Hyytää ja kiehtoo

Kristina Ohlssonin kirjoja olen lukenut vasta muutaman, pitänyt oikeinkin kovasti. Hyllyynkin olen ostanut "pahan päivän varalle" muutaman dekkarin odottelemaan. Silti en voinut taaskaan vastustaa kiusausta, kun uusin kirja, Daavidintähdet, pyöri uutuuskarusellissa jokerilainana, joten annoin piut paut kirjasarjan järjestyksessä lukemiselle...

Kesän aikana olen lukenut vähemmän uutuuksia ja enemmän kaikenlaista eteen sattunutta (jos ei nyt Keplerin uutuutta lasketa). Koostin kesälukemiset yhteen blogipostaukseen, joka löytyy klikkaamalla tästä. Nyt kuitenkin kesä alkaa olla ohi, jollakin mittarilla ainakin, joten palaan takaisin kirja per postaus -järjestykseen.

Kristina Ohlsson ei ole mikään cosy crime -kirjailija. Kirjan takakannessa häntä tituleerataan Ruotsin "hallitsevaksi dekkarikuningattareksi", mutta sekös hymyilyttää, sillä jokaisen viime aikoina lukemani ruotsalaisen jännärin takakannessa lukee jotain vastaavaa. Mikäs siinä, sillä ruotsalaiset nyt vaan osaavat, minkä olen aiemminkin todennut.

Daavidin tähdet sijoittuu pääosin Tukholmaan, talvisiin ja kylmiin maisemiin, mutta Israelilla on iso merkitys, kuten nimestä voi arvata. Rikokset ovat raakoja, lapsia kuolee, mutta synkkyydestä huolimatta juoni pitää otteessaan eikä lukija voi arvata juonenkäänteitä. Loppukohtausta paljastetaan pitkin kirjaa, mutta lukijaa ohjataan tarkoituksella väärään suuntaan (minä toki en sellaisille harhapoluille alun jälkeen lähtenyt... :))

Daavidintähdet on vallan erinomainen lajinsa edustaja. Kirja on paksu, se on älyllisesti haastava, Lähi-Idän lähihistorian ja politiikan tunteminen ei ole haitaksi, henkilöt ovat kiehtovia ja riittävän hyvin kuvattuja ja kirjaa ei malta laskea kädestään vaikka kello kuinka tikittäisi aamua kohti.

Jos olet ruotsalaisten dekkareiden ystävä, on tämä sinustakin varmasti lukemisen arvoinen.

Kristina Ohlsson: Daavidintähdet
WSOY

Ai että on kivaa

Ai että on kivaa olla suomalainen opettaja, kun maailmalla ihan oikeasti luetaan teosta nimeltä Finnish Lessons: What Can the World Learn from Educational Change in Finland? Maailman huipulla ollaan, ja sehän on tietenkin minun ansiotani.

Harvardin yliopistossa vierailevana professorina toimivan Pasi Sahlbergin teos ilmestyi Yhdysvalloissa jo aikaisemmin ja nyt se on saatavilla suomeksi. Suomalaisen koulun menestystarina ja mitä muut voivat siitä oppia on siis suunnattu ensisijaisesti muille kuin suomalaisille, mutta ei yhtään haittaa vaikka suomalaisetkin (koulu)ihmiset sen lukisivat, sen verran hyviä pointteja ja kiteytyksiä kirjasta löytyy. Kirjaa olisi voinut ehkä hiukan tiivistää, toisaalta Sahlberg taitaa tietää että kertaus on opintojen äiti.

Koko homma perustuu tietysti suomalaisen koulun erinomaiseen menestykseen PISA-tutkimuksissa. Ensimmäinen PISA vuonna 2001 oli murskavoitto ja läpilyönti ja ässä ja ties mitä suomalaiselle koulutukselle, sen jälkeen kouluissa on käynyt vierailijaa jos jonkinlaista.

