Jotakin odotettavaa

Jostain syystä en ole koskaan lukenut yhtään Katja Kallion kirjaa, vaikka niitä on jo kuusi. Tai tietäähän sen, syyn: kirjoja ja kirjailijoita on niin kovin paljon. Kaikkia kirjoja ei voi lukea, mutta yksi kerrallaan kun etenee niin tulee tehneeksi parhaansa kuten urheilija ainakin.

Yön kantaja on komea teos, ja Katja Kallio on erinomainen kirjoittaja. Lause on hallussa, kieli on vivahteikasta ja luontevaa, kaunista ja lyyristäkin kun sille päälle sattuu. Ainoa mikä hiukan tökki oli runsaahko vertausten käyttö, mutta sekin lienee henkilökohtainen ongelmani.

Yön kantaja kertoo Amanda Fredrika Aaltosen tarinan, joka alkaa Turusta, kulkee kuumailmapallolla Pariisiin ja sitten pysähtyy Seilin saarelle. Aaltonen on oikeasti elänyt ihminen, ja Kallio osaa kuvittelemisen taidon. 1800- ja 1900-lukujen taitteen saaristolaiselämä mielisairaalasaarella muuttuu eläväksi ja saa konkreettisen muodon, sekä fyysisesti että etenkin emotionaalisesti. Seilin hoidokkien surullisten tarinoiden mukana päästään lopulta kiinni viisaisiin, elämän kokoisiin ajatuksiin. "Pääasia on, että on jotakin odotettavaa, hän sanoi. Ihan sama mitä." Ja: "Sillä kyse on siitä missä ihminen osaa olla, ja hän osasi olla enää täällä."

Kaiken tämän kuvittelun takia teosta ei voi tietenkään suositella perussuomalaisille, mutta kaikille muille kyllä. Vaikka Yön kantajan tapahtumat ovat yli sadan vuoden takaa, ei ihminen tuntemuksineen ole mihinkään muuttunut. Samanlaisia odotuksia ja pelkoja ja pettymyksiä on ollut aina, ja tulee aina olemaan. Surujen ja vastoinkäymisten sekaan mahtuu sentään myös lohtua, iloa, rakkauttakin.

Ja parasta teoksessa on, että Kallio osaa rajaamisen taidon. Kaikkea on sopivasti, eikä teos suotta yritä kurotella kauemmaksi kuin on tarvis.

Katja Kallio: Yön kantaja
Otava

Tietokirjamoodilla

Sadan vuoden takaisista ajoista kertovia rikosromaaneja ei ole juuri eteen sattunut. Turun kirjamessuilla sattui, Mikko Porvalin Sinisen kuoleman kuva kertoo kieltolain aikaisesta Viipurista.

Porvali on poliisi, rikoskomisario, ja hän on kirjoittanut useita sotahistoriaa käsitteleviä tietokirjoja. Sinisen kuoleman kuva on hänen ensimmäinen romaaninsa vuodelta 2015, ja sen jälkeen on ehtinyt ilmestyä jo toinenkin.

Kirja kertoo kahden poliisin, Jussi Kähösen ja Salomon Eckertin työstä. Pari selvittelee murhia ja muita rikoksia, ja kieltolain valvominen osoittautuu äärimmäisen haastavaksi tehtäväksi. Teos perustuu monin paikoin tositapahtumiin.

Romaanina Sinisen kuoleman kuva ei ole kovin hyvä oikein millään lailla. "Näytä, älä kerro" -maksiimia rikotaan oikeastaan koko ajan. Toisin sanoen ajankuva ja historialliset sattumukset ovat pääosassa, niitä marssitetaan lukijan eteen paljon. Juonesta puuttuu iso kaari, kirja koostuu lukuisista yksittäisistä tapauksista ja sattumista, joten pääasiaksi jää oikeastaan vain ajankuva ja päähenkilöiden työ. Minkään asian tai tapahtuman tai henkilön kohdalle ei pysähdytä, eikä mikään niin ollen syvene sillä tavalla joka kaunokirjallisuuden tietokirjallisuudesta erottaa. Teoksen kielessä 1920-luku ei näy eikä kuulu. Ja ainakin kerran minäkertoja lipsahtaa kaikkitietäväksi (s.233). Kustannussopimus on selvästikin solmittu tietokirjojen maineella.

