Alakuloinen tarhapöllö elämän arvokkuuden lähteillä

Kari Hotakaisen Tarinaa mainostetaan takakannessa: ”Näin pitelemättömästi Hotakainen ei ole koskaan aiemmin kirjoittanut.”

Kai se on ihan hyvä mainoslause, mutta jotain rajaa hei siellä kustantamossa. Hotakainen on kirjoittanut melkoisen tuotannon, eikä sitä sovi tuolla lailla vähätellä. 

Tarina on tuttua Hotakaista kaikin puolin: hauskaa, ajankohtaista, tarkkaa, punnittua, osuvaa, pisteliästä, älykästä ja komeasti kirjoitettua kaunokirjallisuutta. 

Maaseutu on muutettu Virkistysalueeksi, kaikki asuvat Kaupungissa. Ammatit ja työnkuvat ovat muuttuneet tai kadonneet kokonaan, kukaan ei löydä paikkaansa, asiat ovat karanneet käsistä. Asuntoja ei riitä kaikille, ja asunnon saavat parhaiden tarinoiden kertojat. 

Tuokin teksti oli takakannesta, kopioin sen tuohon koska siinä on alkuasetelma tiivistetty hyvin. Tästä asetelmasta Hotakainen lähtee sitten hienovireisesti hutkimaan kaikkea sitä mikä ajassamme on vinossa. Autioituva maaseutu, ammattien muuttuminen tarinallisiksi, päättäjien etäisyys kansasta, tubettajat ja muut somevaikuttajat. Tietenkin Hotakainen pilkkaa myös itseään, ”eräskin alakuloista tarhapöllöä muistuttava harvahiuksinen, lukijansa ja arvostelukykynsä menettänyt kirjailija otettiin koeajalle komediapaneeliin, josta hänet poistettiin kolmen jakson jälkeen, koska hän luki kaiken paperista eikä kyennyt minkäänlaiseen spontaaniin keskusteluun.”

Tietenkin Hotakainen kommentoi kirjailijan muuttuvaa asemaa: ”Perinteiset tarinat eivät pystyneet kilpailemaan tv-sarjojen kanssa. Liikkuvaa kuvaa oli helpompi ottaa vastaan. Lukeminen koettiin hankalaksi ja hitaaksi. - - Kirjailijoiden paikat ottivat ihmiset, jotka eivät olleet aiemmin edes ajatelleet kirjailijan uraa. Kirjailijoiksi alettiin kutsua kaikkia niitä, jotka kertoivat omasta elämästään. Omakohtaista pidettiin jostain syystä - jota kukaan ei osannut selittää - omaperäisenä.” Viimeksi mainitun ajatuksen kanssa olen juuri paininut lukiessani Tuomas Kyrön, Antti Holman ja Jussi Seppäsen uutuusteoksia tältä syksyltä.

Hotakainen siis suomii ja pelkää ihmiskunnan tyhmistymistä. Mutta siihen hän ei jää, ei ollenkaan. Yhden kerrostalon asukkaiden tarinat tulevat kerrottua, ja niistä näkyy kuinka moniulotteisia me kaikki olemme, ja kuinka arvokkaita sellaisina. Lämmin ja humaani perusvire tekstissä on koko ajan, niin kuin Hotakaisella on tavannut olla. Näiden elämäntarinoiden kautta päästään erinomaisen syvällisiin mietteisiin siitä, millaisista aineksista kenties rakentuu hyvä tai arvokas elämä.

Presidentistä kertovat jutut olisin karsinut kirjasta pois. Se, että poliitikot eivät sano mitään kun suunsa avaavat, ei ole kovin omaperäinen tai hauska läppä. 

Kari Hotakainen: Tarina

Siltala