En muuten saanut

Kirjan ja ruusun päivä on ihmiselle hyväksi. Kissojemme vegaanisten taipumusten vuoksi jouduin korvaamaan ruusun kukanmuotoisella suklaalla, mutta kirjoja kissat eivät vielä syö. Sain Tainalta Petja Lähteen tuoreen teoksen Jumala on muuttanut kaupunkiin. Tuoreus piti tosin netistä tarkistaa, kun kirjassa ei ole minkäänlaista vuosilukua. Miksei?

Evästykseksi kirjaan sain tiedon, että saat tästä hiukan kevyempää lukemista. En muuten saanut. Jumala on muuttanut kaupunkiin on rankka kertomus ihmisistä, joilla kenelläkään ei mene hyvin. Sijaitaan maaseudulla, siitä kirjan nimi. Tarina kattaa yhden päivän tapahtumat, jotka kulminoituvat lopussa dramaattiseen törmäykseen. Takautumien kautta päivä laajenee elämiksi.

Episodiromaania ei saisi lukea episodisesti. Ainakin tämä lukukokemus kärsi kovasti siitä, että lukemiseeni tuli taukoja - jouduin vaikka kuinka monta kertaa palaamaan taaksepäin ja kertaamaan jo lukemaani, kun yksityiskohdat olivat jättäneet työmuistini ja hahmoja on aika monta. Loppupuolisko meni kerralla, ja se oli nautinnollinen. Tarina on synkkä ja kohtalot kovia, mutta valoakin näkyy.

Rakenne on hyvä, kieli vielä parempaa. Erilaisia kertojaääniä on paljon, ja kieli on usein kauniin kohosteista semmoisella sopivalla tavalla: "Hän kulki läpi seinien, ja kun isä oli tarpeeksi harmaa, hän hävisi kokonaan, jätti jälkeensä tuolit, joilla oli istunut." Kauneuden vastapainoksi pitää tietty olla äijähauskaa: "Toni on roudannut sadankahdenkymmenen kilon ruhonsa terassille ja röhnöttää puutarhatuolilla, jonka eilen hajotti ja fiksasi jeesusteipillä. - - Jos se nojaa eteenpäin, ei näe mulkkuaan, aivojensa ainutta näkyvää osaa."

Suomipopin klassikoita kuten Juicea tai Hassisen konetta Lähde siteeraa ahkeraan. Sitaatit on hyvin valittu, ei liian ilmiselviä mutta ei liian kummallisiakaan. Koskettava, hieno kirja, suosittelen.

Petja Lähde: Jumala on muuttanut kaupunkiin
WSOY

Hömppähuijaus eli ihan kunnon kirja

Eppu Nuotion Mutta minä rakastan sinua houkutteli kirjakaupassakin, mutta onnekseni löysin sen kirjastosta. Eppu Nuotion kirjoista olen pitänyt kovasti ja päällimmäisinä mielessäni ovat oivat Pii Marin -dekkarit, joissa ei veri lennä.

Mutta minä rakastan sinua sijoittuu Turkuun. Jes, ajattelin. Mutta höh, koin, kun huomasin, että lukuunottamatta paria mainintaa, kirjan sijoittuminen Turkuun vaikuttaa onnenpyörä-tyyppiseltä valinnalta, kun joku kaupunki nyt vain piti valita. Turulla ei ole mitään roolia kirjassa ellei sellaiseksi lasketa alkukohtausta Portsassa, ja mainintoja muutamista paikoista (Kakolanmäki, Turun tuomiokirkko, kaupunginteatteri). Loppupuolella kirjaa unohdin täysin, että kirja sijoittuu kotikaupunkiini. Ei sillä ole mitään vaikutusta kirjan hyvyyteen, mutta mietin monesti, että mikä on saanut kirjailijan valitsemaan nimetyn kaupungin kirjan tapahtumille. Pii Marin -dekkarithan sijoittuvat johonkin kuviteltuun länsisuomalaiseen kaupunkiin, joka voisi myös olla Turku tai turunomainen kaupunki, mutta nimeä kaupungilla ei ole.

Kirjan kansi näyttää hömpältä ja nimihän on ihan siirappia. Mutta kirja ei ole, ei hömppää eikä siirappia. Takakannen tekstissäkin mainitaan monta kliseetä (petetty ja jätetty, avioero, kohtalon sormi, epätoivo ja mutkat matkassa), mutta kirja on paljon enemmän. Minä luin kirjan kuvauksena keski-ikäisen naisen, rauhallisen ja tasaisen sellaisen, elämästä ja sen saamasta käänteestä.