Mitäs siinä sitten mariset? Olisit jättänyt kesken. Vaan kun en jättänyt. Jos kaunokirjalliset ansiot ovatkin vähäiset, on ajankuva erinomaista. Sinisen kuoleman kuvaa pitää lukea enemmän tieto- kuin kaunokirjallisuusmoodilla, ja silloin siinä on imua. 1920-luku ja Viipurin ympäristö tulee tutuksi, Porvali on tehnyt ison työn niihin tutustuessaan.

Ja Porvalin toista romaania on kehuttu huomattavasti paremmaksi.

Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva
Atena

Klassikkoainesta

Nathan Hillin Nix tuli postissa ennakkokappaleena jo kuukausia sitten, mutta joutui lukupinon pohjalle. Mitä tuollaista kiirehtimään, eihän siinä voi kuin pettyä. Niin mairein saatesanoin kirja nimittäin saapui: Entertainment Weekly valitsi Nixin vuoden kirjaksi, ja kaikki isot amerikkalaiset lehdet rankkasivat sen vuoden parhaiden kirjojen joukkoon. New York Times sanoo: "Ensimmäinen lukemani kirja kahteenkymmeneen vuoteen, joka ansaitsee luonnehdinnan Suuri Amerikkalainen Romaani". John Irving nimittää Hilliä "huikeuden mestariksi".

Mutta ei Nixiä kovin pitkälle tarvitse lukea, kun huomaa että se on juuri niin loistava kuin mainostetaan. Ja mitä pitemmälle lukee, sitä paremmaksi se vain muuttuu.

Sen kertomukset ovat mielenkiintoisia, ja Hill rakentaa sellaisia tarinallisia odotushorisontteja että kirjan keskeyttäminen on erittäin vaikeaa (pakko niin on kuitenkin tehdä, kirja kun on 716-sivuinen). Mutta toisin kuin moni suuri jenkkiromaani, Nix ei ole vain tarinavetoinen tiiliskivi. Se on myös kielen tasolla upea, ja monipolvinen rakenne pysyy sekin uskomattoman hienosti kasassa.

Suuren Amerikkalaisen Romaanin pitää olla vähän kuin Forrest Gump, sen pitää heijastaa kansallisia kipupisteitä. Niitä ovat Nixissä Vietnamin sota ja 2000-luvun talousromahdus, mutta myös tietoyhteiskunnan nurjat puolet, esimerkiksi peliriippuvuus ja sosiaalisen median karikot. Ja näiden kaikkien lisäksi mukana on paljon moniulotteisia ja koskettavia, viisaasti ja suorastaan nerokkaasti kerrottuja yksilöiden kohtaloita.

Traaginen perhetarina ja teknologiset huomiot tuovat monessa kohdin mieleen taannoisen Finlandia-voittajan, Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät. Valtosen kirja on ansiokas, mutta siinä eri teemat eivät kietoudu mielestäni kovin hyvin yhteen - Nix näyttää nyt, miten sekin on mahdollista.

Päähenkilöt ovat Samuel, collegeopettaja, ja hänen äitinsä Faye. Äiti jätti perheensä kun Samuel oli pieni, ja Samuel lähtee selvittämään syytä tähän. Ajassa kuljetaan 1960-luvun Chicagosta 2000-luvun New Yorkiin ja Norjassakin käydään, sillä Fayen isä on emigroitunut sieltä aikanaan Amerikkaan. Samuel yrittää myös kirjoittaa kirjaa, heikoin tuloksin.

Samuel ja Faye ehtivät pitkän teoksen aikana tietenkin kasvaa täyteläisiksi, mutta myös sivuhenkilöt ovat mainioita. Esimerkiksi Samuelin oppilas Laura, nykynuori joka yrittää petkuttaa esseevastauksessaan. Hänen arvomaailmaansa Hill kuvaa näin: "- - hyvien nettivideoiden löytäminen tasaisella vauhdilla oli Lauran mielestä kullanhuuhdontaan verrattava kyky. - - Kun hän näki ne päivää tai viikkoa ennen muuta maailmaa, hän tunsi olevansa hyvin sijoittunut sosiaalisella kartalla. Hän tunsi olevansa joka suhteessa aivan kärkijoukossa. Osapuilleen sama tunne valtasi hänet aina kun hän kierteli kauppakeskuksessa ja näki, kuinka kaikki vaatekaupat ilmensivät juuri sitä elämäntapaa, jota hän tavoitteli."