Niin että mihin se menestys sitten perustuu? Sahlberg listaa menetysreseptiin neljä kohtaa:

1. Takaa tasa-arvoiset julkiset koulutusmahdollisuudet kaikille.
2. Vahvista opettajien ammattilaisuutta ja luota heihin.
3. Ota opettajat ja rehtorit mukaan kaikkiin koulutuksen suunnittelun, toteutuksen ja arvioinnin vaiheisiin, mukaan lukien opetussuunnitelma, oppimistulosten arviointi ja poliittiset linjaukset.
4. Luo edellytykset koulujen kehittämiseksi verkostoissa, joihin kuuluvat toiset koulut, yhdistykset ja paikallisyhteisöt.

Lisäksi kansallisen kulttuurimme ja päätöksenteon yhtenäisyys ja tasa-arvoisuus ovat onnistumisen edellytyksiä, mikä aiheuttaa sen, että koulusysteemin eksportointi ei ole kovin yksinkertaista tai välttämättä mahdollista ollenkaan. Myös lukutaidon arvostaminen on tärkeää.

Ja se toinen puoli: hyvää koulua ei luoda mekanistisesti kuten kansainvälinen konsulttiyritys McKinsey & Company raportissaan yritti, eikä kilpailua lisäämällä kuten globaali koulureformiliike GERM koetti ehdottaa. Koulujen välinen kilpailu ja arviointi johtaa kokemusten mukaan lähinnä vain lunttaamiseen ja manipulointiin.

Suomi ei kuitenkaan voi jäädä laakereillaan lepäämään, kertovat tuoreemmat PISA-tutkimukset. Niissä sijoitus on pudonnut, tosin vain hyvin vähän, eikä ole selvää haluammeko muuttua Japanin tai Korean kaltaisiksi. Muutos on kuitenkin jatkuvaa ja väistämätöntä, ja tulevaisuuden vision Sahlberg muotoilee näin:

Koulun tehtävänä on auttaa kaikkia oppilaita löytämään koulussa oma intohimonsa ja sen myötä lahjakkuutensa. 

Se on hyvä visio. Siihen sisältyy näin musiikinopettajan näkökulmasta terve näkemys, jonka mukaan opetussuunnitelmassa pitää olla tasapaino ja tolkku akateemisten ja taide- ynnä muiden aineiden kesken. Tämä ei nimittäin ole ollenkaan itsestään selvää. Vuoden 2003 PISAssa matematiikassa oli 6,8 prosenttia heikosti suoriutuvia suomalaislapsia ja parhaiten suoriutuvia 6,7 prosenttia. Vuonna 2012 vastaavat luvut olivat 12,2 ja 3,5 - merkittävä tasonlasku siis. Se mitä Sahlberg diskreettinä miehenä ei kerro, on että Suomessa tuossa välissä lisättiin matematiikan tunteja peruskouluun niin että opehuoneessa ei tahdo enää seiniä nähdä kun matikanopettajia pyörii joka puolella.

Paljon muutakin mielenkiintoista dataa esimerkiksi kansainvälisten opetustuntimäärien vertailuista tai erityisopetuksen määrästä löytyy. Tiesitkö, että kun peruskoulu 1970-luvun alussa käynnistettiin, kolme neljästä suomalaisesta aikuisesta oli suorittanut vain kansakoulun? Nyt tiedät, ja vielä enemmän tiedät kun luet Sahlbergin kirjan etkä vain tätä blogia.

Sain kirjan Into-kustannuksen ystävälliseltä väeltä arvostelukappaleena.

Pasi Sahlberg: Suomalaisen koulun menestystarina ja mitä muut voivat siitä oppia
Into

Kirjallisuus on ylivoimainen taiteenlaji

Roope Sarvilinna on espoolainen perheellinen ortopedi. Hänen esikoisromaaninsa Kateissa on kaunis ja riisuttu kertomus veljesrakkaudesta, elämänvalinnoista, laivoista ja identiteetistä. Näin koruttomasti tämä uutuuskirja esitellään meille.

