Kelluvassa arjessa

Pakopiste on kirja, jonka Hannu-Pekka Björkman ja Nina Honkanen yhdessä ideoivat. He pyysivät eturivin kirjailijoita kirjaamaan ylös korona-ajan luoman erikoisen tilanteen mietteitä. 

Kirjassa ”kuvataan erikokoisia todellisuuksia, joissa pysähtyminen on välttämätöntä. Teos on yritys nähdä ja ymmärtää mitä siitä voi seurata”. Koska tehtävänanto on ollut ilmeisen väljä, tekstit ovat ihastuttavan erilaisia keskenään.

Joissain teksteissä pohditaan esseemäisesti koronaeristyneisyyden eri puolia, toiset taas ovat kaunokirjallisempia, tarinoita aiemmin sattuneista tapauksista, jotka kirjoittaja asettaa valottamaan pandemian kourissa kärvistelevien ihmisten kokemuksia. Juuri tällaisena, satunnaisuuden kyllästämänä ja moniäänisenä tällainen kokoelma onkin parhaimmillaan. Ollaan syvällisten kysymysten äärellä, aivan siellä elämän tarkoituksen liepeillä. Koska tekstit ovat lyhyitä ja ääni kellossa vaihtuu koko ajan, kirja on juuri sopiva yhdistelmä keveyttä ja painavuutta.

On teksteissä yhteisiäkin piirteitä. Esimerkiksi se, kuinka tärkeä merkitys hyvinvoinnillemme on vuorokausirytmillä. Kun korona-aika on rikkonut rutiineja ja laittanut monet kellumaan toisenlaiseen todellisuuteen, sellaiseen irrallisuuteen, josta on ennen saattanut haaveilla, moni huomaakin, että arki ja säännönmukaisuus ovatkin aika olennainen asia hyvälle elämälle. 

Hannu-Pekka Björkman, Annina Holmberg, Nina Honkanen, Juha Hurme, Jenni Kirves, Tommi Melender, Antti Nylén, Hannu Raittila, Juha Seppälä, Helena Sinervo: Pakopiste

Into

Max Seeck tähtää korkealle ja osuu

Max Seeckistä oli juttu Hesarin kuukausiliitteessä. Sitten Max Seeck puhui radiossa. Kummassakin hän kertoi siitä, kuinka pyrkii korkealle, ja on aina pyrkinyt. Radiohaastattelussa hän meni jopa niin pitkälle, että kertoi haaveilevansa Oscar-palkinnosta. Eihän suomalainen sellaista saa sanoa.

Pakkohan tuollaisen keskityksen jälkeen on ottaa selvää, millaista tekstiä Max Seeck kirjoittaa. Ja on kai viisasta aloittaa teoksesta, joka on toistaiseksi suosituin hänen kirjoistaan. Uskollisen lukijan käännösoikeudet on myyty 38 maahan ja se on ollut New York Timesin bestseller-listalla. Aikamoista.

Onhan tämä kirja todella hyvä. Se imee mukaansa heti alkumetreiltä, eikä imu laannu ollenkaan. Päähenkilö Jessica Niemi on poliisi, joka selvittää murhasarjaa. Murhat näyttävät kytkeytyvän Roger Koponen -nimisen kirjailijan noidista kertovaan kirjaan. 

Välillä hypätään toiselle aikatasolle, Jessican menneisyyteen, jossa hän kokee rakkausseikkailun Venetsiassa. Kaikki langat solmitaan, mutta liikoja alleviivaamatta. Niin kuin pitää. 

En ole kymmeneen vuoteen lukenut tämän genren kirjoja juurikaan, mutta aikaisemmalla kokemuksella sanoisin, että erityisen omaperäinen tämä ei ole. Eikä trillereissä oikein sovi ollakaan. Korkealle tähtääminen merkitsee välttämättä alistumista genren tämänhetkisiin konventioihin, niin kuin että päähenkilöllä on salaisuus, ja hänellä on yllättävän paljon henkilökohtaista pelissä tarinassa. Ja että kollegat ovat hahmoina ohuehkoja ja edustavat eri sukupuolia ja ikäryhmiä ja etnisyyksiä. 

Seeck on omien sanojensa mukaan lukenut vain yhden Remeksen, mutta Remekseen häntä on silti verrattu ja tullaan vastakin vertaamaan. Juoni ei ole ollenkaan niin maailmojasyleilevä kuin Remeksissä yleensä on, vauhtia on vähemmän, ja henkilökuvaus on Seeckillä Remestä parempaa. Kuka sitten mistäkin tykkää.

Olennaista on juonen punonnan taito, ja se Max Seeckillä totta vieköön on hallussa. 