Hienoja huomioita, niitä mahtuu isoon kirjaan paljon.

Samuel on koukussa Elfscape-nettipeliin, ja hänen pelikaverinsa Pwnage toteaa nettipelien pelaamisen ydinajatuksen: "Sillä mitä mä teen Elfscapessa on merkitystä. Koska siis meikäläisen edesottamukset vaikuttavat isompaan systeemiin. Ne muuttavat maailmaa. Tosielämästä ei voi sanoa samaa."

Amerikkalainen vino oikeuskäytäntö on iso osa Suurta Amerikkalaisuutta. Sairaanhoitojärjestelmässä "vamman dokumentointi oli tärkeämpi asia kuin itse vamma. - - Ne olivat oikeusjuttuja varten, sikäli kuin todisteita tarvittaisiin myöhemmin, puhumaan hoitokodin puolesta."

Medioiden suuntaan Hill heittelee sivuhenkilöidensä suilla epäuskoisia huomioita. 1960-luvulla televisio oli ykkösmedia. "Se joka kuvittelee, että televisio pystyy synnyttämään kansalaisten keskuudessa todellisen dialogin ja saamaan heidät suhtautumaan toisiinsa empaattisesti ja myötätuntoisesti, elättelee pahaa harhakuvitelmaa."

Huomio siitä, kuinka sosiaalinen media on sittemmin luonut mielensäpahoittamisesta normin, ei ole uusi, mutta hyvin sekin on täällä sanottu: "Ei ole mikään salaisuus, ettei baseball enää ole Amerikan suosituinta ajanvietettä. Vaan oman tekopyhyyden esittely." Siksi Samuelin kustantajan ohje kuuluu: "vähemmän empatiaa, enemmän teurastusta." Hill näyttää kiertotien kautta, miksi kirjallisuudella on edelleen olemassaolon oikeus ja velvollisuus.

Konsulttien kieroonkasvanutta maailmaa Hill sivaltaa, kun hän kertoo Samuelin äidin laatineen työkseen "PowerPoint-esityksiä, joissa oli kyse poeettisen inspiraation käytöstä asiakasviestinnän tehon maksimoimiseksi tai stressin eksternalisoinnista ja työpaikkaväkivallan riskitekijöiden vähentämisestä runouden keinoin. Häntä kuuntelevat keskiportaan johtajat eivät ymmärtäneet alkuunkaan, mistä hän puhui, mutta heidän pomonsa ottivat jutun täydestä."

Nathan Hill on kirjoittanut Nixiä kymmenen vuotta, ja epäilemättä kirjoitusoppaat ja -kurssit ovat tulleet tutuiksi tuona aikana. Kaikki liittyy kauniisti kaikkeen, runsaudella on yhtenäinen perusta ja kerroksia tarinoissa löytyy. Hahmot kehittyvät, odotuksia rakennetaan (välillä jopa pelikirjojen malliin), tilanteet kasvavat, ja lopussa Hill kirjoittaa Samuelin äidin muutoksen aivan auki: "Mistä ihminen tietää muuttuneensa vahvemmaksi ja paremmaksi? Omasta toiminnastaan." Näinhän se juuri on, ja näin sen pitää hyvässä proosassa olla.

Nix on Hillin esikoisromaani. Klassikkoainesta.

Nathan Hill: Nix
Suom. Raimo Salminen
Gummerus

Miltä tuntuu elää

Sirkku Peltolan Pieni raha Teatteri Akselissa oli viime vuoden mieleenpainuvin teatterikokemus. Samaa yhdistelmää on tarjolla tänäkin syksynä, kun viime vuonna Tampereen Teatterissa kantaesitetty Sirkku Peltolan näytelmä Tyttö ja varis sai perjantaina ensi-iltansa Akselin pienellä näyttämöllä.

Kirjoitin Pienestä rahasta muun muassa näin: "pienestä näyttämöstä ja pienistä sanoista ja eleistä kasvaa suurta, lämmintä, hauskaa ja koskettavaa teatteria". Samat sanat pätevät Tyttöön ja varikseen. Peltolan dialogi on elämänmakuista ohi puhumista, höpötystä, toistelua ja mutinaa, ja traaginen ja koominen limittyvät komeasti.

