Todentuntuista tirkistelyä

Taina Haahdin uusimpaan, romaaniin nimeltä Koeaika, tartuin oikein innolla. Etunimikaiman tuotantoa ja uraa olen seurannut jo pitkään. Ekonominkoulutuksella tuntuu pääsevän kirjailijana mainioihin myyntilukuihin (vrt. Ilkka Remes, Camilla Läckberg) ja sitä ovat omat lapsetkin minulle seuraavaksi uraksi ehdotelleet, pohjakoulutus olisi jo kunnossa :)

Taina Haahdin kirjat tapaavat sijoittua yritysmaailmaan, urakierron haastaviin kohtiin, ja kuvaus onkin hyvin todentuntuista. Koeajankin päähenkilö, Lea Sarvenmaa, voisi olla Vuoden johtaja -titteleineen kuin minkä tahansa Talouselämä-lehden artikkelin aihe. Ja Talouselämän aktiivisena lukijana Lea Sarvenmaan uran suuri muutospiste, joka kuvataan heti kirjan alkuosassa, on kovin tätä päivää.

Edellisen blogipostaukseni aiheena ollut Riikka Pulkkisen kirja oli aivan liian pieni, lyhyt, vakuuttavaksi opukseksi. Taina Haahdin Koeaika sen sijaan vaikuttaa ensikosketukselta sopivan pitkältä. Kirja on paksu (403 sivua), mikä tietysti aina ilahduttaa. Präntti sen sijaan on aika kookasta eli sivut tulee harpponeeksi aika vauhdilla.

Lea Sarvenmaa, kirjan päähenkilö, kuvataan elävästi ja tarkasti. Hänestä saa jopa hiukan ikävänkin kuvan, sen verran raadollisen totuudenmukaista kuvaus on. Vuoden johtajaksi valittu henkilöstöjohtaja avaa kerroksittain omaa elämäänsä, motiivejaan, lapsettomuuttaan ja parisuhteitaan ja -suhteettomuuttaan. Monta kertaa mietin mahdollisia yhtymäkohtia omaan uraani ja elämääni sekä kohtia, joissa olen itse valinnut toisin kuin päähenkilö.

Sivuhenkilöt, joita on kourallinen, kuvataan vaihtelevalla tarkkuudella. Elinan tarina kerrotaan käänteisesti ja hänen vaikutuksensa päähenkilön käytökseen täytyy lukijan itse päätellä tarinan edetessä. Fadilan vaikutus jää ulkopuoliseksi, Sandra tuo tuulahduksen normaaliutta. Äidin ja veljen osuus pysyy myös pintapuolisena, mikä lienee tarkoitus: heillä on Lean elämässä vain pakollisen sukulaisen rooli, vaikka hetkittäin vaikuttaa siltä, että veri kuitenkin on vettä sakeampaa.

Lea Sarvenmaa viettää suurimman osan kirjasta Pariisissa ja etsii nuoruudenrakastaan. Tämä pölhöltä vaikuttava syy tekee Lean käytöksestä hieman omituista. Lea on Bernardilta kadonnut jo kymmeniä vuosia aiemmin ja epätoivoinen yritys löytää hänet on samalla kiehtova ja omituinen. Pariisista löytyvä Rick Harley tuo Lean elämään normaaliutta, mutta juuri tästä syystä hän jäänee hiukan ulkopuoliseksi vaikka hänet tarkkaan kuvataankin. Pariisi on kaupunkina kuvattu listamaisesti. Itse nautin enemmän visuaalisesti hahmotettavista kuvauksista (niihin olen viitannut Outi Pakkasen dekkareihin liittyen, jolloin jää tunne, että jokainen rappukäytäväkin tulee lukijalle yhtä tutuksi kuin olisi kirjaa siellä lukenut) ja siksi ravintoloiden (vaikka niilläkin on oma roolinsa Bernardin etsinnässä) nimien loputon rotla jättää kylmäksi.

