Hotakaisen nerokkaassa uutuudessa etsitään kuulijaa

Jos taideteoksen arvoa haluaa mitata teoksen yhtenäisyydellä (niin kuin aika moni haluaa), Kari Hotakaisen tuore Henkireikä on erityisen arvokas. Se on oikeastaan monologi, ja siinä pyöritään koko ajan yhden ja saman asian, rikoksen ympärillä. Monenlaisia tarinoita silti kuullaan, hauskoja ja traagisia, älykkäitä ja vahvatunnelmaisia, niin kuin Hotakaiselta odottaa saattaa. Ykseys moninaisuudessa, moninaisuus ykseydessä.

Ja kaikkein nerokkainta on se koukku, jossa Hotakainen lukijaansa riiputtaa: jo ensimmäiseltä sivulta alkaa odotus. Kenelle kertoja puhuu? Jonkinlainen alistussuhde on kyseessä, mutta millainen? Henkireiässä ei etsitä murhaajaa vaan kuulijaa, idea on kekseliäs ja toimiva, ja tekstin imu on kova. Ja kun kaikki lopulta selviää, yllätys on melkoinen. Teos on kirjailijan kahdeskymmenesviides, ja yhä näyttää paukkuja löytyvän, tasainen (no on siellä heikompiakin niin kuin vaikka Iisakin kirkko) tuotanto sen kuin jatkuu.

Esimerkiksi tällaisista syistä Finlandia-palkinto voisi hyvinkin mennä taas Hotakaiselle.

No on kai siellä kritisoitavaakin. Hotakaiselle tyypillinen lakoninen aforistisuus on toisinaan läsnä ehkä vähän liikaakin, teksti hengittäisi paikoin paremmin jos se olisi höllempää. Tai sitten ei, mistä näitä tietää.

Yhtenä lankana kokonaisuudessa on kuorolaulu, jota kirjailija ei tietääkseni itse harrasta. Niinpä silmääni tökkää heti ensimmäinen musiikkiviittaus: "Yritin tapailla erään laulun sävellajia." Ei sävellajia voi tapailla, sävellaji on abstraktio. Säveliä tai sävelmiä voi tapailla, mutta ei sävellajia. Ja sitten, joitakin sivuja myöhemmin tuleekin mieleen, että ei hemmetti, ehkä Hotakainen onkin laittanut väärän ilmaisun tekstiin vain korostaakseen kertojan heiveröistä suhdetta musiikkiin. Kyllä on kiero jätkä. Ja nerokas.

Kari Hotakainen: Henkireikä
Siltala