Kirjailijaelämää kertoo kirjailijan työstä. Onko se romaani vai dokumentti vai kollaasi vai valitusvirsi vai pamfletti vai mikä, sitä en tiedä, mutta eipä sen väliä. Tämä teos nimittäin analysoi itse itsensä, Raittila pohtii tässä kirjassa tämän kirjan etenemistä ja luonnetta koko ajan. Ajatuksena on, että sen sijaan että Raittila kertoisi kirjailijantyöstään, hän näyttää sen: kirja koostuu kirjeistä kustantajalle, esseistä ja sen sellaisista asioista, jotka vuonna 2006 olivat kirjailijalle ajankohtaisia.
Kokonaisuuden pontimena on luomistyön hyytyminen. Raittila huomaa, että kirjailijana ei Suomessa pysty elättämään itseään, kuten hän oli jo ehtinyt kuvitella. Hän on saanut valmiiksi trilogian, hänet on palkittu useaan otteeseen, mutta uusin kirja myy silti kovin vähän. Seuraa epätoivoa, itsesyyttelyä, pahoinvointia. Kustantajan mielestä työn alla oleva Kirjailijaelämää ei sovi julkaistavaksi. Ja sitten kaikki kääntyy parempaan, teos julkaistaan ja Raittila huomaa että ehkä hänellä on sittenkin vielä jotain annettavaa. Erään esilukijan mukaan teoksesta tulee romaani, koska se noudattaa klassisen draaman kaarta.
Romaani tai ei, hyvä kirja siitä kuitenkin tuli. Rahanpuutteesta valittaminen (sitä tässä teoksessa riittää) ei tietenkään ole kovin uutta tai mielenkiintoista, mutta muuten tekstissä on mielenkiintoisia kiinnikkeitä.
Eräs johtoaihe teoksessa on aidan takana vihertävä ruoho: Raittila on pitkin matkaa sitä mieltä, että muissa taiteenlajeissa on helpompaa kuin kirjallisuudessa. Kirjallisuus on kovin abstraktia, eikä kirjailijalla ole uutta teosta aloittaessaan mitään mihin kiinnittyä, toisin kuin näyttelijällä teksti tai muusikolla nuotit. Hän ei tule huomanneeksi esittävän ja luovan taiteen eroa, mutta aidan taakse katselemisen ajatus on mielenkiintoinen. Minä olen muusikko, ja minun näkökulmastani kirjallisuus on aivan ylivoimainen taiteenlaji verrattuna esimerkiksi musiikkiin: kirja voi olla yhtä aikaa viihdyttävä ja helppo ja silti taiteellisesti korkeatasoinen. Musiikissa nämä sulkevat toisensa kylmästi pois. Tästä esimerkkejä on vaikka kuinka paljon, täällä blogissa kirjoitin siitä ainakin Roope Sarvilinnan Kateissa-teoksen yhteydessä.
Pohdin muutama viikko sitten Jhumpa Lahirin Kaima-teoksesta kirjoittaessani sitä, kuinka vähän jenkkiromaanin viehätyksestä oli peräisin kielestä, ja kuinka monessa suomalaisessa romaanissa kieli taas on kaiken a ja o. Otsikoin tekstini silloin "Saatan olla väärässä", mutta en liene aivan hakoteillä ollut, koska Raittila kirjoittaa aivan samasta aiheesta tässä. Tuntemattoman sotilaan englanninkielinen käännös tuhosi koko teoksen hukatessaan kansankielen, ja Raittila havaitsee, että angloamerikkalaisessa maailmassa kirjojen kieli elää omaa elitististä elämäänsä kansasta ja sen puheenparresta eristettynä, "taiteellisesti hahmotettu puheenomaisuus on äpärän lailla tungettu pois silmistä ensin sarjakuvaan, sitten elokuvaan, ja kirjat on suljettu omaan ihmispuheesta erotettuun kirjakieliseen hermeettisyyteensä." Suomi on Raittilan näkemyksen mukaan erityisen rikas kieli, koko maailman mittakaavassa.
Olen huomannut saman. Mieleeni tulee keskustelu, jonka kävin erään saksalaisen nuorukaisen kanssa kaksikymmentä vuotta sitten. Puheeksi tuli jostain syystä tupakan kutsumanimet. Suomeksi voi sanoa rööki, kessu, körssi, röpelö, sätkä, paperossi, tutti, nortti, rölli, spaadero, tupakki, patukka, arkunnaula, skeffe, noin aluksi. Entä saksassa? Zigarette. Eikö muuta? Ei, tai no, Zigarettchen ehkä. Siinä kaikki.
Oi suomi!
Kiinnostavaa on myös Raittilan pohdinta siitä, miksi hänen romaaninsa Pamisoksen purkaus (2005), Kirjailijaelämää-teoksen sytyke, ei myynyt odotusten mukaisesti. "Pyrin kirjoittamaan taiteellisesti täysipainoisia ja merkityksellisiä romaaneja, joita olisi kuitenkin helppo ja mukava lukea. Tämä pyrkimys ei selvästikään ole jälkimmäiseltä osaltaan toteutunut. Olen näköjään päätynyt juuri sellaiseen kirjalliseen elitismiin, jota inhoan ja vastustan." Ongelma on tärkeä ja monitahoinen, ja kiteytyy valitettavasti siihen, että olemme niin kovin pieni kansa.
Mutta olemme pieni kansa, jolla on hieno kieli.
Hannu Raittila: Kirjailijaelämää
WSOY
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!