En oikein osaa sanoa, pidinkö kirjasta. Luin sen nopeasti ja vähän ihmetellen. Kenties nuo Talouselämästä tutut kiinnekohdat vähän ahdistivatkin? Kenties olen nähnyt liikaa juuri tuollaisia uraihmisiä oman urani aikana?  Ehkäpä kirjailija tosiaan osasi - oman mittavan uransa kokemuksella - kuvata hahmot juuri niin todenmukaisesti, että liike-elämässä itse mukana oleva lukija suorastaan ahdistuu. Hyvän lukukokemuksen merkki?

Taina Haahti: Koeaika
Siltala

*** Royal Design - design-tuotteita oikeaan hintaan ***

Rimminen on enemmän kuin kikkailija

Pussikaljaromaanin luin joskus, enkä liiemmin innostunut siitä. Kirja ei jättänyt merkittävää muistijälkeä. Kun olin lukenut Mikko Rimmisen tuoreinta teosta Hippaa 10 sivua, tiesin jo mitä mieltä olen kirjasta. Tätä:

Rimmistä on syytetty kielellä kikkailijaksi, ja se on kovin ja valitettavan totta, oikeastaan syytöksenä jopa vähättelevä. Hänelle kieli on jotain, jota ei voi milloinkaan käyttää normaalisti, jokainen sana jonka voi vääntää mutkalle väännetään mutkalle: "Tunnehdin aikani pinsettimäisesti nipistelevää sivistysvajetta." Kieli imee lukijan kaiken huomion ja energian, joten saman efektin kai saisi lukemalla sanakirjaa. Jos Rimminen tekisi musiikkia, hänen teoksensa olisivat koukeroisinta progea.

Suomen kuvalehden toimittaja Risto Lindstedt kirjoittaa samankaltaista tekstiä, mutta on eri asia lukea parin sivun lehtijuttu kuin kokonainen romaani. Ja Lindstedtillä on yleensä myös asiaa.

Kun olin lukenut 50 sivua, mielipiteeni ei ollut muuttunut.

Kun olin lukenut 100 sivua, olin yhä samaa mieltä. Sinnittelin kumminkin.

Kun olin päässyt sadanviidenkymmenen sivun paremmalle puolelle, huomasin, että olin ollut väärässä. Rimmisen teksti oli tempaissut minut mukaansa. Siinä oli oma tunnelmansa, ja kieli oli mitä luontevin osa tuota tunnelmaa. Nautin.

Kun olin lukenut 247 sivua eli kaiken, minua harmitti että se jo nyt loppui.

Mikko Rimminen: Hippa
Teos

Pienet kirjat loppuvat kesken

Ensivaikutelmani kirjoista on ennenkin perustunut ulkokirjallisiin asioihin. Nyt, kun bongasin Riikka Pulkkisen uutuuden Jyrkkälän kirjaston karusellista kahden viikon jokerilainana, oli ensimmäinen ajatukseni pettymys. Kirja on kovin pieni. Pieni ja ohuenoloinen (174 sivua). Voiko sellaista edes lukea, kun se loppuu kuitenkin kesken. Ja keskenhän se loppuikin, yhdeltä yöllä, kun kirja piti lukea lähes kerralla.

Jyrkkälän lähikirjasto on toinen Turun lempparikirjastoistani. Sen aukioloajat ovat vain kovin poukkoilevat. Onneksi kännykässä on kätevä Turku-palveluopas, josta parilla näpäytyksellä voi kirjastojenkin aukioloajat tarkistaa. Haluan ehdottomasti käyttää näitä pieniä lähikirjastoja ja Jyrkkälän kirjastonhoitajakin on mukava. Taannoin hänen kanssaan käymäni lyhyt keskustelu Turun puretut talot –kirjasarjasta on jäänyt lämpimästi mieleen. Martin kirjaston entisen tilan ohi en voi edelleenkään ajaa ilman, että pala nousee kurkkuun. Parhaani tein kymmenen vuotta sitten.

Chick lit kuuluu minulla lukemistoon ulkomaanmatkoilla, jolloin lentokoneeseen voi ottaa mukaan vain a) valmiiksi kesken olevan taatusti luettavan kirjan tai b) kepeää chick litiä englanniksi. Matkoilla kirjoja pitää olla riittävästi mukana. Mielessä on vielä se Atlantin ylitys, jolloin kone teki yllättävän teknisen välilaskun Osloon ja matka venyi. Lukeminen loppui keskellä Atlanttia paljon ennen Chicagoa ja myöhässä olleen lennon takia piti kiirehtiä San Josen lennolle juosten enkä saanut ostettua mitään lukemista jatkolennollekaan. Siksi ostan nykyisin lentokentiltä aina lukemista mukaan, koskaanhan ei voi tietää.

