Kielen potentiaalin manifesti

Maailmassa ja Suomessakin on niin paljon sellaista mistä ei ole ennen kuullut, ja sehän juuri tässä kaikessa on parasta. Anna-Kaari Hakkarainen kirjoitti kolme romaania, joista en kuullut mitään. Neljäs on nimeltään Dioraama, ja sen arvostelun lukaisin jossain ohimennen. Sitten sain kirjan käsiini.

Dioraama kertoo Juliasta, joka on seitsemäntoista vuotta sitten ollut Turun biologisen museon lipunmyyjänä. Sitten sisään astui Karl, jonka Julia etsi luokkakokouksesta käsiinsä, ja he rakastuivat. Romaanin nykyhetkessä Karlia ei ole. On Juhana, josta Julia on eroamassa, on Rooma, on Turun Park-hotelli, jossa Julia viruu, ja on mystinen "sinä", jolle Julia puhuu.

Siinä tiivistelmä Dioraaman juonesta.

Dioraama on kaukana helppolukuisesta, niin kaukana oikeastaan kuin olla voi. Juonessa ei ole juuri mitään mikä imisi mukaansa, vain hentoja henkäyksiä sellaisesta mikä ei ole selvää. Mutta nämä hennot henkäykset ovatkin kirjan voima, Hakkaraisen kieli levittää lukijan eteen kaunista utuhuntua, jossa runollisuus ja akateemissävytteiset viitteet sekoittuvat rikkaaksi kudelmaksi. Tämän kudelman Hakkarainen sitoo yhteen muistin temppeli -tekniikalla, jonka Julia on pienenä isältään oppinut, Julia säilöö elämäänsä dioraamaan.

Jouduin lukemaan kirjan kiireessä, mikä on aivan väärin Dioraamalle. Sen riveille pitäisi antaa aikaa, niille pitäisi voida pysähtyä, sen sanoja ja lauseita ihastella, mielleyhtymiä makustella. Siellä täällä, kymmenien sivujen päässä toisistaan, Hakkarainen tarjoilee juonen palasia, ja välillä lukeminen tuntuu jopa pelottavalta: hukunko kauniiden lauseiden mereen ja hukkaanko sen juonta esiin sysäävän pienen palasen?

Lopulta sillä ei liene väliäkään. Kirjaa voi lukea pelkästään kielen potentiaalin manifestina, kaunokirjallisuutena puhtaimmassa muodossaan. Eikä hämäryys tarkoita epämääräisyyttä, Hakkaraisen kieli on kaikessa runollisuudessaan koko ajan kiinni konkreettisessa. Kirja on oikeastaan kolmensadan sivun mittaan venytetty kuvaus rakastumisesta, siitä, mitä ei voi sanoin kuvata.

"Ja edelleen: Rooma, nyt hotellihuone, toisenlainen kuin tämä. Pienillä kukilla kuvioituja kankaita, kultamaalia, sängyn päällä katos kuin paldakiini. En ehtinyt katsoa sitä riittävän tarkkaan, en painaa esineitä mieleeni. Siksi minun oli kuljetettava sekunnit ja minuutit mukanani, pieniin pusseihin pakattuina. Tungin kaiken käsimatkatavaroihin, muistot, valehtelin ettei minulla ole nesteitä eikä teräaseita vaikka laukku oli täynnä vettä ja viiltäviä esineitä."

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama
Tammi