Suurmies pienenä

Venla Hiidensalon Sinun tähtesi oli komea kirja Albert Edelfeltistä pienenä ihmisenä. Tämä Suruttomat kuulemma kertoo Tyko Sallisesta samalla reseptillä, pitäähän sellainen lukea. 

Tyko Sallisen nimen kun lyö Google-hakuun niin saa tietää että hän oli kotityranni ja muutenkin ihan kamala ihminen. Ja lisäksi hän maalasi tauluja, joista ei kukaan tykännyt koska ne halvensivat Suomen kansaa. 

Herkullinen asetelma siis romaanintekijälle. Päähenkilöksi ei kuitenkaan voi laittaa Tyko Sallista, koska tyranniudesta ei sillä tavalla pysty kertomaan. Joten Hiidensalo laittaa kolme Sallisen läheistä puhumaan: vaimo Helmi ja lapset Taju ja Eva kertovat kukin vuorollaan taiteilijan elämästä. Siitä ei draamaa puutu. Ollaan köyhiä, mies pettää ja katoaa, ja kun vaimo tulee raskaaksi, lapset otetaan häneltä pois. Ei ihme että vaimo päätyy mielisairaaksi ja ennenaikaiseen kuolemaan. 

Nuo kaikki ovat faktoja, ja niiden varaan Hiidensalo rakentaa teoksensa. Jälkisanojen mukaan kaikki voisi olla totta, vaikka joitain yksityiskohtia tai vuosilukuja on hiukan muuteltukin. Tottahan tarina ei kuitenkaan ole, ja hyvä niin. Elämä on tylsää, tarinaksi jalostettu elämä on sen sijaan erittäin kiinnostavaa. 

Varsinkin kun sen tekee näin hienosti kuin Hiidensalo. Perhesuhteiden kokonaisuus avautuu vähitellen, samoin tyrannius - eihän kukaan pariutuessaan tyranni ole. Kauniilla kielellä Hiidensalo kuvaa rumia asioita, joiden keskiössä on äärimmäinen epäoikeudenmukaisuus ja naisen surkea asema sekä perheessä että taiteilijana sata vuotta sitten. Ajankuvaa on mukana, mutta sopivan pienesti, kaiken ensyklopedisuuden Hiidensalo välttää täysin. 

Näkökulmia vaihtamalla asioihin saadaan kaksoisvalaistusta, ja sehän toimii. Ainoa minäkertoja on Helmi. Taju ja Eva kerrotaan kolmannessa persoonassa, toisinkin voisi varmaan olla. Ja on näköjään ollutkin, koska viimeiseen lukuun on jäänyt yksi lause väärään persoonamuotoon. 

Venla Hiidensalo: Suruttomat

Otava

Leikolat ihmemaassa

On varmaan ihmisiä jotka eivät tykkää Ismo Leikolan jutuista. Nimittäin he, jotka eivät ole niitä vielä kuulleet. Luulisin että kaikki muut niistä tykkäävät. Niinpä Ismon ja vaimonsa Angelikan kirjoittamalle kirjallekin luulisi löytyvän lukijoita. 

Kirja kertoo siitä kun Leikolan pariskunta muuttaa Los Angelesiin Ismon voitettua maailman hauskin ihminen -kilpailun. Vaimo ei ole mukana turistina, vaan he tekevät koomikon työt yhdessä, ainoastaan lavalla heistä näkyy vain toinen. 

Amerikan ihmemaa osoittautuu ensi metreillä byrokratian ihmemaaksi: kodin perustaminen on äärimmäisen vaikeaa ja hidasta muualta tulleelle. Esimerkiksi pankissa tai lääkärissä asiointi tai niinkin arkinen askare kuin imurointi on suomalaisnäkökulmasta absurdin hankalaa. Ura etenee kuitenkin, välillä pienin, välillä isoin askelin. Suurin askel on Conan O’Brienin shown viisiminuuttinen ass-juttu. Vain yhdestä asiasta puhuminen on poikkeuksellista ja iso riski, mutta se osoittautuu kannattavaksi ja avaa valtavasti uusia ovia, muun muassa yksityislentokoneeseen. 

