Alakuloinen tarhapöllö elämän arvokkuuden lähteillä

Kari Hotakaisen Tarinaa mainostetaan takakannessa: ”Näin pitelemättömästi Hotakainen ei ole koskaan aiemmin kirjoittanut.”

Kai se on ihan hyvä mainoslause, mutta jotain rajaa hei siellä kustantamossa. Hotakainen on kirjoittanut melkoisen tuotannon, eikä sitä sovi tuolla lailla vähätellä. 

Tarina on tuttua Hotakaista kaikin puolin: hauskaa, ajankohtaista, tarkkaa, punnittua, osuvaa, pisteliästä, älykästä ja komeasti kirjoitettua kaunokirjallisuutta. 

Maaseutu on muutettu Virkistysalueeksi, kaikki asuvat Kaupungissa. Ammatit ja työnkuvat ovat muuttuneet tai kadonneet kokonaan, kukaan ei löydä paikkaansa, asiat ovat karanneet käsistä. Asuntoja ei riitä kaikille, ja asunnon saavat parhaiden tarinoiden kertojat. 

Tuokin teksti oli takakannesta, kopioin sen tuohon koska siinä on alkuasetelma tiivistetty hyvin. Tästä asetelmasta Hotakainen lähtee sitten hienovireisesti hutkimaan kaikkea sitä mikä ajassamme on vinossa. Autioituva maaseutu, ammattien muuttuminen tarinallisiksi, päättäjien etäisyys kansasta, tubettajat ja muut somevaikuttajat. Tietenkin Hotakainen pilkkaa myös itseään, ”eräskin alakuloista tarhapöllöä muistuttava harvahiuksinen, lukijansa ja arvostelukykynsä menettänyt kirjailija otettiin koeajalle komediapaneeliin, josta hänet poistettiin kolmen jakson jälkeen, koska hän luki kaiken paperista eikä kyennyt minkäänlaiseen spontaaniin keskusteluun.”

Tietenkin Hotakainen kommentoi kirjailijan muuttuvaa asemaa: ”Perinteiset tarinat eivät pystyneet kilpailemaan tv-sarjojen kanssa. Liikkuvaa kuvaa oli helpompi ottaa vastaan. Lukeminen koettiin hankalaksi ja hitaaksi. - - Kirjailijoiden paikat ottivat ihmiset, jotka eivät olleet aiemmin edes ajatelleet kirjailijan uraa. Kirjailijoiksi alettiin kutsua kaikkia niitä, jotka kertoivat omasta elämästään. Omakohtaista pidettiin jostain syystä - jota kukaan ei osannut selittää - omaperäisenä.” Viimeksi mainitun ajatuksen kanssa olen juuri paininut lukiessani Tuomas Kyrön, Antti Holman ja Jussi Seppäsen uutuusteoksia tältä syksyltä.

Hotakainen siis suomii ja pelkää ihmiskunnan tyhmistymistä. Mutta siihen hän ei jää, ei ollenkaan. Yhden kerrostalon asukkaiden tarinat tulevat kerrottua, ja niistä näkyy kuinka moniulotteisia me kaikki olemme, ja kuinka arvokkaita sellaisina. Lämmin ja humaani perusvire tekstissä on koko ajan, niin kuin Hotakaisella on tavannut olla. Näiden elämäntarinoiden kautta päästään erinomaisen syvällisiin mietteisiin siitä, millaisista aineksista kenties rakentuu hyvä tai arvokas elämä.

Presidentistä kertovat jutut olisin karsinut kirjasta pois. Se, että poliitikot eivät sano mitään kun suunsa avaavat, ei ole kovin omaperäinen tai hauska läppä. 

Kari Hotakainen: Tarina

Siltala

Autofiktio ja hyvyys

Kirjoittaminen on itsensä ikuistamista, maailmankaikkeuteen heitetty toive siitä että joku muistaisi sitten kun kirjoittajaa ei enää ole. 

Tästä syystä ei ole ihmeellistä, että autofiktio eli omasta elämästä kirjoittaminen on muodikasta. Autofiktio on muodikasta myös siksi, ettei kukaan pääse syyttämään kulttuurisesta omimisesta.