Kirjassa ei varsinaisesti tapahdu mitään kamalaa eikä synkkää. Ei myöskään mitään suuresti riemullistakaan. Eilen ystäväni totesi eräästä nyt erinomaiset arvostelusta saaneesta kirjasta, että "miksi kaiken täytyy nykyisin olla niin synkkää". Mutta minä rakastan sinua ei ole synkkä kirja. Se on hitusen surumielinen, mutta toiveikas ja oikeastaan aika onnellinen kirja.

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua
Otava

Päällimmäisiksi paremmat

Helsingin Sanomien toimittajan Kimmo Oksasen kirja Kasvonsa menettänyt mies on epätavallinen tarina. Miehen silmään tulee herpesvirus ja samaan syssyyn bakteeri, jotka yhdessä tuhoavat miehen kasvot. Ajoittain näyttää siltä että bakteeri on kuolemaksi, mutta Oksanen selättää sen. Kasvoista ei kuitenkaan tule entisenlaisia, naisesta tulee ero, elämä vajoaa aallonpohjaan, mutta Oksanen ei anna periksi vaan palaa takaisin työhönsä ja elämäänsä. Tarina on tosi, ja kaikki tapahtui vain vähän aikaa sitten.

Kasvojen menettäminen on sekä konkretiaa että metafora: kun kasvot ovat niin erikoisen näköiset kuin Oksasella, kommunikointi ihmisten kanssa tilanteessa kuin tilanteessa on vaikeaa ellei mahdotonta, ja seurauksena on häpeää.

Kirja on jaettu kolmeen osaan Danten Jumalaisen näytelmän mukaan. Helvetti on taistelu bakteeria vastaan. Kiirastuli kertoo siitä, mitä tapahtuu kun yrittää palata elämään muuttuneiden kasvojen kanssa. Oksanen panee päivät päälletyksin, päällimmäisiksi paremmat: Paratiisissa viimein punnitaan kokonaisuus ja Oksanen kertoo, kuinka paljon hyvää murheen keskeltä lopulta löytyy. Tärkeimmäksi elämässä nousevat lapset, he antavat heikoimmalla hetkellä sen lopullisen syyn jatkaa elämää. Häpeästä on mahdollista päästä yli ja ympäri. Rakenne on tiukka, se toimii. Eikä ihme, Oksanen on ammattimies.

Kaksi ensimmäistä osaa ovat synkkääkin synkempää kerrontaa. Omat vaikeudet tuovat Oksasen mieleen muita elämän kipukohtia, etenkin oman äidin kuoleman. Murheen alhossa ryvetään täysillä, mutta onpa siihen aihettakin - Oksasen ei tarvitse liioitella, kun draamaa kirjoittaa julma bakteeri.

Viimeinen luku on täydellinen katharsis, lähes runollinen elämän ja arjen, nyt-hetken ylistys. Kaunis teksti ei ammu yli, vaan puhdistaa. Hieno kirja.

Kimmo Oksanen: Kasvonsa menettänyt mies
WSOY

Nauraminen on ihanaa!

Turun kaupunginteatterin ohjelmistoa olemme kahlanneet läpi blogissakin, kuten moni on huomannut. Teatteri on nyt tiivistänyt yhteistyötä meidän turkulaisten bloggareiden kanssa ja pääsimme taannoin visiitille kulissien taakse. Mainio visiitti, kiitos siitä vielä näin blogin kauttakin.

Tomi ennätti kirjoittaa viime perjantain Breaking the Waves -ensi-illasta, josta nautimme kovasti. Tarina oli raju, esitys on hieno ja koskettava ja näyttelijät ylittivät odotukset. 16-vuotias poikani seurasi esitystä mummin kanssa eri riviltä enkä nähnyt hänen reaktioitaan kaikkein hurjimpiin kohtiin, mutta synkimmäksi näkemäkseen hän sen mainitsi, ja hän on istunut teatterissa jo monet vuodet (isovanhempiensa seurana ensi-illoissa). 

Saimme liput myös Tampereen työväenteatterin vierailunäytäntöön Mielensäpahoittaja ja poika ja sinne suuntasimme tuulisena eduskuntavaalipäivänä. Aamulla luin sähköpostistani, että esitykseen olisi saanut äkkilähtönä lippuja melkein puoleen hintaan ja mietin, että vaalipäivänä väki kenties keskittyy muuhun. Väärässä olin. Logomoon kävellessämme kulki kansaa samaan suuntaan kovastikin ja tupa oli täynnä. 

