Turun Teatterisäätiö palkitsi Teatteri Akselin

Saimme ensimmäisen kerran kutsun Teatteri Akseliin huhtikuussa 2016. Silloin kirjoitin teatteriarvion Teatteri Akselin näytelmästä ja sen otsikoin "Onpa hauska kokea jotain uutta". On huimaa ajatella, että siitä on kohta kahdeksan vuotta. Joka kerran lämpiössä istuessamme katselemme seinillä olevia teatterijulisteita ja muistelemme mieleenpainuneita näytelmiä ja harmittelemme niitä, jotka ovat jääneet väliin (omista syistä, aikataulujamme syytämme). 

Siksi oli upeaa, kun postiluukusta kolahti tammikuussa Turun Teatterisäätiön kutsu saapua juhlistamaan Teatteri Akselia eli säätiön vuoden 2023 tunnustupalkinnon saajaa. Ilolla otimme kutsun vastaan!

Suomalainen Pohja ja kaunis aurinkoinen talvi-iltapäivä! Puitteet eivät olisi voineet olla upeammat! Näkymät Puolalanpuistoon olivat upeat ja sisällä tunnelma oli lämmin.

Turun Teatterisäätiön puheenjohtaja, kauppaneuvos Risto Korpela puhui pariinkin otteeseen ja perusteli tunnustuspalkinnon antamisen perusteita niin, että saatoimme kaikki yhtyä niihin.

Teatteri Akselin saama tunnustuspalkinto

Teatteri Akselin ohjaajat Kauno Takarautio ja Emmi Louhivuori pitivät yhteisen kiitospuheen, jossa he muistelivat Teatteri Akselin historiaa sekä kiittelivät vuolaasti kaikkia asianosaisia. Jopa meidät - Kirjallisia-blogin Taina ja Tomi - mainittiin kiitospuheessa ja sehän ilahdutti. Olemme mielellämme lähteneet teatteriin joka kerran ja keskustelleet vuolaasti keskenämme esityksistä kotimatkalla ja sen jälkeenkin. Useammankin kerran olemme usuttaneet lähipiiriä - ja blogin kautta muitakin - teatteriin ja hankkineet lippuja lapsillemme. Sitä täytyy muistaa tehdä jatkossakin, sillä niin paljon iloa on Teatteri Akseli meille tuonut. 

Ville Pere säesti iltapäivän juhlan tunnelmallisesti 

Teatteri Akselilla on tänäkin vuonna seitsemän ensi-iltaa, mikä on aivan hengästyttävä tahti! Ihan jokaiseen emme kerta kaikkiaan ehdi, mutta tavoitteena on ainakin nähdä tänä keväänä Skavabölen pojat. Tainaa kiinnostaa myös Turussa viimeksi vuonna 1947 nähty Walterin veijarikomedia Omena putoaa, jonka ensi-ilta on maaliskuun alussa. Kurkistapa sinäkin, mitä Akselissa menee tänä keväänä. 

Mikäs siellä olil hymyillessä, sillä Suomalainen Pohja ei taaskaan pettänyt. Loistava ruoka ja erinomainen palvelu kerta toisensa jälkeen. Pari kuukautta sitten juhlimme isäni 80-vuotissynttäreitä alakerran Kivi-kabinetissa ja nyt saimme jälleen viettää mukavia hetkiä Pohjalla hyvässä seurassa.

Paljon onnea vielä kerran Teatteri Akseli ja kiitos kutsusta juhlimaan Turun Teatterisäätiö!

Tapahtumien ja oivallusten suhde

Ritva Hellstenin romaani Raija kertoo kirjailijan tapaturmaisessa tulipalossa vuonna 2004 menehtyneestä siskosta, kirjailija Raija Siekkisestä. Raija oli ilmestymisvuotenaan 2020 Finlandia-ehdokkaana, joten siltä on lupa odottaa paljon.

Eikä kirja petä odotuksia, se on hieno teos. Ennen muuta kielensä puolesta, mikä on minulle lukijana tärkeää. Kirjassa on upeita lauseita, ja sen kerronta kulkee ja hengittää komeasti. Esimerkkejä voisi poimia mistä tahansa, tässä pari.

”Sade putosi kuistin ikkunan edessä maahan kuin verho, se ei kuitenkaan peittänyt vaan pikemminkin terävöitti ja kirkasti kaiken vihreän: korkeaksi kasvaneen heinän, saniaiset ja mustikanvarvikot ja koivut. Tummat kuuset.”

Tai:

”Pahinta oli valvoa yöllä ja kuvitella niitä kahta, ihmisiä joihin oli luottanut. Nähdä, miten mies; miten nainen. Miten hän, ennen. Hän ei osannut pysäyttää ajatuksia ja mielikuvia vaikka yritti.” 