Kirjassa kerrotaan kahdesta asiasta: pariskunnan asettumisesta uuteen maahan ja koomikonuran etenemisestä, sekä Suomen ja Yhdysvaltojen vertailusta. Kumpikin on mielenkiintoista, eihän kukaan suomalainen ole aikaisemmin Yhdysvalloissa näin menestyksekkäästi stand upia tehnyt. Ja huomiot kulttuurieroista ovat teräviä ja moniulotteisia. 

Suo, kuokka ja Hollywood on oikein sujuvaa tekstiä, ja sitä lukee nopeasti ja mielikseen. Tekstissä tavoitellaan leppoisaa sävyä sijoittelemalla puhekielisiä sanoja sinne tänne, mutta eihän sellainen sekoittelu oikein toimi. Olisi kannattanut lukea enemmän, esimerkiksi vaikka vain Satu Rämön kirjoja, joissa vertaillaan Suomen ja Islannin asioita suomalaisen näkökulmasta. Kirjat kirjoitetaan kirjakielellä, puhe hoituu puhekielellä. Sekoituksesta syntyy vain ei-niin-sujuvaa tekstiä ja aloittelevan kirjoittajan vaikutelma - mitä kirjoittajat tietysti kirjojen maailmassa ovat. 

Toinen kritiikin kohde ovat keittöfilosofiset ja -psykologiset jaksot, joissa mietiskellään esimerkiksi mielipiteiden olemusta tai politiikkaa. Ne olisi voinut jättää pois. Tai sitten kirjoittajien olisi pitänyt lukea ensin muutama kymmenen aihetta käsittelevää kirjaa ettei ihan mutulla tarvitse mennä. 

Suo, kuokka ja Hollywood ei ole erityisen hauska kirja: jos haluat nauraa, katso YouTubesta Ismon videoita, niitä on siellä aika paljon. Mutta tämä kirja on mainittuine puutteineenkin erittäin kiinnostavaa ja viihdyttävää lukemista. 

Angelika ja Ismo Leikola: Suo, kuokka ja Hollywood

Siltala

Raamattua lukeva pirukin voi yllättyä

Lars Sundin Missä musiikki alkoi oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 2018, ja takakannen mukaan "tekstissä raikaa popmusiikki". Pitäähän sellainen teos lukea. 

Musiikinopettajana luen tietenkin musiikkia käsitteleviä kirjoja kuin piru Raamattua. Se ei johdu ilkeydestä vaan siitä yksinkertaisesta havainnosta että hirvittävän moni kirjailija on jättänyt musiikkia koskevat faktat tarkastamatta. Vaikka sama taitaa koskea mitä tahansa erikoisalaa. 

Kirja sijoittuu enimmäkseen Pietarsaareen, ja heti alussa tulee paljon kadunnimiä. Lukijaa kiinnostaa, onko miljöö keksitty vai onko Pietarsaaressa oikeasti tuon nimiset kadut. Ensimmäisenä mainitaan Suurkatu. Jahas, Google Mapsin mukaan sellaista ei ole Pietarsaaressa, miljöö on siis fiktiivinen. 

Eikäku. 

Miksi suomentaja ei ole vaivautunut edes toiseen painokseen katsomaan oikeasti karttaa: Pietarsaaren Storgatan on suomeksi Isokatu. Eipä ala hyvin tämä lukukokemus. 

Sitten tulee niitä musiikkilapsuksia. Sivulla 149 mainitaan "efektivahvistin", joka lienee päätevahvistin. Sivulla 159 puhutaan Marshall JPM-vahvistimesta, jonka jokainen kitaraan kajonnut tietää JMP:ksi. Sivulla 252 sydän lyö "yhdeksäsosia", jollaisia ei musiikissa ole (tämä saattaa tosin olla tahallinen tehokeino). Jimi Hendrix soittaa Woodstockissa "hurjaan ylävireeseen viritetyllä" kitaralla - minun korviini hänen kitaransa on tuolla keikalla hiukan alavireinen. 

Pikku juttujahan nuo ovat. Niitä enemmän mietityttää se, kuinka kerronta loikkii kummallisesti sinne tänne ja palaa samoihin aiheisiin yhä uudelleen. Kunnes sivulla 270 lukee: "Minähän olen käsitellyt aihetta jo aiemmin ja palaan siihen aivan varmasti vielä uudelleen ihan sen sinfoniamuodon mukaisesti, jota yritän kertomuksessani noudattaa". 

Ei hemmetti, tämä kirjahan on aivan nerokas. 

