkiksi Kjell Westö, Tuomas Kyrö, Heli Laaksonen ja Tommi Kinnunen ovat aikanaan osallistuneet seminaariin. 

Esikoiskirjani Naarasperho julkaistiin tammikuussa 2024, ja toukokuussa sain kuulla tulleeni valituksi tämän vuoden esikoiskirjailijaseminaariin. Koska seminaariin voi päästä vain kerran elämässä, heinäkuun loppu meni sairastumista pelätessä. En sitten onnekseni sairastunut, mutta yhdelle seminaarilaisista tuo kauhukuva toteutui, kun Kellopelisydämen kirjoittaja Vehka Kurjenmiekka joutui jättämään seminaarin väliin. 

Seminaari kestää neljä päivää, ja nuo neljä päivää oli pakattu uskomattoman täyteen, aikaisesta aamusta myöhään yöhön. Oli luentoja ja keskusteluja, vierailijoita, juhlia, esiintymisiä, saunailta, kapakassa istumista, kohtaamisia ja ennen kaikkea keskusteluja kirjallisuudesta. Seminaarilaiset (Rasmus Arikka, Emilia Karjula, Linnea Kuuluvainen, Oona Pohjolainen, Ina Mutikainen, Irene Kajo, Mira Eskelinen, Ulla Linturinne, Sanna Hirvonen ja Johanna Pentikäinen) ja seminaarin vetäjät Taija Tuominen, Erkka Mykkänen ja Maria Laakso ehtivät kaikki tulla tutuiksi intensiivisen pitkän viikonlopun aikana. 

Tämä kuvareportaasini palvelkoon tulevia seminaarilaisia tai ketä tahansa seminaarista kiinnostunutta.

Nuutajärven lasikylä on erinomainen paikka seminaarille: kaikki tarpeellinen on saapuvilla, eikä häiriötekijöitä ole. Tässä hotellissa yövyimme, ja samassa rakennuksessa oli kotipesämme, luokkahuone, jossa keskusteltiin ja kuunneltiin, itkettiin ja naurettiin. Bistro, jossa söimme, ja pubi, jossa joimme, olivat niin ikään samassa talossa.

Nämä kirjat olivat tämänvuotisen seminaarin sydän. Jokainen käytiin läpi, ja keskusteluissa oli sekä analytiikkaa että tunnetta, niin kuin parhaissa keskusteluissa vain voi olla.

Tältä näytti luokkahuoneessamme. Maria Laakso, Erkka Mykkänen ja Taija Tuominen luotsasivat seminaarin lempeästi mutta jämäkästi, pitkä kokemus näkyi ihan kaikessa.

Saunaillassa meille tarjoiltiin pizzaa. Nälkä tai jano ei meitä vaivannut. Kuvassa vasemmalta Emilia Karjula, Ulla Linturinne, Irene Kajo, Johanna Pentikäinen, Linnea Kuuluvainen ja minä.

Vierailulla kävivät kirjailijaliiton puheenjohtaja Ville Hytönen (kuvassa) ja vuonna 2014 seminaariin osallistunut kirjailija Tommi Kinnunen (ei kuvassa).

Perjantai-iltana Bistrossa oli runotapahtuma, jonka päätteeksi lava oli vapaa. Päädyimme melkein kaikki lukemaan otteita omista kirjoistamme, mikä oli sekin aivan uusi kokemus ainakin minulle. Palautteesta päätellen kaikki sujui hyvin.

Urjalan Sanomien artikkeli pelästytti: tapahtuman jatko on vaakalaudalla. Pentinkulman päivillä taitaa kuitenkin olla niin paljon ja niin väkeviä puolestapuhujia, että perinne jatkuu. Niin toivon kaikesta sydämestäni.

Tässä kuvassa odottelemme esikoiskirjailijapaneelin alkua. Se oli mainio tilaisuus, ja yleisökysymykset ja -kommentit tekivät paneelista täydellisen. Paneeli on katsottavissa YouTubesta osoitteessa https://www.youtube.com/live/LHTSJq9_uB4?si=lrD2j2H8iUYHf-N6. 

Paneelin jälkeen oli Kirjan juhla, jossa juhlapuhujina olivat Olli Rehn, Anna-Riikka Carlson (kuvassa) ja Juha Hurme. 