Chick lit on vaikea laji, taidettiin uusimmassa Suomen Kuvalehdessä kirjoittaa viitaten nimenomaan Riikka Pulkkisen uusimpaan. Sophie Kinsellat lienee kaikki käännetty suomeksi, mutta alkuperäiskielellä niihin tulee ihan oma vivahteensa eikä se tuolloin ole vaikuttanut ollenkaan vaikealta lajilta.

Muutama viikko sitten olin osallisena keskustelussa, jossa Riikka Pulkkista ruodittiin. Tai no, käsiteltiin. Tätä Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän –kirjaa ei vielä kukaan ollut lukenut, mutta hänen aiempiin teoksiinsa liitettiin termi ”riikkapulkkismi”. Tämä uusin lienee nyt kuitenkin niin erilainen kuin aiemmat, joten ismeihin en törmännyt.

Meidän blogimme teksteistä on turha etsiä pitkiä juonikuvauksia eikä sellaista ole luvassa tässäkään. Iiris Lempivaara eroaa pitkäaikaisesta avomiehestään kirjan alussa. Hän potee eroa syvästi ja sopivan vainoharhaisesti, kunnes lopettaa potemisen suurin piirtein sormia napsauttamalla. Iiris on koulupsykologi, joka ymmärtää ihmismielestä keskivertoa enemmän, mikä tuo hauskan sävyn tapahtumiin. Deittien kuvaukset olivat hykerryttäviä ja fiksujakin, ja niiden valossa pakollisten korkokenkäshoppailujen ymppääminen kirjaan tuntui vähän hassulta. Chick litien peruskamaa on kaikenlainen neuroottinen luottokortin vinguttelu. Sitä tähänkin oli siis pitänyt juuri kenkien ja mekkojen osalta kirjoittaa, mutta vinguttelun perimmäinen merkitys ei niin avautunut. Tai kenties se sittenkin on kaikkien naisten perinteisin sielunhoitokonsti?

Sivuhahmoista Marja-Liisa on riemastuttava. Deitit ovat hahmoja, joita voi bongailla vaikkapa kahvilassa istuessaan, niin aitoja ne ovat. Kaljuponnari ja Keanu on kuvattu täydellisyyttä hipoen.

Mitä kirjasta jäi käteen? Pakkoko sitä aina on jäädä jotain syvällistä pohdittavaa loppuiäksi? Kirjan funktio voi mainiosti olla arjesta irtoaminen ja nauraminen. Sitten voi jälleen pudota omaan syvälliseen arkeensa eli ns. tavalliseen elämään ja miettimään vastaantulijoista, kuka täyttää Kaljuponnarin ominaisuudet.

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Otava

*** Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän kätevästi Bookysta.  ***

Tämän lukeminen säästää sekä lukemisen että kuntoilun vaivaa

Lähetin nuorimman poikani kanssa viestin Tiede-lehden kysymyspalstalle. Tietämättämme osallistuimme arvontaan, josta voitimme kaksi kirjaa. Toinen niistä on Gretchen Reynoldsin Kuntoilu 2.0. Se on kiva.

Reynolds kertoo tieteen tuoreimmista tutkimustuloksista kuntoilun saralla. Koska sekä lukeminen että kuntoilu ovat vaivalloista hommaa, helpotan sinua molempien osalta tiivistämällä tietoja tähän, jotta tiedät miten nykymaailmassa kuuluu heilua.

           

                                        

                   
Venyttely ennen liikuntaa on turhaa, se vain vähentää lihasten voimaa.

Paras palautusjuoma on maitokaakao.

Paras lääke lihaskramppiin on säilykekurkkuliemi.

Monipuolisen polyfenolikoostumuksensa ansiosta olut on järkevä lisäravinne. Valitettavasti kai lähinnä alkoholittomana.

