Kaksintaistelussa Netflixin kanssa

Anna-Leena Härkösen edellinen kolumnikokoelma Ihana nähä! laittoi minut miettimään huumorin sukupuolittuneisuutta. Tuore Ihan ystävänä sanon laittoi myös, mutta vähemmän.

En varsinaisesti ääneen naureskellut tekstin ääressä, mutta voin hyvin kuvitella naislukijan, joka niin tekee. Mutta tämä fakta ei tee tästä teoksesta huonoa, ei ollenkaan. Härkönen kirjoittaa nasevasti ja hänen huomionsa maailmasta ovat mainioita.

Toisinaan Härkönen pohtii vakavia, kuten sitä että kirjojen lukeminen vähenee, tai esimerkiksi lasten kasvatuksen haasteita. Toisinaan taas aika paljon kevyempiä aiheita kuten halaamispakkoa tai joulukoristeita. Aina teksti on kuitenkin kevyesti soljuvaa ja sitä lukee mielikseen. Tämä kirja sopii siihen sohvannurkkaan, jossa väsynyt työntekijä koittaa palautua päivän rasituksesta.

Ellei se sitten häviä kaksintaistelussa Netflixille.

Anna-Leena Härkönen: Ihan ystävänä sanon
Otava

Yksinkertainen lause kuljettaa moniulotteisia kokemuksia

Antti Tuurin teoksia on tullut luettua säännöllisen epäsäännöllisesti. Niistä on muodostunut kuva taitavasta kirjoittajasta, jonka kieli on tarkkaa ja konstailematonta, mutta mitään erityisen suurta lumovoimaa en ole kirjoista kokenut löytäneeni.

Tuurin merkittävimmät teokset (eli lähinnä Pohjanmaa-sarjan kirjat kuten Talvisota, Ameriikan raitti ja Finlandia-palkittu Lakeuden kutsu) ovat minulta jääneet väliin, ja Ikitien luettuani voin vain todeta, että ehkäpä Tuurin lukeminen olisi pitänyt aloittaa juuri niistä. Tietenkin.

Ikitiessä nimittäin on lumovoimaa, monin tavoin. Sen kieli on sitä korutonta, tosia asioita kertovaa tarinointia, johon olen Tuuria lukiessani aiemminkin törmännyt: "Ajettiin katu alas Äänisen rantaan ja rantakatua seuraavaan kadunristeykseen, josta päästiin takaisin ylös kaupungille." Miehinen yksinkertaisuus ja konkreettisuus on aina läsnä: "Unta en saanut, katselin saunan lautojen kuvioita ja yritin pitää mielestäni poissa hankalat asiat."

Minäkertojalle tyypillisiä ovat lauseet, joiden perässä on pieni lisäys: "Joku oli pitänyt tulta kamarini kamiinassa ja hoitanut pellit kiinni, niin että kamiinan kylki oli lämmin ja koko kamari." Ja noiden lauseiden annostelu on juuri sopivaa, ei liikaa muttei liian vähänkään.

Yleensä en tykkää tositapahtumiin perustuvista romaaneista. Ikitie on historiallisilta osiltaan täyttä totta, Wikipediaa ja Google Mapsia piti välillä käydä selailemassa kun omissa tiedoissa oli aukkoja.

Lapuan liikkeen miehet muiluttavat kauhavalaisen Jussi Ketolan Neuvosto-Karjalaan elokuussa 1930, ja siellä hän päätyy Jussi Kari -nimisenä rakentamaan työläisten paratiisia Hopea-nimiseen kolhoosiin yhdessä Amerikasta tulleiden siirtotyöläisten kanssa. Mitään yhteyksiä Suomeen ei sallita, Jussi päätyy yhteen Irina-nimisen naisen kanssa ja saa lapsenkin.

Jussi on rehti ja rehellinen mies, mutta koko ajan Jussin uuden elämän taustalla väijyy kierous ja vainoharhaisuus. Aina joku kyttää ja kantelee ja ihmiset antavat täysin absurdeja vääriä todistuksia toisistaan, ja paikalliset virkamiehet ovat toinen toistaan julmempia. Loppuhuipennus on karmea. Vääryyden tunne on musertava, ja siitä nousee Ikitien voima. Psykologinen puoli, yksilön kokemus tuosta hirvittävästä seikkailusta, se on jotain mitä historiankirjoista ei löydy. Ja sitä varten meillä on Antti Tuuri, joka taikoo lauseillaan Jussin ja hänen läheisensä äärimmäisen eläviksi.

Kokemukset ja tunteet eivät ole yksinkertaisia, vaikka Tuurin lauseet siltä näyttäisivätkin. Pitkä tarina pitää otteessaan ensimmäisestä sivusta viimeiseen, tämä on komea teos.