Niinpä saamme nyt kokea ennen näkemättömän autofiktion vyöryn. Tuomas Kyrön Kirjoituskonevaras, Antti Holman Kaikki elämästä(ni) (tämä minulla on vielä kesken), ja Jussi Seppäsen Jussi Seppänen ovat kirjoja, joissa kirjailija kirjoittaa itsestään. Ties kuinka monta näitä on vielä tuloillaan. 

Autofiktiota on myös helppo kritisoida. Kirjailijan vaivannäkö on siinä minimissään, eihän hahmoja tarvitse erikseen keksiä, ja tarinatkin ovat jo valmiina, sen kuin vain lätkii niitä peräkkäin. Vaikka tämä ei ole ihan koko totuus, on siinä totuuden siemen. Jos taideteoksen kriteerinä pitää koheesiota, sisäistä yhtenäisyyttä, ei sellaista oikein näistä kirjoista löydä. Ehkä ne eivät edes yritä olla taideteoksia. 

Näitä kirjoja yhdistää myös häpeän korostaminen, joka liittyy itsekorostuksen välttämiseen, joka on autofiktion olemassaolon perusta. Seppäsen pelastaa hänen credonsa, jonka hän sanoo ääneen sivulla 109: ”Tärkeää on hyvyys ennen kuolemaa.” Ja lisäksi hän manifestoi saman lähes joka sivulla tässä kirjassa, ja se on hienoa. Samaa ilon ja hyvyyden sanomaa Seppänen on korostanut haastatteluissaankin, ja sellaista maailmassa sopii kyllä olla. 

Jussi Seppänen: Jussi Seppänen

WSOY

Musiikkia, musiikkia - ja paljon muutakin

Olen aiemmin kirjoittanut, että suomalaisista kirjailijoista vain Juha Itkonen osaa kirjoittaa musiikista virheettömästi. Olin väärässä, Kjell Westö osaa ehdottomasti myös.

Tritonuksessa musiikkia on paljon, aivan läkähdyttävä määrä. Mutta mielenkiintoisesti sijoitettuna ja ilmiselvyyksiä välttäen: kirjaa lukiessa tuli moneen kertaan vaihdettua e-kirjasta YouTubeen kurkistamaan, millainen tuo ja tuo teos taas olikaan. Ja mikä parasta, musiikkia on monista eri genreistä.

Menestynyt kapellimestari Brander rakennuttaa Turun saaristoon valtavan, kirkkomaisen huvilan, ja hän tutustuu naapurissa asuvaan Lindelliin, joka on psykologi ja harrastelijamuusikko. Viisikymppisten miesten välille syntyy ystävyys, ja saaristokylän tapahtumien lomassa keritään auki kummankin menneisyyttä. Yhdistäviä kipupisteitä löytyy: vaikeudet kommunikoida jälkikasvun kanssa, hiipuvat uranäkymät, hankaluudet naissuhteissa, vanheneminen. Musiikki yhdistää, ja kumpikin jaksaa kiinnostua toisen näkemyksistä. Miesten ilot ja huolet ovat yleispätevää laatua, joten kosketuspinta lukijaan löytyy helposti. 

Kirjan alussa ei nähdä mitään erityisen suurta konfliktia, joka vaatisi kääntelemään sivuja. Konfliktina on lähinnä se, kuinka rikas ja kuuluisa tulokas sopeutuu elämään tavallisten pikkupaikkakuntalaisten kanssa. Juonen sijaan Tritonuksen pääosassa onkin musiikin lisäksi tunnelma, eikä sitä voi kutsua kovin valoisaksi. Surua ja haikeutta on ilmassa paljon, mutta Westö kirjoittaa kaikesta lämpimin kirjaimin.

Erikoinen ratkaisu on nimetä saaristopaikkakunnat keksityillä nimillä. Luin juuri Westön ja Itkosen kirjeenvaihtokirjan 7 + 7, josta käy ilmi, että Westöllä on mökki Nauvossa. Niinpä paikat oli helppo muuntaa mielessä kartalle: Olavus on Turku, Ravainen on Nauvo ja niin edespäin. Muut paikkakunnat kuten Mikkeli tai Helsinki ovat kirjassa omilla nimillään, enkä aivan ymmärrä mitä ratkaisulla haetaan saati saavutetaan. 