Kirjan päähenkilöinä on veljekset Juntunen ja Höntynen. Nuoruutensa he viettävät yhdessä, kunnes Juntunen katoaa Intiaan ja Höntynen menee ura-vaimo-lapset-kesämökki-linjalla. Näiden ääripäiden välille Sarvilinna sitten virittää teoksensa jännitteen. Eikä mikään ole ollenkaan yksinkertaista.

Kateissa on pirun hyvä kirja. Se käy erinomaiseksi esimerkiksi siitä, kuinka ylivoimainen kirjallisuus on kaikkien taiteenlajien joukossa: yksi ja sama teos voi olla hauska ja helppo ja samalla liikuttava ja koskettava. Mutta ennen muuta yksi ja sama kirja voi olla äärimmäisen viihteellinen ja kuitenkin samalla korkeatasoinen taideteos.

Musiikissa taide ja pop sulkevat toisensa pois, kaikki crossover-yritelmät ovat vain jompaa kumpaa. Tanssissa samoin. Elokuvissa risteyttäminen voi hiukan onnistua, samoin kuvataiteissa. Mutta vain kirjallisuudessa voi käydä näin kuin tässä on käynyt: Sarvilinnan Kateissa on monitulkintainen, monitahoinen teos, jonka ajatukset elämänvalinnoista koskettavat jokaista, mutta eivät kompastu suuruuteensa koska ovat kovin konkreettisia koko ajan. Painavasta asiastaan huolimatta Sarvilinnan teksti on helppolukuista ja se imee mukaansa, tämä tapahtuu heti eikä viidennelläkymmenennellä sivulla.

Kateissa on pirun hyvä kirja.

Roope Sarvilinna: Kateissa
Tammi

Kepler-pläjäys

Kepler-pariskunnan kirjat ovat saaneet kosolti julkisuutta ja uutuudet ovat keränneet kirjaston varauslistoille melkoiset jonot. Alkukesästä luin Joona Linna -sarjan ensimmäisen, Hypnotisoijan (siitä asiaa Kesäkoosteessa), ja siitä se lähti. Minua vainosi kirjaston uutuushyllyssä Kepler-sarjan uusin, Vainooja, sen verran isosti, että päätin lukea ensin välistä sarjan muut osat. Vainooja oli Ruotsin myydyin kirja vuonna 2014 ja se lanseerattiin Suomessakin poikkeuksellisen näkyvästi.

Projektini koki onnellisia hetkiä, sillä lähikirjasto jäi kuuden viikon kesätauolle ja sain Vainoojan kahden viikon pikalainaan kuudeksi viikoksi. Vainooja oli siis valmiina, varaamalla sain muista kirjastoista Tulitodistajan ja Nukkumatin. Kussakin kirjassa on reippaasti yli 500 sivua, joten lukaisin heinäkuun alussa reilussa viikossa kaksi tuhatta sivua Kepleriä, koska... jäin koukkuun.

Jäljellä on vielä yksi Kepler, näiden keskeltä ja taidan säästellä sitä vielä.

Mikä näissä sitten koukuttaa? Se, että ne eivät lopu kesken. Se, että tarina ei ole liian ohut eikä varsinkaan liian helposti arvattava. Se, että päähenkilö ei tee itsestään selviä asioita eikä selviä liian vähällä. Tänä sateisena kesänä pari tuhatta sivua ruotsalaista laatujännäriä oli oiva valinta ja on pakko myöntää, että tämän jälkeen perusdekkari tuntuu hetken aikaa hiukan laimealta.

Kirjojen lukemisesta on jo kohta kuukausi ja nytpä tuli kiire kirjoitella näistäkin, sillä palautan kirjat huomenna. Tässä välissä on uutisissa kerrottu mm. ikävistä tapahtumista Muhoksen koulukodissa. Tulitodistajan lukeneet saattoivat hätkähtää. Aihepiirit kirjoissa ovat ajankohtaisia mutta eivät päälleliimattuja. Joona Linna on inhimillinen poliisi, mutta hahmona paljon kulmikkaampi.