Buranaa ei kipeisiin lihaksiin sovi ottaa, koska se hidastaa palautumista.

Kuntoilun aikana (tai muulloinkaan) ei ole mikään pakko juoda, juoda pitää kun on jano.

Jos tähtäät pitempään ikään, pienikin riittää: lähes kaikki kuolleisuuden aleneminen johtuu ensimmäisestä 20 viikottaisesta treeniminuutista. Himokuntoilu on toinen juttu.

Pitkän iän lisäksi liikkumisella voi saavuttaa paremman älykkyyden ja tunne-elämän.

No niin, eikö ole helppoa? Enää pitää vain keksiä, mitä kaikella lukemiselta ja kuntoilulta säästyneellä ajalla tekisi. Siis sitten kun kaljat ja kaakaot on jo juotu.

Gretchen Reynolds: Kuntoilu 2.0
Atena

Tilaa Kunto Plus + Kari Traan juoksutakki, ARVO 93,20€ 3 nroa 12,90€ - Säästä 46%

Kirjallisuuden Robin ja Sibelius

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on kohahduttanut kirjallista maailmaa: Tommi on kotimaisen kirjallisuuden Robin, yhdessä yössä hän sinkoutui tähdeksi kirjataivaalle. Kaikki kohina on aiheellista ja oikeutettua, kirja on loistava. 

Teoksen juoni on vaikuttava, henkilöhahmot uskottavia ja mielenkiintoisia, kertoja taidokkaan niukka, teemat ajankohtaisia ja koskettavia. Sen kieli on kaunista, Neljäntienristeys on oikeaa kaunokirjallisuutta. Romaanin kielessä on vaikka mitä hienoja piirteitä, minua viehättää esimerkiksi aikamuotojen käyttö: preesens ja imperfekti vaihtelevat aivan toisin kuin äikäntunnilla opetetaan, ja homma toimii.

Mutta vasta kompositio tekee taideteoksen, siinä Tommi on onnistunut erinomaisesti. Kirja on rakennettu niin, että viimeistään viimeisen sivun jälkeen pitää taas palata alkuun, koska kaikki vaikuttaa kaikkeen, asiat valaisevat toisiaan. 

Kinnusen kielen kauneus sai minut vertailemaan musiikkia ja kirjallisuutta.

Niitä nimittäin voi verrata, kas näin: Juha Seppälän Supermarket on punkrokkia, Jaakko Tepon kirjallisia vastineita ovat Mielensäpahoittajat ja Havukka-ahon ajattelijat. Esko Valtaojan lupsakanälykkäät populaaritiedekirjat voisivat musiikissa olla Ylviksen hauskoja mutta äärimmäisen hyvin tehtyjä biisejä (jos olet kuullut vain Foxin, et ole kuullut mitään). James Joycen Odysseus on kuin kasikytluvun hevitiluttajat tai taidemusiikin maksimalistit tyyliin Brian Ferneyhough: paljon tapahtuu, mutta vastaanottajan kyvyt eivät riitä ymmärtämään, eivät voi riittää. 

Kinnusen Neljäntienristeyksen kieli voisi olla vaikka Sibeliusta, kaunista, kuulakasta ja suomalaista. 

Joku saattaa tähän todeta, ettei tällaisessa vertailussa ole mitään järkeä. Eikä olekaan. 

Mutta. 

Jos joku tänä päivänä säveltäisi kuten Sibelius, hänet tuomittaisiin anakronistiseksi ja lopputulos olisi kitschiä. Musiikissa arvokas uusi teos on se, joka ei toista menneitä. Ja kun suuren yleisön kauneuskäsitykset ja taidemusiikin vaatimukset innovatiivisuudesta erkanivat toisistaan jo sata vuotta sitten, kauneuden voi sanoa olevan pannassa tai ainakin kovasti rajoitettua. Kirjallisuudessa sen sijaan voi mainiosti kirjoittaa ihan jokaisen mielestä kaunista kieltä olematta anakronistinen ja kitsch, kun niin moni muu asia voi teoksessa olla oman- ja uudenlainen. Musiikissa koko kansan kaunis ei voi olla taiteena arvokasta, kirjallisuudessa voi.