Kirjan juhlan väliajalla totesimme, etteivät turkulaiset aivan jäyhää väkeä ole. Vieressäni Emilia Karjula, Linnea Kuuluvainen ja Pentinkulman päivien taiteellinen johtaja Niina Repo. Edessä velmuilee runoilija Heli Laaksonen. Väliajan jälkeen kuultiin Finlandia-voittaja Sirpa Kähkösen teksteihin perustuva näyttämöteos Vihreä sali soi. 

Kirjoja oli myös myynnissä, tietysti. 

Esikoiskirjailijat oli kutsuttu myös Urjalan kunnan kutsuvierastilaisuuteen. Tässä kunnanjohtaja Annu Kuusisto toivottaa vieraat tervetulleiksi. 

Esikoiskirjailijat ja seminaarin vetäjät luokkakuvassa. Takarivissaä vasemmalta Taija Tuominen, Rasmus Arikka, Irene Kajo, Johanna Pentikäinen, Emilia Karjula, minä, Ulla Linturinne, Linnea Kuuluvainen, Erkka Mykkänen, Maria Laakso ja Mira Eskelinen. Eturivissä vasemmalta Ina Mutikainen, Sanna Hirvonen ja Oona Pohjolainen.

Lauantain iltaohjelmassa oli vielä Kirjan juhlan jälkeen Penttariklubi, jossa meitä hemmoteltiin stand up -komiikalla ja musiikilla.

Sunnuntaina käytiin vielä päätöskeskustelu. Jäähyväiset olivat haikeat mutta kauniit. Kiitos kaikille asianosaisille unohtumattoman, suorastaan maagisen hienosta seminaarista. Olette ihania.

Pentinkulman päivien esikoiskirjailijaseminaari 2024.

Nuutajärven lasikylä, Urjala

Unenomaisen painavuus

Jukka Viikilän kirjojen lukemista ei kai tarvitse kummoisesti perustella, kaksinkertainen Finlandia-voittaja on kiinnostava joka tapauksessa. Hiekkalinnat on komea teos. 

”Nainen on jättänyt Helsingin ja muuttanut Pärnuun. Kolmantena kesänä hän tapaa suomalaisen arkkitehdin. He kävelevät rannoilla, tupakoivat puutarhassa ja harrastavat seksiä. Mies rakentaa Pärnuun loma-asuntoa, nainen kirjoittaa romaania, tyhjentävää selontekoa rakkauden ihanuuksista ja kauheuksista.” 

Näin kirja meille esitellään. 

Päähenkilö on kolmekymppinen, mies häntä vanhempi. Miehellä on perhe Helsingissä, vaimo ja kaksi lasta. Lopussa päähenkilö on 90-vuotias ja katsoo ympäristönsä kautta menneeseen. Juonta ei varsinaisesti ole, tärkeintä on unenomainen tunnelma ja painavat, aforistiset lauseet, kieli, päänsisäisyys. Ja sellainenhan on kaunokirjallisuutta jos jokin. Tykkään. 

Helppo luettava tämä kirja ei ole, ei ollenkaan. Teos ei ole pitkä, mutta ei sitä silti pysty kerralla sulattamaan, vaan palastellen pitää lukea. Viisaita ajatuksia on paljon.

”Rakkautemme on vain vähän tapahtumissa, jatkan Juhanin alkukesäistä ajatusta, vaan kaikessa siinä mikä on vähistä teoistamme kuviteltavissa.” Tässä Viikilä kirjoittaa kirjailijuutensa credon. 

”Kuka vain voi milloin tahansa puuttua lapsen tai naisen asioihin, sillä niin kuin lapset, naisetkin ovat yhteistä omaisuutta ja vain lainassa kulloisellakin rakastajallaan. Miehet taas ovat oman onnensa nojassa.”

”Kertun merkittävistä ystävistä Juhani toteaa, ettei mikään arvokas ole koskaan suosittua. Rikkaaksi ja kuuluisaksi voi tulla vain suurta keskivertoa miellyttämällä. Jo se että ihminen on rikas ja kuuluisa, kertoo ettei hän ole saanut aikaan mitään erityistä. Raha ei liiku erityisessä.” 

Teksti vilisee paradokseja ja vastakohtia. Painavien lauseiden välissä on arkisia tapahtumia, niin kuin pitää. Dialogia ei ole, mikä vahvistaa taas kerran sen erikoisuuden, että Suomessa taideproosan ylimpiä arvoja on dialogittomuus. Muualla näin ei ole. Mutta olen ihan tyytyväinen asiantilaan. 

Jukka Viikilä: Hiekkalinnat

Otava