Kepler-sarjaa kirjoittava pariskunta, Alexandra Coelho Ahndoril ja Alexander Ahndoril, on näyttävä ja näkyvä pariskunta. Gotlannin dekkaripäivilläkin heidät voisi tavata. Ehkä sinne ensi vuonna?

Lars Kepler: Vainooja
Lars Kepler: Tulitodistaja
Lars Kepler: Nukkumatti
Tammi

Parempaan suuntaan

Kirjallisuuden kentästä on kiva pysyä kärryillä koko sen laajuudelta. Siksi omakustanteet kiinnostavat siinä kuin Finlandia-palkitutkin. Helmikuussa Taina kirjoitti Antero Niemisen Nollatoleranssi-rikosromaanista, joka on tekijän toinen romaani ja joka kaipasi kustannustoimittajaa tai oikolukijaa ainakin.

Nieminen on ahkera kirjoittaja, kolmas romaani ilmestyi juuri. Sen nimi on Stalkkeri, ja saimme sen luettavaksemme e-kirjana. Kansikuvan jouduin etsimään Googlen kaupasta, sieltä kuvattuna se näyttää hiukan ruudullisena.

Stalkkeri on rikosromaani kuten edeltäjänsäkin. Poliisit koittavat saada kiinni naisten vainoajaa, ja monenlaista käännettä ja mutkaa riittää juonessa. Nyt Niemisellä on ollut oikolukija, mikä näkyy parantuneessa kieliasussa, mutta parantamisen varaa jää yhä.

Parantuneen kieliasun lisäksi hyvää on esimerkiksi dialogin ja pohdinnan välinen suhde, ne ovat tasapainossa. Lisäksi autot ja aseet tuntuvat olevan kirjoittajalla hanskassa, niistä kirjoitetaan asiantuntevasti, ja paikallisväriä Kotkan suunnalta on mukavasti.

Mutta korjattavaakin olisi, aika paljonkin. Kertojan näkökulma ei aina pysy paikallaan, esimerkiksi tässä "Hän taivutti nuorukaisen ylävartalon lattiaa kohti ja potkaisi laihaa tunkeilijaa polvella päähän. Kipu oli kova - -". Kivun kokija ja "hän" ovat kaksi eri henkilöä, niin ei ole hyvä kertoa. Aikamuodot vaihtelevat myös toisinaan tahattoman tuntuisesti. Lauseet ovat usein kovin lyhyitä, tekstin rytmi on siksi töksähtelevä. Lauseenvastikkeet voisi jättää kokonaan pois.

Toisinaan asioita selitetään vähän liikaa (esimerkiksi Gil Grissom -kohta), toisaalta hahmoja voisi syventää esimerkiksi avaamalla heidän yksityiselämäänsä lisää. Samoin yksittäisiä tilanteita voisi kirjoittaa enemmän auki, nyt juonen kannalta keskeinen vainoaminenkin jää hiukan hatarasti taustoitetuksi. Näytä, älä kerro!

Parempaan suuntaan Nieminen on joka tapauksessa menossa. Seuraavaan tarinaan suosittelisin kirjoittajaa investoimaan kustannustoimittajaan joka karsisi loputkin heikkoudet tekstistä. Sellainen ei paljon maksa, ja niitä löytyy esimerkiksi Morren maailmasta tai Nuoren voiman liitosta.

Antero Nieminen: Stalkkeri
BOD (Books On Demand)

Camilla Läckbergin uusin dekkari

Camilla Läckberg kirjoittaa taatusti koukuttavia ja riittävän paksuja dekkareita. Idylliseen Fjällbackaan sijoittuvissa kirjoissa ei ole puutetta henkilöhahmoista, joista onneksi monikin jatkaa kirjasta toiseen. Tästä syystä kirjojen järjestyksessä lukemisesta on Läckbergin kohdalla paljonkin hyötyä.