Kirjallisuus taitaa olla kaikista taiteenlajeista ainoa, jossa teoksen on mahdollista olla yhtä aikaa sekä taiteellisesti arvokas että koko kansalle avautuva. Se on hieno asia, kirjallisuudelle.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys. 

WSOY

*** Jos asut Turussa, osta Neljäntienristeys kirjakaupasta, vaikka Pienestä kirjapuodista kävelykadun päästä. Jos ostat netistä, osta vaikka Bookysta.  *** 

Se alkaa sormituntumasta

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on kirja, jonka ilmestymistä on odotettu. Kirjaa odotettiin jo siitäkin syystä, että sekä sen tekijä että tekijän löytämiseen liittyvät ihmiset kuuluvat kaveripiiriin. Ja kun ylistäviä kommentteja ja kritiikkejä alkoi viuhua, nousivat odotukset kattoon.

Kävimme viime viikon lauantaina, julkistuspäivänä 8.3.2014, Pienessä Kirjapuodissa, jossa WSOY:n Anna-Riikka Carlson haastatteli Tommia. Tupa oli täynnä ja tunnelma tiivis. Pienen Kirjapuodin Katri kirjaa minulle myydessään kertoi, ettei ole koskaan aiemmin (kirjakauppa täytti seitsemän vuotta seuraavana päivänä) törmännyt vastaavaan innostukseen ja että on ollut mahtavaa saada olla mukana. Ja sitten hän avasi jälleen uuden pahvilaatikollisen kirjoja innokkaille ostajille.

Minun positiivinen lukukokemukseni alkoi sormituntumasta. Kirjan sain kassalla käteeni ja se tuntui heti miellyttävältä. Miksi sen mainitsen? Koska tämä kirja tuntuu kädessä yhtä napakan pehmeältä kuin minulle rakas ja käteeni sopiva kännykänkuoreni. (Tässä kohtaa puolisoni voi sitten valistaa kaikkia, että sen juuri sopivan kännykänkuoren löytäminen on hyvin, hyvin vaikeaa. Minua on onnistanut. Häntä ei vielä.) Minä apustin kirjan ensimmäiseksi itselleni, Tomilla lukeminen on vielä kesken ja hän kirjoittaa kohtapuoliin oman näkemyksensä. 

Tommi Kinnunen Anna-Riikka Carlsonin haastateltavana Pienessä kirjapuodissa 9.3.2014

Anna-Riikan lämminhenkinen haastattelu loi juuri sopivia odotuksia. Suuria juonipaljastuksia emme saaneet, mutta sekä tekijä – joka ei halua itseään kirjailijaksi tituleerattavan – että haastattelija valottivat henkilöhahmoja ja niiden taustoja. Anna-Riikka kertoi myös kirjan herättämistä tunteista niin kustantajan puolella kuin jo saaduissa lukijapalautteissa. Myös hän vahvisti, että kustantajallakin on nyt todettu kyseessä olevan jotain hyvin poikkeuksellista.

Lauantai-illalla saimme myös ilon olla mukana kirjan julkistusjuhlissa Panimoravintola Koulussa. Tunnelma siellä oli yhtä lämmin ja tiivis kuin aiemmin päivällä. Oli ihanaa jutella vanhojen ja uusien tuttujen kanssa lukemisesta, kirjoista ja tämän kirjan herättämistä reaktioista. Lämminhenkisyys, hyvyys, ilo ja positiivisuus henkivät niin illan isännästä kuin lähipiiristäänkin, ja ne tarttuivat ihan puheenaiheeksi asti muihinkin.

Iloinen kirjailija itse meidän vierellämme

Iloinen lapsuudenystäväni ja suuri kirjojen ystävä Anna-Riikka selkeästi nautti tilaisuudesta ja hän piti koskettavan puheen, jonka perään WSOY:n väki täydennettynä Joni Pyysalolla esitti mininäytelmän Neljäntienristeyksestä. Se päättyi Tomin ja Harryn säestämään Kuusamoon, johon koko yleisö yhtyi. Sama biisi vedettiin illan mittaan vielä toisenkin kerran, yleisön pyynnöstä.

