Onni on kulutustavaraa

Roope Lipasti on kirjoittanut kahdenlaisia kirjoja: Kariston kustantamia satiireja, jotka jätän suosiolla muiden luettaviksi, ja sitten Atenan kustantamia, hersyvän hauskoja kirjoja kuten Viimeiset polttarit tai Linnan juhlat. Erikoinen järjestely, mutta toisaalta on hirveän kätevää, kun kirjan hauskuuden näkee jo kustantajasta. Ei tarvitse arvailla eikä pettyä suuntaan tahi toiseen.

Lipastin Atena-kirjoista blogatessani olen pariinkin otteeseen surrut sitä, että humoristista kirjallisuutta ei arvosteta. Finlandia-ehdokkuuksia ei ole Lipastille liiemmin sadellut, ei vaikka meitä uskollisia ja arvostavia lukijoita lienee melkoisesti.

Ja mitä ilmeisimmin kirjailija itse on myös huomannut asian. Nyt on nimittäin niin, että vaikka uunituoreen Ruotsinlaivan kannessa lukee Atena, tämä kirja ei ole humoristinen. Tai onhan siinä hauskatkin hetkensä, mutta nyt Lipasti suuntaa selvästi uusille vesille.

Niillä vesillä on tarjolla järeää perusproosaa: väkevää ja moniulotteista ihmiskuvausta, tunteita ja ihmissuhteita. Luistavaa kieltä, luokseen vetävää juonta. Kirjan alkumetreistä muutama meni siihen, että ihmettelin miksen vieläkään naura ääneen. Mutta kun Ruotsinlaivan luonne tuli selväksi, se vei mukanaan.

Päähenkilöitä on kolme. Kaarlo Kalpa on keski-ikäinen mies, ja hän haluaa rakentaa tunnelin Helsingin ja Tallinnan välille. Kalpa sählää ja haaveilee mahdottomia, niin kuin keski-ikäisen miehen romaanissa pitää. Mutta koomiseksi Kalpa ei silti ylly, ja hyvä niin. Kallen vaimo Aino remontoi taloa hullun lailla, ja saatuaan talon valmiiksi hän alkaa touhuta seuraavan talon kimpussa. Vaikka tässä hahmossa on Lipastille tyypillisen remonttireiskan piirteitä, ei hänkään ole sellainen kuin aluksi luulisi.

Virolainen Kaja on Kalpan vanha tuttu. Kaja työskentelee ympäristökomissiossa ja taiteilee teini-ikäisen tyttärensä Ellen kasvatuspuuhassa. Näiden kolmen välille kehkeytyy tietenkin kolmiodraama, jonka käänteissä piilee yllätys ja toinenkin. Loppuratkaisu on erityisen yllättävä, mutta siitähän en tietenkään sano mitään. Jokainen hahmo tulee kirjan kuluessa lähelle ja eläväksi, jokaisella on suunta, ja jokainen muuttuu kirjan aikana. Ihan niin kuin onnistuneiden hahmojen kuuluu.

Lipastin kieli on täsmällistä, tuoretta ja vivahteikasta. "Hän tunsi yhtäkkiä hellyyttä Ainoa ja heidän yhteisiä, kuluneita ja kulutettuja vuosia kohtaan." Tai: "Nykyisyys oli rako menneen ja tulevan välillä, ja juju oli siinä, kuinka mukavasti siihen osasi asettua." Tai: "Vähemmälläkin tulisi toimeen, mutta asioilla on tapana kertyä. Eikä se koske vain tavaroita, samalla lailla kertyvät muistot ja elämän pettymykset, onni ei niinkään. Onni on kulutustavaraa. Se täytyy hankkia aina uudestaan niin kuin kaupasta maito."

Tarinankerronnan ohessa sivutaan esimerkiksi tasa-arvokysymyksiä: "Tyttöjä ei ollut otettu puutöihin, miehet olivat halunneet pitää omat työnsä piilossa naisilta. Ehkä silloin he saattoivat väittää niiden olevan poikkeuksellisen vaikeita, hankalia ja vaativia, mistä syystä niistä piti myös maksaa parempaa palkkaa." Hauskojakin huomioita kirjassa riittää: "Karaoke oli Ainosta hyvä keksintö: ihmisten ei tarvinnut enää pitää riitasointuja sisällään."

Kirjan luvut on nimetty klassikkohittien nimillä samaan tapaan kuin Tommi Kinnusen Lopotissa. Ilmankin olisi pärjätty, mitään erityistä lisää ne eivät tarinaan tuo.

Mutta kuten sanottu, Lipasti on kirjoittanut erinomaisen teoksen, jolla on vihdoin myös mahdollisuus järeämmän luokan arvostukseen. En osaa sanoa onko tämä hänen paras teoksensa, niin paljon tykkään noista alussa mainituista, mutta uutta yleisöä tällä luulisi ainakin löytyvän.

Roope Lipasti: Ruotsinlaiva
Atena