Kirjassa on neljä osaa, kuin sinfoniassa, ja se todellakin käsittelee teemojaan ja aiheitaan juuri niin kuin sinfonioissa käsitellään: niihin palataan, niitä muunnellaan ja katsellaan eri kulmista. Ja kerronta on todella maukasta ja sujuvaa, tarinat mielenkiintoisia, ja kokonaisuus imee komeasti. Kyllä tiesi Finlandia-esiraati mitä teki kun nosti tämän ehdokkaaksi. 

Ja niin olen myyty. 

Missä musiikki alkoi kertoo säveltäjä Alf Holmin kasvamisesta lapsuuden ja nuoruuden läpi, 1960-luvun alusta 1990-luvun alkuun. Mutta kuten viiden ja puolensadan sivumäärä antaa olettaa, siinä kerrotaan paljon muusta ja muista. Pikkukaupungin ihmiset ovat pääosassa: säveltäjän perhe, hänen ystävänsä, hänen rakastettunsa, bändikaverit ja ties ketkä. 

Alf osoittautuu erityisen lahjakkaaksi, ja hänellä on absoluuttinen sävelkorva. Äiti ei kuitenkaan anna periksi opettajien suosituksille pojan lähettämisestä musiikkiopintoihin, ja niin Alf päätyy jättämään kaiken potentiaalinsa käyttämättä. Ujouden takia Alf ei edes liity bändiin vaikka on muita taitavampi soittaja. 

Lopulta Alf päätyy kuitenkin Juilliardin pääsykokeisiin ja yllätyksekseen pääsee sisään. Siitä alkaa uusi elämä New Yorkissa, uusi rakkauskin syttyy. Monenlaisia vastuksia kuitenkin kertyy kaikkien hahmojen eteen, niin kuin elämässä tapaa käydä. Ja muut hahmot saavat koko ajan hekin paljon tilaa tarinassa. 

Kertoja on nimettömäksi jäävä, epäilemättä monessa kohtaa kirjailija Lars Sundia muistuttava mies, Alfin luokkakaveri. Hän käy kirjoituskurssia mutta joutuu pettymään. Ratkaisu toimii loistavasti, sivustakatsojan havainnot ovat tarkkoja ja erityisen eläviä. Rakkaus nuoruuden ajan musiikkiin on meissä kaikissa, ja siksikin tämä kirja toimii niin älyttömän hienosti. Lukijan iästä huolimatta. 

Ja se alussa parjaamani suomennoskin on oikeasti erinomainen. 

Lars Sund: Missä musiikki alkoi

Suom. Laura Jänisniemi

Teos & Förlaget

Mutta kuitenkin

Nainen makaa sairaalassa New York Cityssä. Hänen äitinsä tulee katsomaan. Juuri muuta ei tapahdu tässä pienoisromaanissa. 

Ja kuitenkin tapahtuu paljon, elämänmittaisesti. Lyhyiden tai kerrassaan olemattomien keskustelujen välissä kelataan näiden naisten elämiä ja merkityksellisiä kohtaamisia. Viime kädessä merkityksellisintä on vanhempien ja lasten välinen suhde, jos kirjan ajatuksia oikein osaan tulkita. 

Nimeni on Lucy Barton on keikkunut bestsellerlistoilla, ja hyvinhän se on kirjoitettu. Minua se ei kuitenkaan tempaissut kovin järeästi mukaansa, kokonaiset neljä viikkoa taisin sen kimpussa taaplata. Enimmäkseen syy ei ole kirjan vaan olosuhteiden, mutta kuitenkin. 

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Suom. Kristiina Rikman

Tammen keltainen kirjasto

Juice kasvattajana

Juice Leskisen kuolemasta on jo herranjestas 15 vuotta, mutta kiinnostus hänen musiikkiinsa tai sanomisiinsa ei tunnu häviävän mihinkään. Juice on tuttu nuorisolaisillekin.  

Juicea käsitteleviä kirjoja on julkaistu pilvin pimein, juuri syksyllä luin Juice puhuu -kirjan kakkososan. Juice-kirjojen ylittämätön kuningas on kuitenkin Antti Heikkisen elämäkerta Risainen elämä, siinä on ihan kaikki kohdallaan. 

