Meri kirjoittaa täsmällistä, tuoretta ja jämerää kieltä, jota on helppo arvostaa: "Karja ammui, vaunut kolisivat vastakkain, pyörät pyörivät niiden alla kohdakkain kuin olisivat menneet sekaisin, lennätinlangoissa eteni pari metriä pitkä kiilto tolpasta tolppaan."
Mutta muu ei nappaa, ei sitten yhtään. Reilusti yli puolen välin jaksoin yrittää, mutta ei. Ei ole mitään mitä odottaa, sotakirjoissa kai juonen puute lienee yleistä. Aihe ei kiinnosta - tosin sillä ei ole erityisen suurta merkitystä, sillä etäisinkin aihe voi tulla hyvässä kirjassa mielenkiintoiseksi. Ei ole edes selkeää päähenkilöä, jota seurata tai puhumattakaan siitä että kiintyisi. Tämä lukija ei jaksa välittää, ja niin jäi kirja kesken.
Samoin taitaa käydä Tuurin teokselle. Tuurin kieli on paljon Meren kaltaista, täsmällistä, ekonomista ja konkreettista niin kuin aina. Mitään hätkähdyttävää kaunolumovoimaa ei ole kummankaan kielessä, toisella tavalla hyvää kirjoittamista kyllä. Mutta tarina ja hahmot ovat liian kasvottomia ja etäisiä että jaksaisin oikeasti kiinnostua. Tammikuu 18 imee kyllä mukaansa hiukan Meren kirjaa paremmin.
Kaikesta oppii, huonommistakin lukukokemuksista. Nämä teokset ovat molemmat liian yleisiä: yksittäinen ihminen jää (ainakin kun jättää kirjan kesken, saattaahan käsitykseni olla siis aivan väärä) liian kauas. Sota ei kiinnosta, ihminen kiinnostaa.
Maassamme on ymmärtääkseni suuri joukko miehiä, jotka saavat tällaisia kirjoja joulu-, syntymä- ja isänpäivälahjoiksi.
En yhtään ihmettele että nuo miehet ovat muun ajan lukematta.
Ja kaikkein suurin oppi on, että kylläpä vaan on iso asia romaanitaiteessa ihmisten liike. Asiaan ei ole tullut näin järeästi havahduttua, mutta nyt kun on kaksi erilaista vierekkäin niin sen huomaa: hahmojen liike on todella suuressa osassa hyvien romaanien imuvoimassa ja odotusten herättämisessä.
Antti Tuuri: Tammikuu 18
Otava
Veijo Meri: Vuoden 1918 tapahtumat
Otava
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!