Auta Antti -podcast on siivittänyt meillä monta pitkää ja tylsää automatkaa, ja myös Holman oopperapodcast kuunneltiin nopeasti läpi. Holman höpinöissä yhdistyy hetkessä eläminen ja huolellinen valmistautuminen niin kuin ei kenelläkään muulla. Järjestäjä on hyvä romaani. Ja tietysti Holmaa tuli katsottua Putouksessa, koko perheen voimin.
Draamaa tunteva lukija arvannee jo, mitä on luvassa.
Kaikki elämästä(ni) -kirja on pettymys. Se on hajanainen kokoelma Holman elämänsattumuksia, joissa yhdistävä tekijä on surkeus ja häpeä, aina mukana seuraava arvottomuuden tunne. Se on samanlaista vinkuiitakirjallisuutta kuin Katariina Sourin Sarana, josta lukijalle päällimmäisin tunne on kyllästyminen sivulta toiselle jatkuvaan ruikutukseen. Ja kun Holma vielä käyttää ison osan kirjasta siihen, kuinka vaikeaa on keksiä kirjoitettavaa ja aloittaa kirjoittaminen, voi kysyä, miksi kustantaja on ollenkaan lähtenyt mukaan tällaiseen ihmisen kiusaamiseen.
Vastaus on tietysti selvä, se on eritelty tuossa kuvan yläpuolella.
Souri löytää kirjassaan lääkkeet kurjuuden poistamiseen: luonto ja liikunta. Siihen kun lisää päivätyön, saadaan kasaan kolminaisuus, jolla useimmat meistä pysyvät kasassa. Holman kirjassakin lääke löytyy, se on rakkaus. Kaikki kääntyy paremmaksi kun löytyy ihminen, jonka kanssa jakaa elämänsä. Viimeisessä neljänneksessä Kaikki elämästä(ni) alkaa käydä sellaisilla kierroksilla joita koko romaanilta voisi edellyttää.
Onhan siellä alkupuolella samankaltaisia synkänhauskoja juttuja kuin podcasteissa, kuten ”Sonkajärven pridekulkue oli 1990-luvulla sellainen, että Ärrän puomin paikkeilla pyöri paljasjalkainen hassu mies, joka huuteli perään ’tulukee pojat puurolle’ ja nauroi, vai nauroiko?” Niiden voimalla lukemista jaksaa jatkaa, mutta hyvä romaani tästä olisi tullut laajentamalla loppupuoliskon jouhevaa kerrontaa ja säästämällä muut jutut seuraavaan podcastiin.
Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)
Otava
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!