Toinen asia, joka laittoi miettimään, on sivuaiheiden paljous: koronapandemia on mukana (sen suhteen Westö on optimistinen, kirja sijoittuu ensi talveen ja kevääseen ja kesään, ja pandemia on kokolailla hävinnyt kirjan arjesta), ja muita uhkia riittää terrorismista punkkeihin. Tuntuu kuin Westö ei luottaisi ihmissuhteiden ja musiikin riittävän, pienempi olisi mielestäni ollut parempi.

Kjell Westö: Tritonus

Suom. Laura Beck

Otava

Mistä kaikesta voisi pitää

Mielensäpahoittajia luen mielelläni. Tuomas Kyrön muu tuotanto ei kuitenkaan ole aina saanut varauksetonta hihkuntaa aikaan. 

Kyrön tuorein teos, Kirjoituskonevaras etenee sujuvasti, kyllä kokenut kirjoittaja saa tekstin soljumaan. Kyrö kirjoittaa: ”Olen vältellyt suoraa omaelämäkerrallisuutta ja mieluummin ujuttanut omat kokemukseni romaanihenkilöille.” Sillä tavoin hyvää proosaa tehdään. Tässä on toisin, tässä mennään suoran omaelämäkerrallisuuden keinoin. 

Siksi teoksen kaunokirjalliset ansiot ovat melko vähäiset: Kyrö kirjoittaa sekalaisia havaintojaan elämästä, politiikasta, matkoistaan, kouluajoistaan. Kokonaisuus on sitten näiden sekalaisten osien summa. Ehkä tämä on sitä muodikasta autofiktiota, vaikka mitään varsinaista fiktiota tässä ei olekaan. Autoa vain. Ihan mielenkiintoista, mutta ei sen kummempaa. 

Lukemisen keveyteen on selvästi pyritty ja siinä onnistuttu, mutta pitääkö sitä näin alleviivata, että lukujen välissä on isoja valokuvia ja tekstin keskellä nostoja niin kuin lehtijutuissa nykyään on tapana? On kevyttä, on, uskotaan. 

Kirjaa voi silti suositella, koska siinä on hauskoja juttuja ja oivaltavia tiivistyksiä. ”Ihminen on se mistä hän pitää, mutta hän ei tiedä, mistä kaikesta voisi pitää.”

Erikoista on ettei Kyrö juurikaan käsittele kirjansa nimen kirjallista merkitystä: sitä, miten kirjoittaminen on aina jonkinsorttista varastamista. 

Tuomas Kyrö: Kirjoituskonevaras

WSOY

Kinnusen uusin

Tommi Kinnunen tunnetaan huikean taitavana kirjoittajana, erityisesti menneiden aikojen pienten ja vähäosaisten ihmisten kuvia hän on piirtänyt kolmessa aiemmassa romaanissaan. 

Ei kertonut katuvansa jatkaa samaa linjaa, ja tuo myös uutta Kinnusen kirjailijuuteen. Kirjan aihe on lähellä Kauko Röyhkän Maan korvessa kulkevi -romaania: kummassakin tavalliset ihmiset kulkevat toisen maailmansodan aikaisessa Lapissa. Röyhkän teos sijoittuu vuoteen 1944, Kinnunen pistää vuodella paremmaksi. 

 Viisi naista kävelee keväällä 1945 Norjasta käsivarren kautta poltetun Lapin läpi. Kotiin he ovat kaikki matkalla, päähenkilö Irenen määränpäänä on Kuusamo. Aluksi ollaan hetki saksalaisten leirissä Pohjois-Norjassa, ja sieltä sitten alkaa "vaellusromaani", niin kuin kirjan nimiölehdellä kerrotaan. Muoto toimii hienosti, ovathan monet klassikot vaellusromaaneja, vaikkapa Lolita, jota ei ensimmäisenä sellaiseksi miellettäne. 

Matkan varrella naiset kohtaavat monenlaisia ongelmia, nälkää ja kylmyyttä ja epäystävällisyyttä, ja siitä Kinnunen fokusoi hienosti ihmisen mieleen. Ongelmista suurin ei ole sota vaan se, millaisiksi sota on naiset muuttanut. Paljaaksi ajellut päät paljastavat heidät "saksalaisten huoriksi", vaikka heillä on ollut ihan oikeat ja kunnialliset toimenkuvat aikaisemman asevelimaan palveluksessa. Saksalaiset ovat hävinneet sodan ja polttaneet Lapin, ja samalla naiset ovat muuttuneet hylkiöiksi. Millaiseen elämään he voivat palata, voivatko lainkaan palata? Osaako kukaan enää elää normaalia elämää? Raskaan matkan aikana alkaa tuntua, että perille pääseminen saattaa olla vielä pahempaa kuin matkan kurjuudet. 