Säde on keski-ikäinen, työtön, alkoholisoitunut, yksinäinen, vähäiseen osaansa tyytyvä ja kuitenkin toiveikas hahmo, joka kohtaa Armin, eläkkeellä olevan myymäläpäällikön. Molemmilla on eletty elämänsä ja salaisuutensa, joita näytelmä kerii auki. Kaiken kurjuuden keskellä on myös valoa, joka on tietenkin koko homman pointti: teatterin pitää kertoa siitä, miltä tuntuu elää.

Pirjo Takalan Säde on erinomainen, Takala saa hahmoon juuri sellaista moniulotteisuutta ja haurautta ja aitoa ihmettelyn tuntua, jota Peltola epäilemättä on tekstillään ajanut takaa. Eija Mäkisen tekemä Armi tuntuu aluksi jotenkin jäykältä, mutta sitten katsoja oivaltaa, että niin pitääkin olla: hahmojen välinen dynamiikka ja kontrasti vaatii tällaisen Armin. Mäkisen näyttelemät liikutuksen hetket olivat erityisen vaikuttavia.

Teropetteri Salminen on luonteva lunkina Jardena, ja Olli Oksanen tekee Ipestä juuri sellaisen kamalan kiemurtelijan kuin rooliin kuuluu. Ainoa mikä häiritsee on murteiden sekamelska, turkulaiset, tamperelaiset ja helsinkiläiset ilmaisut poukkoilevat repliikeissä epäloogisen tuntuisina.

Emmi Louhivuoren ohjaus on hienosti tekstin tasalla. Mitään ylimääräisiä kikkailuja ei tarvita, pienet eleet riittävät kertomaan suurista asioista.

Parasta näytelmässä on, että niitä kaikkein kipeimpiä kohtaamisia ei näytetä. Tyttö ja varis seuraa tavallaan elämää sen liepeiltä, kahden naisen vastahankaisen tutustumisen kautta. Ja näytelmän perusvire on tietenkin pienen ihmisen puolella optimismissaan.

Näytelmä pyörii marraskuun loppuun saakka, sinne siis.

Sirkku Peltola: Tyttö ja varis
Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

Ajatuksia Ahvenanmaalta

Jää oli sen verran komea lukukokemus, että otin kirjastosta toisenkin Ulla-Lena Lundbergin kirjan. Satunnaisotannalla mukaan tarttui Mitä sydän halajaa, jonka ruotsinkielinen alkuteos on näköjään ilmestynyt vuonna 1991.

Mitä sydän halajaa on päätösteos Ahvenanmaan merenkulusta kertovaan trilogiaan, jonka aikaisemmat osat ovat Leo ja Suureen maailmaan. Myös Jää liittyy tähän sarjaan, kaksikymmentä vuotta myöhemmin siinä kerrotaan yhden väliin jäävän sukupolven tarina.

Kuten Kirjavuori-blogissa oivaltavasti todetaan, Mitä sydän halajaa ei oikeastaan ole romaani, vaan ylipitkä essee. Siinä on kyllä päähenkilö, kulttuuriantropologi Leonora Eskilsson, mutta tarinaa ei nimeksikään. Päähenkilö pohdiskelee ja jaarittelee paljon, Lundberghan on nimenomaan erinomainen jaarittelija, positiivisessa mielessä.

Mutta kyllä oli takkuista tämän kirjan alku. Teksti ei heitä mitään koukkuja minuun, ja niinpä yksi ja toinenkin kirja kiilaa jonossa tämän ohi. Lueskelen sitä aina kun muuta ei ole, enkä edelleenkään innostu. Samanlaista kielellistä viehätystä kuin Jäässä ei juuri näy, eikä mukaansa vievää tarinaa.

Vasta sivulla 89 teksti muuttuu mielenkiintoiseksi. Siitä alkavat ruotsinlaivoihin ja ahvenanmaalaisuuteen liittyvät haastattelut, ja niissä on imua ja mieltä. Korjausmies, hyttiemäntä, risteilykapteeni, virkamies, maanviljelijä, kuvataiteilija. Kaikilla on mielenkiintoista kerrottavaa Ahvenanmaasta ja merenkulusta.