Kirjasta saisi epäilemättä paljon enemmän irti, jos olisi lukenut Raija Siekkisen tuotantoa. Minä en ole, mutta kirja toimi silti. Kuulemani mukaan esimerkiksi tiiviys ja puolipisteiden käyttö ovat Siekkiselle tyypillisiä keinoja, ja niin kuin edellä näkyy, niitä molempia on tässäkin. 

Hyvän kielen lisäksi hyvässä romaanissa pitää olla jotain oivalluksia, ja sellaisia Raijassa on myös paljon. Aivan loppumetreillä niitä on minun makuuni liikaakin, mutta muuten tapahtumien ja viisaiden ajatusten suhde on oiva. 

Aivan täysin en ymmärrä sitä, miksi Hellsten rikkoo kronologiaa, mielestäni kokonaisuus olisi eheämpi jos tarinassa vain kuljettaisiin joko taakse- tai eteenpäin. 

Yksi Raijan tavoitteista lienee herättää mielenkiinto Siekkisen teoksiin, ja siinäkin se onnistuu. 

Ritva Hellsten: Raija

Aviador

Harva asia narsismilla paranee

Juha Matias Lehtonen on helsinkiläinen uskontotieteilijä ja tiedetoimittaja. Sairaan kaunis on tietokirja, ”joka eksyttää lukijan kauneuden ja terveyden peilitaloon”. 

Pitäähän sellainen lukea. Kansikin on hauska. 

Lehtonen käy kirjassa läpi kauneusasiaa kattavasti halki historian. Korsetit, läskivihat, kauneusleikkaukset, nudismit, kauneuskilpailut, meikit, kuvafiltterit ja huivit saavat kaikki pätevää esittelyä, ja sehän on kiinnostavaa. 

Kokonaan toinen asia on se, että kirjoittaja ilmoittaa kirjan alussa uskovansa siihen, että onnistuu loukkaamaan jokaista lukijaa. Ehkä sillä, että asemoituu queeriksi, ehkä sillä, että sisällyttää huumoria tietokirjaan. Ehkä jollain muulla. 

Ja totta, kyllä tämä kirja onnistuu ärsyttämään minuakin. Siinä on nimittäin sama pohjavire kuin Katariina Sourin Saranassa: kirjoittaja ajattelee olevansa kovin erikoinen ja sanoo sen ääneen. Kirjoittaa omasta itsestään ja esittää perusteluja sille miksi on niin erikoinen kuin on. 

Saahan sitä kirjoittaa mitä vain, mutta harva asia narsismilla paranee. 

Juha Matias Lehtonen: Sairaan kaunis

Tammi

Onnellisuudesta ja kirjoittamisesta

Luin juuri Tommi Melenderin esseitä. Ne olivat niin hyviä, että luin perään toisenkin kirjan Melenderin esseitä. 

Erityisen hyviksi Melenderin esseet tekee hänen tyylinsä: ei viisastelua, ilkeilyä, snobismia tai kikkailua. Vain oppinutta ja fiksua pohdiskelua siitä ja tuosta. Ei sillä etteivätkö viisastelu, ilkeily, snobismi ja kikkailu olisi kivaa luettavaa nekin, nyt teki mieli tällaista. 

Sattuneesta syystä myös perhonen kirjan kannessa näytti houkuttelevalta. 

Onnellisuudesta-kokoelmassa on kolme osiota, talous, kulttuuri ja urheilu. Niissä Melender pohtii esimerkiksi sitä, lisääkö kirjallisuus empatiaa tai ovatko empatia ja moraalinen käyttäytyminen sama asia. Tai sitä, mikä on jalkapallon merkitys (tiesitkö, että MM- ja EM-kisojen aikaan itsemurhien määrä vähenee huomattavasti, kun kaikki pääsevät kuulumaan porukkaan). 

Flaubert ja Camus ovat tässä kokoelmassa paljon esillä, mutta itselleni kokoelman parasta antia olivat Melenderin mietteet omasta kirjoittamisestaan ja sen historiasta. Jos kirjoitat tai haaveilet sellaisesta, tämä kirja on sinulle.  

Onnellisuuden olemus ei kirjasta selviä, mutta kyllä se hiukan selkeämmäksi tulee. En varmaan pilaa kenenkään lukukokemusta jos siteeraan tähän Melenderin päätöslauselman: ”Rakastan elämää, valoineen ja varjoineen, aivan liikaa että haluaisin olla pelkästään onnellinen.”

Tommi Melender: Onnellisuudesta

WSOY

Esseistin elämästä

Tommi Melender on hyvä esseisti, joten miksi en lukisi lisää hänen esseitään.  

Poika joka luki Paavo Haavikkoa kertoo paljon Melenderin henkilöhistoriasta, niin kuin kirjan nimi lupaa. Hänen elämäänsä määrittävät erityisesti kirjailijat, niin kuin kirjailijoilla aina. Ja se on mielenkiintoista, tietenkin. 

Melender kertoo piipahduksestaan herätyskristillisyydessä ja monista muista mielenkiintoisista asioista menneessä elämässään. Keskustalainen kotikasvatus ei ottanut Melenderissä tulta alleen, ”mikä ikinä laittaakaan ihmiset tanhuamaan, minussa sitä ei ollut rahtuakaan.”