Ristiriitaisista asetelmista ja mietteistä syntyy komea kuva pienistä ihmisistä suurten mullistusten kynsissä, ja millaisella kielellä! 

Uutta ja erilaista aiempiin Kinnusen romaaneihin on rikas luonnon kuvaus, tässä kirjassa ollaan sillanpääläisen maalauksellisissa tunnelmissa todella usein. Maisema on tietenkin eri kuin Sillanpäällä, mutta kieli on huikeaa. "Aili ei enää tehnyt eroa itsensä ja metsän välillä, vaan kaikki oli samaa sykkivää elämää. Hän eli pienten havunneulasten kärjissä ja puolukanvarsien lehdissä. Hänen hengityksensä humisi honkien latvustoissa ja sydän hakkasi tikkana lahokannosta toukkia." Tai: "Purojen solina sekä sammalten tuoksu kulkivat hänen lävitseen. Hän kuunteli heitä seuraavien kuukkeleiden huutoja ja tarkkaili metsän kasvien hajuja, tunsi kasvoillaan ilman virtauksen ja erotti suljettujen luomiensa läpi puiden varjot. Hän oli paljas ja rauhallinen, onnellinen siitä, että oli juuri tällä hetkellä tässä paikassa."

Aiemmat romaaninsa Kinnunen on nimennyt niin, että ne on helppo muistaa ja erottaa kaikista muista maailman nimistä: Neljäntienristeys, Lopotti, Pintti. Tätä nimeä en oppinut muistamaan ennen kuin sain kirjan päätökseen. On se hieno ja osuva nimi, mutta veikkaan että moni tulee kävelemään kirjakauppaan muistamatta sitä. Eiköhän se sieltä löydy ihan vaan "Kinnusen uusin" -nimelläkin. 

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Wsoy

Kirjeitä kirjoittamisesta, vanhenemisesta ja politiikasta

Nyt olen parin kuukauden ajan ollut Suomalainen Plus -palvelun asiakas, ja tyytyväinen sellainen. Tätäkään kirjaa en olisi muuten ehkä tullut lukeneeksi. 

Juha Itkonen ja Kjell Westö ovat minulle ensisijaisesti ne kirjailijat, joiden kirjoissa musiikkiasiat ovat kohdallaan. Muiden kirjoissa yleensä eivät. Vaikka väärät faktat eivät kaada mitään tekstiä, oman alan virheet ärsyttävät vaikka kuinka yrittäisi leppoistaa suhtautumistaan.

7 +7 ei kuitenkaan kerro musiikista kovinkaan paljon. Kirjoittamisesta enemmän, ja monesta muusta asiasta. Itkonen ja Westö lähettelevät kirjeitä toisilleen verkkaisessa tahdissa, ja puolentoista vuoden kirjeenvaihdon tulos on tässä. 

Kirjan mielenkiintoisimpia aiheita minulle ovat ne, jotka sivuavat romaanien syntyä ja reseptiota. Myös autofiktion olemusta pohditaan, Knausgårdin vaikutusta kaikkeen kirjoittamiseen. Paljon pohditaan ilmastonmuutosta, lentämistä, perhettä, lapsia, vanhempia, vanhenemista. Siis ajan kulumista, menneisyyttä ja tulevaisuutta. Kirja kantaa hyvin mittansa verran. Ainoastaan ne kohdat, joissa politiikka on ykkösaiheena, eivät sytytä minua. Syykin on selvä: politiikkakeskustelut ovat usein mallia "tarttis tehdä jotain" - paljon mielenkiintoisempaa on lukea siitä, mitä on oikeasti tehty kuin mitä ehkä pitäisi tehdä. Siksihän nämä herrat ovat tekijöiksi valitut, että he ovat saaneet aikaan jotain: hienoa kirjallisuutta. 

Juha Itkonen ja Kjell Westö: 7 +7. Levottoman ajan kirjeitä

Otava