Max Seeck: Uskollinen lukija

Tammi

Kärvistelyn juju

Miika Nousiainen kirjoittaa hyvän mielen kirjoja. Vadelmavenepakolainen on ylittämätön, koska sen idea on niin kuninkaallisen hieno. Mutta hyviä ovat muutkin. 

Eikä Pintaremontti ole poikkeus. Kirjassa on neljä päähenkilöä, joiden kaikkien elämä on tasapainoilua ja onnen etsintää. Niin kuin meidän kaikkien oman elämämme päähenkilöiden elämät ovat. Sami ja Pesonen etsivät rakkautta, Markus on kolmen lapsen yksinhuoltaja, Samin sisko Henna riutuu miehensä Esan kanssa kun paljon toivottua lasta ei kuulu. 

Kaikkien tielle osuu toinen toistaan kummallisempia esteitä, eikä parisuhteissa tunnu ketään oikein lykästävän. Kunnes lykästää, selvää on alusta asti ettei tällainen hyvän mielen kirja voi katastrofiin päättyä. Sen sijaan katastrofeista sen pitää alkaa, ilman konfliktia ei ole tarinaa. Sami joutuu pulaan valehtelunsa takia ja joutuu pelkäämään henkensä puolesta, tulee pidätetyksikin pari kertaa. 

Pintaremontin huomiot ja elämänviisaudet ovat melko latteita, mutta niihin on kenen tahansa helppo samastua. Parhaaksi huomioksi rankkaan tämän: "Toimiva yhteishuoltajuus on ylin sivilisaation muoto. Kaikille politiikan avainsektoreille pitäisi valita ihmisiä, jotka ovat sopineet huoltajuudesta sovussa. Heillä on varmasti viisautta, joustavuutta, sopeutumiskykyä. - - Helppohan se on toimia niiden kanssa joista pitää, mutta yritäpä toimia vihamiesten kanssa."

Moitin taannoin Minna Lindgrenin Aina on toivoa -kirjaa siitä, että Lindgren laittaa kaikki konfliktit ratkeamaan heti. Tässä suhteessa Nousiainen rakentaa tarinansa paremmin. Ei lukija joudu Pintaremontissakaan kovin kauaa kärvistelemään, mutta tarpeeksi kuitenkin. Ja konfliktit ovat päällekkäisiä niin, että jatkuvasti on jotain jännitettävää. Siinä on juju joka lukijan pitää koukussa, ja siinä on myös juju jonka ansiosta kirja tulee nopeasti luettua. 

Miika Nousiainen: Pintaremontti

Otava

Tiivistä ja tarkkaa

Terhi Kokkosen Rajamaa voitti vähän aikaa sitten Hesarin esikoiskirjapalkinnon. Pitää siis selvittää, millaisilla eväillä voitto tuli.

Kokkosen kerronta on tiivistä ja tarkkaa. Lauseet ovat lyhyitä eikä niissä laverrella joutavia, Veijo Meren ja Petri Tammisen opetuksia on kuunneltu. Myös tarinan muoto on tiukka: Kokkonen kuvaa yhden pariskunnan oleilua Lapissa vajaan viikon ajan. Kieli toimii, se elää ja hengittää hienosti. Yhtä en ymmärrä: miksi Kokkonen käyttää niin paljon käänteistä sanajärjestystä? ”Kun Risto yritti suostutella Karoa baariin, valehteli hän kaikenlaista.” Ja hetikohta: ”Mutta pari päivää kutsun jälkeen, vain vähän ennen joulua, saivat he Helenan kanssa ensimmäisen asiakkaansa.” 

Karo ja Risto ovat riitaisa pariskunta, ja he ovat lähteneet lomalle Lappiin, koska lomilla asiat ovat ennenkin olleet hyvin. Nyt he ovat kuitenkin joutuneet auto-onnettomuuteen. Autolle kävi huonosti, mutta molemmat selvisivät pienin vammoin, Karon murtunut nenäkin suoristetaan paikoilleen. Mutta alusta asti näkyy, että pinnan alla on jotain muuta. Jotain vinoa, jotain epätavallisen kieroutunutta. 

Takaumissa keritään asianosaisten menneisyyttä, mutta vain kevyesti, ja välillä katsellaan lomakeskuksen henkilökunnan elämää. Vaikka kaikista kerrotaan vähän, jokaisesta kuitenkin niin paljon että hahmoista kasvaa kokonaisia, toisin sanoen jokaisella on hyvät ja ei-niin-hyvät puolensa. Karo ja Risto ovat pääosassa, ja kun vinous ja kieroutuma lopuksi paljastuu, Kokkonen tekee sen niin pienesti että lukija melkein tarvitsee mikroskoopin avukseen. 