Antti Tuuri: Ikitie
Otava

Maltti on valttia

Laura Honkasalon ensimmäinen aikuisten romaani Sinun lapsesi eivät ole sinun (2001) on mennyt minulta aiemmin kokonaan ohi, mutta sain pari viikkoa vahvan suosituksen teoksen puolesta. Niinpä luin sen.

Odotin lumoavaa kieltä, mutta en ihan saanut odottamaani. Onhan teoksessa komeita lyyrissävyisiäkin kohtia, mutta enimmäkseen kerronta on varsin arkista (tai sitten luen jotenkin väärin). Ensimmäinen luku alkaa näin: "Suljin koneen, otin takin ja laukun ja sateenvarjon ja kahvimukini. Tilausmyyjät pajattivat litaniaansa puhelimeen ja näppäimistöt kalisivat." Noin voisi kirjoittaa vaikka Antti Tuuri tai Veijo Meri: täsmällistä, korutonta kieltä.

Tämän teoksen lumovoima ei piilekään kielessä vaan tarinassa. Sinun lapsesi eivät ole sinun kertoo 1970-luvusta, jolloin monien ihmisten maailmankuvassa kaikesta tuli poliittista. Näkökulma on erikoinen, se on lapsen. Alle kymmenvuotias imee kaiken idealismin itseensä ja omaksuu kommunismin ja pioneerihengen täysin rinnoin. Sitten kun päähenkilö Nelli kasvaa nuoreksi, hän on ihmeissään kun kaikkien muiden idealismi tuntuu kadonneen taivaan tuuliin.

Ja se varsinainen lumovoiman ydin piilee siinä, että Honkasalo malttaa. Hän malttaa pitää tarinan käänteet kovin pieninä, ja siitä seuraa yhtenäisen luja tunnelma. Isän katoaminen Amerikkaan on tietysti pienen tytön maailmassa valtava asia, mutta mitään muuta ulkoisesti massiivista ei kirjassa tapahdu. Siksi katse kääntyy sisäiseen, ja sieltä löytyy väkevää tunnesisältöä: harhailevaa oman paikan etsimistä, pettymystä, sitoutumisen vaikeutta, mutta myös lämpöä ja ystävyyttä.

Ongelmallisinta tässä kirjassa on se, että kun näkökulma on pienen lapsen, havainnot on kaikki tehty aivan aikuisesta näkökulmasta ja aikuisen kielellä. Tarinana tämä toimii kyllä hienosti, mutta pistää silti pikkuisen miettimään.

Toinen ongelma on henkilöiden nimeäminen. Jos ja kun kirjailijalla on kaikki valta valita mitä tahansa nimiä, miksi samassa teoksessa on Nelli ja Nelly? Ainakin nyt kun lukukokemukseni hajautui parin viikon ajalle, menin henkilöissä sekaisin.

Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun
Gummerus

Lörpöttelyä Brasiliasta

Eteläamerikkalaista kirjallisuutta ei ole kovin paljon tullut luettua, yhtäkkiä ei mieleen muistu muita kuin joskus kauan sitten lukemani Sadan vuoden yksinäisyys. Siksi oli mielenkiintoista lähteä tutustumaan brasilialaisen Luiz Ruffaton juuri suomennettuun teokseen Lissabonissa muistin sinut.

Lissabonissa muistin sinut on kummallinen kirja. Siinä ei ole juuri lainkaan kappalejakoja, ja lauseet ovat älyttömän pitkiä. Tekstissä on paljon lihavoituja ja kursivoituja sanoja, ja ainakaan lihavointien merkitys ei auennut minulle lainkaan. Varsinaista dialogia ei ole.

Mutta ei tämä mitään kokeellista kirjallisuutta silti ole, vaan ihan helppolukuinen. Pienikin se on, vain 130 isolla painettua sivua. Ruffaton kieltä voisi parhaiten kuvailla sanalla lörpöttelevä, lauseen alussa ei voi ollenkaan arvata mihin se päätyy. Teksti polveilee ja assosioi ja tarttuu sivulauseisiin ja jatkaa niitä kunnes taas hyppää johonkin toisaalle. Ja silti pysyy kasassa, ei näillä sivuilla ole mitään ylimääräistä vaikka aluksi siltä vaikuttaa.

Ehkä kerrontatavassa on jotain eteläamerikkalaista, koska muistelen Sadan vuoden yksinäisyydessä olleen jotain samankaltaista. Tai sitten yleistän katteettomasti. Tai muistan väärin.

Vähillä sivuilla kerrotaan nuoren Sérgion tarina. Hän kasvaa köyhänä pienessä brasilialaisessa kylässä ja lähtee etsimään parempaa elämää Portugalista. Haaveita on paljon, ja matkan varrella Sérgio huomaa että hänenlaisiaan on monia muitakin. Elämä köyhänä on vaikeaa, mutta niin kauan kuin on toivoa on myös elämää.