Kuusamo, nyt kutsuu mua Kuusamo...

Niin, siis se kirja. Kirjan hahmot jäivät mieleeni elämään moneksi päiväksi. Tarkalleen ottaen Maria, Lahja, Kaarina ja Onni eivät vieläkään ole poistuneet vaan milloin mistäkin nousee jokin yhtymäkohta kirjan tapahtumiin tai kerrontaan. Kritiikeissä ei kirjaa ole mollattu millään suunnalla eikä siihen ole syytäkään, mutta totean vain, että kirjua loppui liian lyhyeen. Positiivinen motkotus? Kunkin henkilöhahmon osuuden olisi kepeästi voinut venyttää omaksi kirjakseen. Kirjasarjaksi.

Onnin hahmo kulkee kautta naishahmojen kuvauksen, vierellä, taustalla. Lahjan koin voimallisimmin, hänen epämiellyttävyytensä oli paikoin suorastaan harmittavaa. Kaarinan osuus kuvasi aikaa, jolloin itsekin olen ollut jo ihmisen kirjoissa ja se tuntui tutummalta, suorastaan modernilta.

Marian tarinan kautta kirja alkaa ja hänen osuutensa päätyttyä heräsi ensimmäisen kerran se tunne, että lisää tätä. Marian poikkeuksellinen itsenäisyys ja omapäisyys siinä ajassa – Lahjallakin toki sitä omaa tahtoa löytyi – on jotain, mikä oli siinä ajassa harvinaista. Kovat olot, sota ja päätös pärjätä omillaan, lapsen kanssa, ilman tarpeettomia miehiä, ovat asioita, joista jaksaisin lukea pitkäänkin. Jos Neljäntienristeys olisi tv-sarja, siitä voisi spin-offina syntyä oma Maria-sarjansa, sanon minä.

Vaikka Lahjan koin voimallisimmin, hänhän on toki kaikissa osissa läsnä, Maria teki taustalla vaikutuksen. Vaikutuksen huomasin, kun tällä viikolla kuuntelin Samuli Putron kaunista ja kepeää Tavalliset hautajaiset –biisiä. Siinä on montakin kohtaa, joissa kolahti niin, että piti pysähtyä ihmettelemään. Ehkä Tommi on tätä kuunnellut kirjoittaessaan?

On timanttinen taito mulla pistää tunteet piirongin alle

Mä elän täällä pohjois-Suomessa, en tunne lapseni isää

…

Toki tää on pieni yhteisö

Ja ihminen on perso juoruille

Minä päätin kulkea ylväästi ja pystyssä päin

Tehdään tämä selväks kerralla

On ollut elämäni ainutkertaista

Ja mahtunut on sakkaa sekaan puhtaan lähdeveden

Samuli Putro: Tavalliset hautajaiset (2012)

Onnin hahmon hienovarainen hahmottuminen ja lopun intensiivinen osuus ovat vahvasti vaikuttavia. Myötähäpeä tämän yhteiskunnan pimeiden ja ahdistavien ennakkoluulojen ja niiden aiheuttamien kärsimysten ja mielivaltaisen lainsäädännön kohdalla tuntui ainakin tämän lukijan kohdalla lähes raivona. Jotta en tee juonipaljastuksia, on minun tässä kohdassa pakko vähän hillitä itseäni (se ei näiden asioiden kohdalla ole laisinkaan helppoa). Totean kuitenkin kätevää aasinsiltaa käyttäen että vaikka lainsäädäntö onkin niistä vuosikymmenistä jo edennyt ihmisoikeuksia hitusen kunnioittavampaan suuntaan, toivon, että juuri tällä viikolla eduskunnassa alkanut lakialoitekeskustelu toisi meissä ihmisissä – tai edes kansanedustajissa – lisää inhimillisyyttä ja kunnioitusta esille.

Jos luet tänä vuonna vain yhden kirjan, lue tämä. Jos luet tänä vuonna monta kirjaa, muistat tämän niiden keskeltä taatusti.

HS Antti Majander: Tommi Kinnusen romaanin veroisia esikoisteoksia ilmestyy vain pari vuosikymmenessä

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (WSOY)