Terhi Kokkonen: Rajamaa

Otava

Kevyt ilahduttaa siinä missä painavakin

 Ensimmäisen Mielensäpahoittaja-kirjan ilmestymisestä on kulunut kymmenen vuotta. Sen kunniaksi ilmestyi tietenkin uusi Mielensäpahoittaja kirja, En Juhli, Mielensäpahoittaja.

Tässä kirjassa Suomen kansalaiset ovat saaneet lähettää Mielensäpahoittajalle omia harmituksiaan, joita Mielensäpahoittaja sitten kommentoi. Jotkut Mielensäpahoittaja-kirjat ovat melkoisen heikkojakin, mutta aina ne ilahduttavat kuitenkin. Vaikka tämäkin on pieni ja kevyistä osasista kokoon pantu, ei tämä ole huonoimmasta päästä ollenkaan. Viisauksia löytyy moneen lähtöön.

”Elikon ja ihmispennun ero on se, että kasvaessaan ihmislapsi oppii koko ajan paremmin huolehtimaan itsestään. Jos niitä tekee useampia, yhdestä saattaa olla hyötyäkin.”

”Kun joku sanoo, ettei hän ehdi, se tarkoittaa ettei hän halua. Hyvin harvoin kukaan vastaa kysymykseen: ”Tuletko katsomaan vanhaa isääsi?” että ei, en tule koska en halua. Aina sanotaan ettei ehdi ja siihen selitysosio perään.”

Eilen sain luettua Finlandia-voittaja Margaritan. Parasta kirjallisuudessa on, että voi painavan kaunon jälkeen lukea kevyttä hömpsötystä ja ilahtua molemmista.

Tuomas Kyrö: En juhli, Mielensäpahoittaja

WSOY

Finlandia voitettiin ehyellä ja väkevällä tunnelmalla

En ole lukenut Anni Kytömäen aiempia kirjoja, mutta Finlandia-kisan voitto on erinomainen syy aloittaa.

Onhan Margarita hieno teos, todella upea. Monella tapaa. Lyyristä kieltä ja verkkaista kerrontaa osasin odottaa, ja luontokuvauksia. Niitä kirjassa on paljon, esimerkiksi tällaista: ”Pujotan käteni rungon alle ja vajoan syvemmälle. Korvat jäävät veden peittoon, kohina madaltuu. Kuuntelen pinnanalaista maailmaa, katselen puunlatvoja ja taivasta. Sydänyölläkin kesä pitää avaruuden edessä ohutta kajastuksen harsoa.” 

Kirja lähtee liikkeelle hitaasti, ja aikatasoja on kaksi. Yhtäällä ollaan toisessa maailmansodassa sairasvuoteella, toisaalla vuodessa 1950, kuvitteellisen Kankariston kylpylässä lähellä Tamperetta. Päähenkilö Senni on hieroja, jonka työtä ja pientä elämää kylpylässä ja kotona kuvataan. Nuori nainen kohtaa miehen, ja teoilla on seuraamuksensa. Vaikeuksia tulee, pieniä ja isoja, eikä elämä ole helppoa kuin hetkittäin. Aika kuljettaa Sennin Helsinkiin lääkintävoimistelijaopiskelijaksi. Senni joutuu läheltä todistamaan, kuinka polio kurittaa ihmisiä. 

Kirjan ihmiset ovat kuin simpukoita, sulkeutuneita ja elämän virran armoilla. Kaiken tämän Kytömäki kuvaa tarkasti ja hienovireisesti, kärsivällisesti hetkiin pysähtyen. Mutta sitten puolivälissä juoni nouseekin aivan uusille kierroksille ja lukijan pitää palata takaisin: kaikki irrallinen aines saakin uusia merkityksiä, ja kirjaan tulee toisenlaista virtaa ja imua. Tämä takaisinplärääminen on e-kirjassa valitettavan hankalaa mutta mahdollista sentään. 

Lopussa palataan taas lyyriseen verkkaisuuteen. Kaikki liittyy kaikkeen, lavea kokonaisuus kiertyy yhdeksi. Jopa lähes häiritsevässä mitassa, paljon vähempikin koheesio olisi riittänyt kannattelemaan teosta. 

Parasta kirjassa kuitenkin on tunnelma. Se on todella väkevä ja yhtenäinen. Ja niin mieleenpainuva, että vaikka lukemiseeni tuli välillä viikonkin tauko, pääsin heti takaisin kun kirjaan taas tartuin. Tarinoita on ympärillä niin paljon, että usein tuollaiset tauot rikkovat lukukokemuksen pahasti, mutta tämä syöpyi mieleen syvälle ja kantoi taukojen yli. 

Anni Kytömäki: Margarita

Gummerus