Tämä Mielensäpahoittaja ja poika oli meille kolmas samoista kirjoista koostettu näytelmä. Aiemmin olemme nähneet Aboa Vetuksen pihalla Miniän ja Linnateatterin version Mielensäpahoittajasta, mainioita molemmat. Juuri viikko sitten katsoin äitini ja kahden nuorimman lapseni kanssa Mielensäpahoittaja-elokuvan mökillä ja suurin nautinto oli 8-vuotiaan raikuva nauru sekä hänen osuvat kommenttinsa ja kysymykset. Pitkään olen miettinyt kuopuksen pohdintoja siitä, miten kukaan haluaa elää menneisyydessä. Kiintoisa näkökulma. 

Seijan Holman dramatisointi Tuomas Kyrön kirjojen Mielensäpahoittaja, Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike sekä Miniä pohjalta on moitteeton. Vaikka tarinat olen lukenut moneen kertaan ja nähnyt ja kuullut kerta toisensa jälkeen, naurattavat jutut aina vaan. Kuten koko yleisöä. Perjantain rankkuuden ja synkkyyden jälkeen oli mukava katsella samalla näyttämöllä herttaista keittiötä ja nauraa. Lattialämmitys. Jaakko Teppo. Peruna. Eskortti. Yleisö nauraa hekotti. Takanamme istuva pariskunta tosin keskusteli näytelmän käänteistä varsin kovaan ääneen ja rouva selitti parhaat kohdat varmuuden vuoksi miehelleen, jotta tämäkin tiesi nauraa oikeille asioille. Ehkä pariskunta oli sama, jolla oli pari vuotta sitten Kirsikkapuistoa katsoessaan taskumatti ja vissypullo katsomossa. (Emme mekään sitä selvin päin olisi katsoneet loppuun. Siksi lähdimmekin väliajalla silloin pois, kun ei ollut sitä taskumattia. Viime aikoina ei ole tarvinnut edes pohtia, lähtisikö väliajalla kotiin,  kun teatterin taso on niin paljon parantunut.)

Niin, Mielensäpahoittaja ja poika on vallan mainio näytelmä. Esko Roine Mielensäpahoittajana on Antti Litjan veroinen murehtija. Aimo Räsänen poikana sopii mielestäni paremmin pojaksi kuin elokuvassa poikaa esittävä Iikka Forss. Tai ainakin hän sopii paremmin siihen mielikuvaan, joka minulle on tullut pojasta kirjojen perusteella. Iikka Forss on enempi hipsteri, tosin Mielensäpahoittajan maailmassa kuka tahansa riisiä syövä ja teetä juova kuuluu hipsteri-kategoriaan. 

Mielensäpahoittaja ja poika on siis Tampereen Työväen teatterin vierailunäytäntö Turun kaupunginteatterin Logomo teatterissa. Jos haluaa nauttia laadukkaasta tamperelaisteatterista (sitähän se yleensäkin on, laadukasta), kannattaa kiirehtiä, sillä jäljellä on enää kaksi näytäntöä 3.5. Suosittelen, sillä naurua ei voi elämässä koskaan olla liikaa. 

Mielensäpahoittaja ja poika

Turun kaupunginteatteri, yhteistyössä Tampereen Työväen Teatteri ja EP-tuotanto
Rooleissa Esko Roine ja Aimo Räsänen

Humanismin vaikuttava ylistys

Informaatioteorian mukaan puhe, jonka sisältö on ennalta arvattavissa, ei sisällä informaatiota ja on siksi arvotonta. Lars von Trier tietää tämän, ja siksi hän puhuu (silloin harvoin kun puhuu) yllättäviä ja epätavallisia asioita. Kuten että Dogvilleä kirjoittaessaan hän joi pullon vodkaa päivässä, ja tällä metodilla koko teksti syntyi huikean nopeasti, alle kahdessa viikossa. Tai että raitistuminen on tuhonnut hänen luovuutensa.

Voivathan nuo olla tottakin, mutta sillä ei ole mitään väliä, pääasia että puhe on mielenkiintoista ja erilaista. Samasta lähteestä kumpuavat von Trierin elokuvat, hän sanoo työskentelevänsä mieluiten "äärimmäisten aiheiden parissa". Breaking the Waves -elokuva valmistui 1996, ja nyt Turun kaupunginteatteri on tuonut sen Logomon näyttämölle.

Trieristä ja hänen ajatuksistaan pitää puhua paljon Breaking the Wavesin yhteydessä, koska tässä näytelmässä juoni on keskiössä. Perjantaina ensi-iltansa saaneen näytelmän ohjaaja Mikko Kouki sanoo ohjaamisen olleen niin vahva kokemus, että se on valvottanut öisin. Vahva kokemus välittyy myös yleisön puolelle: Breaking the Waves hyökkää järjestäytynyttä uskontoa kohti surullisena, järkyttävänä, rajuna, melankolisena, humanistisena, romanttisenakin. Vaikuttavana.