Antropologin pohdinnatkin tulevat niiden myötä lähemmäs. Mielenkiintoisia ne ovat, esimerkiksi teoria siitä, että laivojen nimet heijastavat aikansa arvostuksia ja mittaavat yhteiskunnan sekularisoitumisen astetta. Tämän teorian mukaan laivojen nimet alkavat maallistuneessa yhteiskunnassa korkeasuhdanteen aikana lähestyä kuolemansyntejä. Aiemmin laivoja nimettiin Armoksi tai Hyveeksi, 80-luvun lopulla Fantasyksi tai Ecstasyksi, ja "Orgasm oli ikään kuin jo ilmassa seuraavan amerikkalaisen loistoristeilijän nimeksi".

Samassa yhteydessä päähenkilö miettii, mihin kieliasuun kristilliset hyveet pitäisi pukea, että ne toimisivat nykyaikaisessa maallistuneessa yhteiskunnassa. No, englannin kieli tulee avuksi, ja Leonora povaakin, ettei "ole mahdotonta kuvitella laivastoa, jossa on Grace", ja niin siinä sitten myöhemmin kävi.

Kun Ahvenanmaalla on tullut viime vuosina käytyä aika usein, ovat myös maakunnan erityispiirteiden asiantuntevat pohdinnat kiehtovia. Romaaniksi tämä on kummallinen, mutta mielenkiintoinen kyllä. Ihan eri tavalla kuin Jää.

Ulla-Lena Lundberg: Mitä sydän halajaa
Suom. Leena Vallisaari
Gummerus

Tolkun ihmisyyden ylistyslaulu

Jossain vaiheessa pelkäsin, että Tuomas Kyrö hylkää Mielensäpahoittajan liian ilmeisenä ja populistisena, että vitsi olisi jo kaluttu loppuun. Pelkäsin turhaan, Kyrö on järkevä mies ja ymmärtää yleisen hyvän päälle.

Kansa tarvitsee mielensäpahoittajaa, minä ainakin. Tuore Mielensäpahoittajan Suomi juhlistaa tietenkin satavuotiasta valtiotamme niin kuin puolet kaikista tänä vuonna julkaistuista kirjoista ja muista taide- ja viihdeteoksista. Tässä kirjassa on yksi luku jokaista itsenäisen Suomen vuotta kohti, eikä se muutenkaan rakenteensa puolesta ole kovin kummoinen. Jonkinlainen kehystarina siinä on olevinaan, mutta kaikki sellainen on toissijaista, kuten hölmömpikin ymmärtää.

Olennaisia ovat mielensäpahoittajan mielipiteet ja värikäs kieli, jolla niitä suolletaan.

"Sitä ihminen kaipaa missä se on kasvanut. Se aika jää lauluihin, uniin ja humalan lopputunteihin."

"Valtavia rikoksia ovat: kansanmurha, väkisinmakuu ja puhemusiikin tuottaminen. Ne kohdistuvat muihin ihmisiin ja seuraamukset ovat hirvittävät."

Mielensäpahoittaja näyttää olevan vanhoillisuuden ja jääräpäisyyden perikuva perunoineen ja karvalakkeineen, mutta oikeasti Kyrö kirjoittaa humanismin manifestia, tolkun ihmisyyden viihtyisää apoteoosia. Vaikka näin:

"Kerron vielä Hyyröstä, joka nukkui minun yläpedissäni. Hän pisti aina hanttiin. Kun tuli käsky pelkän käskyn vuoksi, Hyyrö nosti kätensä ja kysyi miksi poistuisin taakse tai vetäisin tavarani kaapista, kun kaikki on hyvässä järjestyksessä. Eikö olisi tarpeellisempaa opetella kuinka pelastetaan haavoittunut kaveri. Kysymystensä vuoksi Hyyröä juoksutettiin ja simputettiin, vaikka ei semmoista sanaa silloin tunnettu. - - Hyyröjä ei osata käyttää. Jos niiden antaisi tehdä asiat omalla tavallaan, niin saisivat ihmeitä aikaiseksi, mutta kun Hyyröjä käskyttää, voima ja tahto muuttuvat kapinaksi. Semmoisesta seuraa kioskimurtoja ja parhaassa tapauksessa värikkäitä tarinoita kiikkutuoliin. - - [Hevoset] ovat kovin samanlaisia kuin Hyyrö: eivät liiku käskemällä, mutta jos on itse valmis samaan suohon kuin hevonen, niin se luottaa kyllä ja antaa itsestään kaiken."

Siinä tuli sanotuksi kaikki mitä opettajan pitää työstään tietää.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi
WSOY