Linda Huhtisen Toisin ajattelija on kokoelma ”sanataiteilijan lennokkaimpia oivalluksia sekä ennen julkaisemattomia kertomuksia”. Puolet kirjasta käytetään yksittäisiin kappaleisiin liittyviin selityksiin tai anekdootteihin, toinen puoli on erilaisten teemojen alle koottuja muistoja ja sitaatteja sieltä sekä täältä. Monet ajatukset ovat ajattomia, ja ne muut tarjoilevat kiinnostavaa ajankuvaa jos eivät muuta. 

Kirjallisena teoksena tämä ei ole kovin korkeatasoinen, mutta tällaisena sillisalaattinakin erittäin mielenkiintoinen, koska Juicella sanottavaa totisesti riitti. Löysin Juicen ehkä kymmenvuotiaana 70-luvun lopulla, ja tämä kirja näyttää konkreettisesti, kuinka Juice on minut kasvattanut. Huomio oli jopa huolestuttava: onko niin, että mielipiteeni ja näkemykseni ovatkin Juicen näkemyksiä, jotka olen kritiikittä imenyt ja omaksunut? 

Jossain määrin vastaus on kyllä, mutta totuus on kai sentään monimuotoisempi. 70- ja 80-luvun ummehtunut Suomi tarvitsi Juicen avaamaan ilmapiiriä ja varsinkin näyttämään sen, että popmuusikkokin voi olla älykäs. Ilman Juicea maailma, etenkin tästä Suomen kohdalta, olisi paljon ahtaampi paikka. Ja se on syytä sanoa ääneen yhä uudestaan, vaikka tällaisen kirjan muodossa. 

Linda Huhtinen (toim.): Toisin ajattelija. Näin lausui Leskinen

Docendo

Rockin suurin synti

Suomalainen Plus -sähkökirjapalvelusta voi tehdä yllättäviä löytöjä. Mato Valtosen, Moog Konttisen ja Kjell Starckin kirja Kun Suomi-rock puri ja löi näytti mielenkiintoiselta ja muusta tarjonnasta poikkeavalta. On jotenkin ironista että luin tämän kotikutoisuuden ylistyksen nimenomaan sähkökirjana.

Kirja ei kuitenkaan kerro musiikista. Onneksi ei, koska rockista ei musiikillisesti kenelläkään ole sellaista kerrottavaa joka riittäisi kirjaksi asti. Rock ei ole musiikkitieteen vaan sosiologian heiniä, ihan niin kuin kaikki popmusiikki. 

Kirja kertoo Moog Konttisen ja Mato Valtosen nuoruusvuosista bänditouhujen pyörteissä, ja siinä on paljon mielenkiintoisia juttuja ja erityisesti ajankuvaa. Kontra ja Sleepy Sleepers olivat tuon ajan isoimpia nimiä Suomessa, ja juttuja olisi tietenkin paljon enemmän kuin mitä näiden kansien väliin mahtuu - Sleepy Sleepersistä juttuja löytyy lisää esimerkiksi Jytinää Eestissä -kirjasta. 

Kirjassa katsotaan sinne minne nenä sattuu näyttämään, tarinat polveilevat aivan villisti, eikä minkäänlaista punaista lankaa ole, paitsi nuo sanotut nuoruusvuodet. Esimerkiksi Kjell Starckin isän Mossen kohdalla voidaan sanoa että ollaan jo melko etäällä otsikosta. Äidinkielenopelta ei pisteitä heruisi, mutta kirja lienee tekijöidensä näköinen. Eipä siitä editoinnista ja punaisesta langasta kyllä haittaakaan olisi ollut, mutta tilkkutäkkinäkin tätä kyllä jaksaa lukea jos ja kun oma nuoruusaika osuu edes hiukan tuonne samoille nurkille. Minulla osuu, Kontran ja Sleepy Sleepersin levyt ovat varhaisnuoruuteni ja musiikillisen heräämisen keskeistä soundtrackia. 

Se missä tekijät eniten erehtyvät, on se, että he vakavissaan kuvittelevat juuri oman nuoruutensa musiikin olevan jotain pysyvää ja muuta parempaa. 

Siihen syntiin lankeaa meistä jokainen. 

Mato Valtonen, Moog Konttinen ja Kjell Starck: Kun Suomi-rock puri ja löi. Kapina-rockin synty, nousu, vaino ja (t)uho

Bazar