Päähenkilö Bess (Helmi-Leena Nummela) elää Skotlannissa ahdasmielisen uskonnollisessa kylässä, ja avioliitto Janin (Taneli Mäkelä) kanssa tarjoaa hänelle mahdollisuuden päästä toisenlaiseen elämään. Mutta Skotlannin karu rannikko ei tietenkään ole mikään strömsö, joten tragediaa pukkaa. Von Trier sanoo halunneensa kokeilla "täysin epäuskottavaa juonta", mutta mielestäni juonen uskottavuus tai epäuskottavuus on sivuseikka, kun se toimii. Uskonnon lisäksi pohditaan muitakin isoja asioita: hyvyyttä, rakkautta, seksuaalisuutta, mutta päällimmäiseksi jää humanismi, usko ihmiseen.

Näytelmän kirkossa ei ole kelloja, koska tekstin mukaan kirkko ei tarvitse ihmiskätten töitä Jumalaa ylistämään. Teoksen huippukohdassa taivaalle ilmestyy kaksi kirkonkelloa, joista Jan sanoo, että siellä on Bess. Trier sanoo, että kaiken yllä ei ole uskonto, vaan ihminen. Rakastava, epätäydellinen ihminen.

Melkein kaikki yllä oleva on sanottu käsiohjelmassa. Miksi siis pitäisi vaivautua katsomaan näytelmä?

Koska se on vaikuttava. Koska siinä kerrotaan nuo asiat tavalla, johon sanat eivät yllä, tavalla, johon vain teatterin moniaistillinen kokemus ylettyy. Näyttämökuva on upea, kaiutetut puheäänet, 70-luvun alun musiikki ja taitavat näyttelijät rakentavat upean kokonaisuuden. Ohjaus on tuttua Koukia: löysää ei ole, homma etenee napakasti ja rytmi on kohdallaan koko ajan.

Kaupunginteatteri on aloittanut yhteistyön bloggareiden kanssa: pääsimme viime viikolla katsomaan näytelmän ensimmäistä läpimenoa ja nyt siis ensi-iltaan. Hienoa.

Breaking the Waves
Käsikirjoitus Lars von Trier, David Pirie ja Peter Asmussen
Ohjaus Mikko Kouki
Rooleissa mm. Taneli Mäkelä, Helmi-Leena Nummela, Minna Hämäläinen, Stefan Karlsson ja Miska Kaukonen

Turun Kaupunginteatteri, Logomo

Paras kirjallisuus syntyy pienistä asioista

Jari Tervon tuore Pyrstötähti on osa isoa tarinaa, fiktiivistä elämäkertaa. Esikoinen ja Revontultentie kertoivat päähenkilö-Jarin lapsuudesta ja varhaisesta nuoruudesta, eikä koulupoika-ajoista vieläkään päästä: nyt neljätoistavuotias kirjoittaa muistelmiaan, äitinsä neuvosta "pienistä asioista".

Ja näin on hyvä. Paras kirjallisuus syntyy pienistä asioista. Tervon teksti on jälleen nasevaa, oivaltavaa, ajateltua, tuoretta. Ironia ja lämpö ovat balanssissa, pienen pojan ääneen kuuluvat lukuisat lapsenomaiset toistot, välillä taas teksti tuntuu liiankin oivaltavalta pienen pojan suuhun. En valita yhtään, koska lukeminen on koko ajan kivaa.

Näin kivaa: "Einstein päätteli magnesiumia lipokkaassa lämmitettyään, että kaikki on suhteellista. Se oli meidän mielestä laimea tulos. Jori Malmsten lauloi sävelradiossa, että elomme tää huolineen ja murheineen, väliaikaista kaikki on vaan. Se on täsmälleen sama tulos kuin Einsteinilla, mutta ilman mitään tutkimusta. Malmsten laulaa nenäänsä. Sinne kun laulaa, kaikki kuulostaa mollilta."

Huonointa kirjassa on, että se on niin pieni, loppuu liian pian. Mutta oikeasti se onkin vain yksi luku Tervon jättiläismäisessä hankkeessa, tällä etenemistahdilla kirjailija on eläkeiässä ennen kuin päähenkilö keski-iässä. Rakenteensa puolesta teos ei ole kummoinen, vain sarja sattumuksia, mutta rakennettakin pitänee punnita osana jatkumoa, ei yhden niteen mittakaavassa.

Jari Tervo: Pyrstötähti
WSOY