Mutta sen verran paljon näitä Erika Falck -dekkareita on ilmestynyt, että kaava alkaa olla selvä. Rikoksen taustat löytyvät historiasta ja lopussa vasta dramaattisten käänteiden kautta selviää kaikki. Tästä huolimatta aloin arvata - miten tämän nyt sanoisi paljastamatta liikaa - tapahtumien taustalla olevia tahoja vähän liian aikaisin. Ja pakkoko sen Erika Falckin on aina mennä yksinään jonnekin selkeästi vaaralliseen paikkaan? Aivan kuin tv-sarjoissa: jos poliisi menee yksinään, vastoin sääntöjä, johonkin paikkaan, tapahtuu taatusti jotain ikävää.

Camilla Läckberg on Ruotsissa varsin ristiriitainen hahmo ja superjulkkis. Hän on rakentanut omaa julkisuuttaan varsin määrätietoisesti, mikä ei näin some-aikaan ole ollenkaan vaikeaa. Koska luen paljon ruotsalaisia lehtiä, olen jostain syystä tullut seuranneeksi Läckbergin uran lisäksi hänen sosiaalista elämäänsä tarkemmin kuin ehkä olisin halunnutkaan.

Viime vuosikymmenellä Läckberg erosi puolisostaan ja lastensa isästä tavattuaan julkkispoliisin, jonka kanssa avioitui ja hankki lapsen. Sittemmin hän erosi tästäkin puolisosta, ystävinä, totta kai, ja seurustelee nyt lähes 15 vuotta nuoremman miehen kanssa, joka osallistuu Ruotsin versioon Tanssii tähtien kanssa -kilpailusta, mikä on tietysti ollut mainiota polttoainetta julkkistoimittajille. Keväällä suurta kohua aiheutti se, että Läckberg poistui ovet paukkuen instagramista näillä jäähyväisillä:

"Så sjukt less på att alla ska ha åsikter om hur mycket, om vad, och om vem jag instagrammar. Så tar en paus från instagram nu så kan ni följa konton med bilder av solrosor och regnbågar istället. Have fun! Bye bye"

Instagram-tauko kesti viikon.                                                                                               6


Me Suomessa olemme onneksi jääneet näistä ruotsalaislehtien palstoilla ruodituista käänteistä pääosin pimentoon ja Läckbergin maine taitaa Suomessa olla pääosin dekkareilla rakennettu, mutta muistan kyllä jonkin suomalaisenkin haastattelun, jossa toimittaja oli kiinnittänyt huomiota siihen, miten Läckberg tviittasi ja jakoi muissakin kanavissaan kuvia ja muita tuntojaan lukuisia kertoja kesken haastattelun. Pari vuotta sitten tämä saattoi olla vielä Suomessa harvinaisempaa, mutta toisaalta Ruotsistahan kaikki uudet vaikutteet meille ovat aina tulleet. Tämäkin kirjabloggaus tviitataaan ja julkaistaan instagramissa, tietysti. Snapchatissä emme vielä ole, mutta sekin on harkinnassa. No ei ole. Kai.

Niin, tämä uusin dekkari. Mieluusti luin, tarina kantoi, tylsähkö ja arvattavissa oleva loppuratkaisu, vakkarihahmojen tarina eteni vain hiukan, Fjällbacka ei tällä kertaa esiintynyt mitenkään erityisessä roolissa ja totean vain, että kaikkien Läckbergin kirjoihin hurahtaneiden kannattanee lukea tämäkin, tietysti. Ja jos haluatte lukea hiukan viihdyttävää kirjailijataustamateriaalia ja ruotsin kieli sujuu, googleen vain hakusanaksi camilla läckberg ja johan löytyy. Ja jos ruotsi sujuu, suosittelen Läckbergien lukemista alkuperäiskielellä, sillä se tuo aina lisää vivahteita. Tämän kirjan luin tosin suomeksi, koska se sattui uutuushyllystä huutelemaan.

Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä
Gummerus