Niin kuin moni kirjoittaja Melender kasvoi runojen maailmassa. Se on hieno maailma, mutta musiikin parissa kasvaneelle se näyttäytyy kovin yksinäisenä. Tosin on kai niin, että 80-luvun sosiaalinen bändisoittotouhu on musiikissakin vaihtunut yksinään koneen ääressä istumiseen. 

Olisi hölmöä kirjoittaa kirjallisuusesseitä kaikkien tuntemista teoksista ja kirjailijoista niin kuin presidenttiehdokkaat ovat Hesarin juttusarjassa tehneet. Siksi oikean esseistin tunnistaa siitä että hän tuo esiin outoja tai unohtuneita tekijöitä. Tässä kirjassa niitä ovat esimerkiksi Seppo Heikinheimo ja Karl Kraus. 

”Me suomalaiset olemme ahkeria lukijoita, mutta kaunokirjallinen kulttuurimme on ollut ja on edelleen perifeerinen.” Tästä olen vahvasti eri mieltä. Tai ehkä en vahvasti, kyllä tuo tietyllä tavalla on totta nykyäänkin, mutta suomalainen kaunokirjallisuus on mielestäni erinomaisessa kuosissa. Kaikenlaista tekijää ja teosta löytyy, enkä edelleenkään ole törmännyt yhteenkään ei-suomalaiseen kirjaan, joka vetäisi kielellisesti vertoja vaikkapa Rimmisen tai Ketun teksteille. Siksi luen enimmäkseen suomalaista kirjallisuutta. 

Tommi Melender: Poika joka luki Paavo Haavikkoa

WSOY

Lue jos uskallat (ja olet kärsivällinen)

Koska edellinen lukemani kirja oli hyvänmielen kirjallisuutta, on vastapainoksi luettava pahanmielen kirja. Sellainen on Arsi Aleniuksen Katsotaanhan puhelimiakin. 

Vaikka kirja ei ole suuren suuri, se ei ole millään lailla kevyttä luettavaa. Sen lähtökohta on huoli siitä, etteivät ihmiset lue. Ja sitten se, etteivät sivistyneet ihmiset lue tai ymmärrä lukemaansa. Ja etenkin se, että yhteiskunnan yläluokka ei edes halua nykyään erottua alemmistaan lukeneisuudellaan. Tästä lähtee melkoinen tykitys. 

”Tiesin myös, millä puolella tulisin olemaan. Yläpuolella.”

Kansa haluaa kehittää itseään ja tekee sen kuntosalilla. Soutulaitteessa se soutaa ja Alenius vertaa sitä kaleeriorjan touhuun. Hieno lähtökohta, mutta tästä saa kirjoitettua ehkä esseen, ei kokonaista romaania. 

”Näillä kusipäillä taas ei ole mitään, ei mitään muuta kuin talouskasvu, ei mitään muuta.”

Niinpä Alenius piiskaa itsensä kierroksille ja laittaa lukijan koville. Hakkaan sut, lyön tuopin sun naamaan. Uhon jatkoksi Alenius kirjoittaa aivan kirjaimellisesti hulluksi repeävän kirjan, jossa kielikin hajoaa. Ja lukija myös. 

Kirjassa on valtavasti toistoa ja paljon metatekstiä, jossa Arsi Alenius -niminen hahmo puhuu lukijalle. Kappalejakoa ei ole, eikä lukuja. On pitkiä virkkeitä.

Tajunnanvirtaa on aina raskas lukea, eikä tämä kirja tee poikkeusta. Paikoin teksti on kuin virtuoosimuusikon tiluttelua, vähän lapsellisen tuntuista kirjallista onanointia, ja sitten suunta muuttuu taas. Tavallista vältellään, eli lukija on tiukilla. Loppuratkaisua pohditaan ensin metatasolla, sitten lukijan eteen läväytetään aivan hämmentävä lopetus. 

Onko tämä kirja hyvä taideteos? Senhän saa selville vastaamalla kahteen kysymykseen.

1) Onko teos jotain uutta? Kyllä on, tällaista ei ole ennen ollut olemassa.

2) Onko teos yhtenäinen? Kyllä on, vaikkakin muodoltaan melkoista höttöä. 

Koska vastaus molempiin kysymyksiin on myönteinen, tämä kirja on hyvä taideteos. Tätä kirjaa ei ole kiva ole lukea, ja monin paikoin tulee hypittyä. Mutta taideteoksena tämä kirja on silti hyvä. Toki se olisi vielä parempi, jos Alenius olisi tyytynyt tekemään kirjan alkupuolesta raivoisan, normaalimittaisen esseen. Mutta se olisi ollut vain essee, se ei olisi ollut tämä kirja. 

Lue jos uskallat. 

Arsi Alenius: Katsotaanhan puhelimiakin

Kosmos