Hyvyys on historiaa

Rutger Bregmanin tuore Hyvän historia on saanut näkyvyyttä medioissa, ja se oli viime viikolla Helsingin kirjastojen varatuin tietokirja. Tekijä on 32-vuotias. Mitä tuollainen vekara voi mistään tietää?

Kaikenlainen skeptisyys on turhaa: tämä on loistava tietokirja, parhaita koskaan lukemiani. Mistä sellaisen tietää?

Hyvässä tietokirjassa on punainen lanka, yksi ajatus, jota keritään auki ja analysoidaan, kuljetaan kohti päämäärää. Erinomaisessa tuo tehdään niin, että lukija viihtyy, ja viihtyminen saavutetaan ainakin niin, että kerrotaan paljon mielenkiintoisia tarinoita. Tarinoita, joita lukiessa huomaa, että tekijä on nähnyt paljon vaivaa niiden eteen - vaivannäön tunnistamisestahan laatu useimmiten syntyy. Ja kaikkein parhaissa itse lukukokemus ei vaadi minkäännäköistä vaivannäköä, vaan kirjan toivoisi aina vain jatkuvan ja jatkuvan.

Tällaisia kirjoja ovat kirjoittaneet esimerkiksi Jared Diamond ja Yuval Noah Harari, ja meillä Suomessa Esko Valtaoja. Bregmanin teoksen loistavuuden viimeinen niitti on sen aihe, ihmisen hyvyyden etsintä. Mikä voisi olla mielenkiintoisempaa? 

Bregmanin punainen lanka on, että useimmat ihmiset ovat kunnollisia. Aluksi hän osoittaa, kuinka valtavan pitkä historia päinvastaisella ajatuksella on: tieteet, uskonnot ja arkiajattelu ovat kaikki toitottaneet sitä, kuinka itsekäs ja paha ihminen on pohjimmiltaan. Pinnalla saattaa olla ripaus hyvyyttä, mutta kun hiukan raaputtaa, totuus paljastuu. Hän aloittaa asettamalla Hobbesin ja Rousseaun vastakkain. 

Näin ei kuitenkaan ole, väittää Bregman. Ja hän marssittaa väitteensä pohjaksi valtavan määrän kiinnostavia tarinoita eri puolilta maapalloa, eri tieteenaloilta, tutkijankammioista, sanomalehdistä, haastatteluista. ”Tosielämän Kärpästen herra” on niistä yksi: kun kuusi poikaa oikeasti haaksirikkoutuu saarelle, heistä ei tulekaan eläimiä, jotka surmaavat toisensa, vaan he organisoituvat, voivat hyvin ja ennen kaikkea ovat hyviä toisilleen. 

Bregman kirjoittaa vankiloista, natseista, kouluista, hoivakodeista, New Yorkin väkivallasta, Stanfordin yliopiston kellarista ja vaikka mistä. Lennokkain lausein, uskottavin sanankääntein. Kun hän kirjan alkupuolella vetoaa ”uusimpaan tutkimukseen”, aloin hiukan taas epäillä tuota alussa mainitsemaani: mitä uutta tällaisesta aiheesta muka olisi saatavilla, luuleeko tämä poikanen että historia alkaa hänestä, 1988 syntyneestä? Whamin Last Christmaskin on häntä iäkkäämpi. 

No, ei luule. Mutta toinen maailmansota oli eräänlainen pahuuden kulminoituma, ja 1960-luvulla tehtiin paljon tutkimusta maailmansodan hirveyksien selvittämiseksi. Noissa tutkimuksissa huomattiin, että ihminen on tosiaankin pohjimmiltaan paha. Mutta noiden tutkimusten lähdemateriaali on kaiketi auennut nyt viisikymmentä vuotta myöhemmin, ja Bregman on käynyt näitä materiaaleja läpi, ja huomannut niiden olevan aivan vääristeltyjä ja tarkoitushakuisia. Teatteria suorastaan. Niiden varaan on kuitenkin rakentunut moderni ihmiskuva, kerrassaan vino. Bregman oikaisee sen, ja näyttää hyvyyden voiman.

Matkan varrella tulee valtavan mielenkiintoisia yksityiskohtia, esimerkiksi tällaisia:

Ihminen on ainoa eläin joka kykenee punastumaan. Ihmisen silmissä on valkoista, joten meidän on helpompi nähdä toistemme katse. Muilla eläimillä ei ole valkoista silmissään. Ja hän heittelee haastavia ajatuksia kuten että empatiaa on syytä vastustaa, tai että natseja ei saa lyödä. Ja sitten perustelee ne. Ja kulkee koko ajan määrätietoisesti eteenpäin, punainen lanka ei katoa vaikka tarinat kurkottelevat sinne sekä tänne. Tätä kirjaa on nautinto lukea. 

Ihan kaikkea en sentään osta vaikka olenkin häikäistynyt. Opettaja kun olen, koululaitoksen kohdalla menee yli. Kas kun Bregman ihastelee summerhilliläistä, ihmisen hyvyyteen ja vapauteen perustuvaa pedagogiikkaa. Nykymaailmassa vain valitettavasti on niin, että jos oppilaan tai opiskelijan antaa olla vapaasti, tämä liimautuu puhelimeensa. Ja silloin hyvyys on historiaa.  

Rutger Bregman: Hyvän historia. Ihmiskunta uudessa valossa

Suom. Mari Janatuinen

Atena