Kirjan alussa huomautetaan, että "tämä on vain kevyesti editoitu versio kaikesta siitä, mitä Sérgio de Souza Sampaio (s. 7.8.1969 Cataguases, Minas Gerais) kertoi neljän lauantai-iltapäivän aikana". En tiedä, miten tuohon pitäisi suhtautua, onko se totta vai ei, mutta puheenkaltaista teksti tosiaan on. Ehkä teksti on oikeasti syntynyt puheesta, ehkä kirjailija haluaa oikeuttaa ilmaisutapansa lisäämällä tällaisen huomautuksen. Väliäkö sillä.

Tunnelman ja kiehtovan kerronnan yhdistelmä tekee kirjasta mieleenpainuvan lukukokemuksen. Jyrki Lappi-Seppälän suomennos toimii loistavasti, erityisesti murrepätkät ovat osuvia.

Luiz Ruffato: Lissabonissa muistin sinut
Suom. Jyrki Lappi-Seppälä
Into

Lenkkeilijä ei ole, että yhyy

Erkka Mykkänen jäi parin vuoden takaisilta Helsingin kirjamessuilta Tainan mieleen niin hyvin, että hän toi minulle Mykkäsen tuoreen Something not good -teoksen kirjastosta. Minulla ei ole mitään muistikuvaa Mykkäsestä, koska olen lahopää. Siksihän tätä blogiakin kirjoitan, että jotain muistaisin.

Something not good kertoo Veikosta ja siitä, miltä tuntuu olla nuori aikuinen 2010-luvulla. Veikko opiskelee kirjallisuutta Helsingin yliopistossa ja haaveilee runokokoelman julkaisemisesta. Elämä on sirpaleista, ja kirjassa ehditään vaikka minne: piknikille, runoklubille, mummolaan ja reppureissuille Thaimaasta Kiinaan ja Tukholmasta Amerikkaan. Ja kuten kirjan nimi paljastaa, asiat eivät oikein missään ota sujuakseen. Hakematta tulee mieleen että Veikossa on paljon kirjailijaa (s. 1988) itseään.

Tarinan sirpaleisuus näkyy myös kielessä. Mykkänen on tiiviin ilmaisun mies, siksi kirja on nopealukuinen. Ja hieno. Se on paitsi hauska ja koskettava tarina, myös komeaa kieltä ja ylistystä kirjallisuudelle. Välillä kerronta muuttuu kokonaan englanninkieliseksi, koska Wittgensteinin ajatuksen mukaan suhtautuminen toisiin ihmisiin ja maailmaan riippuu siitä millä kielellä ajattelee. Naissuhteet ovat tietenkin keskiössä.

Kun Veikko lähtee reissuun, häntä kaduttaa että pyysi kaverin mukaansa. Tämä kun on tyhmä, ja tyhmyys näkyy konkreettisimmin siinä, että "se ei ollut pakannut matkalle ainuttakaan kirjaa". Ihan totiseksi Mykkänen ei kuitenkaan lipsahda missään kohtaa: "Aino oli asiallinen tyyppi, jolla oli kunnioitusta herättävä runoilijan ryhti. Pää oli paljon edempänä kuin muu keho."

Ja silloin kun asiat eivät suju, moni kirjoittaja lähtee juoksemaan, tämähän on tunnettu fakta. "Yksinkertainen juttu: Pitää vain lenkkeillä, ja heti muuttuu lenkkeilijäksi. Lenkkeilijällä menee hyvin, lenkkeilijä ei ole, että yhyy, vaan että hoituu."

Vaikka Veikon maailma on epäonnistumista täynnä, tarinan perussävy on koko ajan lämmin. Tästä kirjasta jää hyvä mieli.

Erkka Mykkänen: Something not good
WSOY

Valtaoja ei petä

Esko Valtaojaa on tullut luettua paljon, blogiin olen näköjään kirjoittanut kahdesta kirjasta aiemmin. Kohti ikuisuutta on Valtaojan tuorein julkaisu, ostin sen pojalleni joululahjaksi syksyn kirjamessuilta. Sain sen tietenkin lainaksi ja luin nopeasti.

Valtaoja ei petä. Hän kirjoittaa samaa kirjaa yhä uudelleen, samoista avarista perspektiiveistä hän tarkastelee nykyisyyttä, mennyttä ja tulevaa. Mutta koska hän kirjoittaa hyvin, minä jaksan lukea yhä uudelleen.

Jos jotain uutta positiivista haluaa tähän laittaa noiden kahden edellisen bloggausten jatkoksi, se voisi olla Valtaojan sinnikäs mieltymys taiteeseen: kaikissa hänen teksteissään näkyy aito usko ja innostus siihen, että musiikki, runous, kirjallisuus, kuvataide ja sen semmoiset ovat hienoja ja merkityksellisiä asioita ihmisen elämässä.

Esko Valtaoja: Kohti ikuisuutta
Ursa