Romantiikkaa 2000-luvulla

Sömnön takakannessa lainataa Suomen Kuvalehden kritiikkiä, jossa Heikki Kännöä luonnehditaan "täysin omalaatuiseksi kertojaksi suomalaisessa nykykirjallisuudessa".

Se on ytimekkäästi sanottu. Suuri osa suomalaisesta nykykirjallisuudesta on realistista, se kertoo tavallisista ihmisistä, arkisista asioista, pienistä sattumuksista. Sellaisia minäkin enimmäkseen tykkään lukea, ja koska olemme tavallisia ihmisiä, ei ole mikään ihme että suuri osa kirjallisuudesta on sellaista kuin se on.

Mutta Kännö on ihan toista maata. Hänen kerrontansa on äärimmäisen vuolasta ja runsasta, kuin Mahlerin sinfonia. Ei lauseiden tasolla ollenkaan, mutta tarinoiden. Kun uusi luku alkaa, hypätään yleensä uuteen aikaan ja paikkaan, ja monesti myös uusiin ihmisiin. Ollaan Ruotsin saaristossa, Wienissä, Afrikassa ja ties missä. Natseja paetaan, istutaan kalliolla, pohditaan taiteen olemusta. Unenomaiset jaksot ovat tavallisia, mystiikka ja myytit tärkeä osa tarinaa.

Luin kirjaa pitkään, ja jossain kohtaa pelkäsin pudonneeni kyydistä: en muistanut enää, mitä kaikkea olikaan tapahtunut. Mutta sitten päätin, etten välitä moisesta, ja kas, sehän toimi ihan hyvin. Kyllä se päälinja sieltä silti hahmottuu. Kaiken keskellä on Werner H. Berger, tukholmalainen kuvataiteilija, jonka elämäkertaa kertoja Isak Severin kirjoittaa. Bergerin sukutaustaa selvitetään välillä niin kaukaa, että lukija on ihmeissään. Totesin, että parhaiten pysyn kyydissä kun en liikoja kysele, annan Sömnön vain viedä. Ja hienostihan se vei.

Kännö on minun silmissäni ensisijaisesti romantikko. Se näkyy konkreettisesti siinä, että romantiikan ajan kirjailijat ja säveltäjät ovat mukana tarinassa, sekä tekstilainoina että romaanihahmoina, Nietsche ja Wagner etunenässä. Romantiikan henki tulee myös mieleen siitä, että kaikki tavallinen ja arkinen loistaa poissaolollaan: kukaan ei käy töissä, taiteilemiseen riittää aikaa, eikä silti tule nälkä eikä vilu. Hahmot ovat etuoikeutettua väkeä, älykkäitä ja oikullisia. Eikä Suomeen ole mitään kytköksiä. Kaikki tämä on täydellisen epäajanmukaista ja siksi kovin kiehtovaa, siksi Kännö on helmi kirjailijoidemme joukossa.

Heikki Kännö: Sömnö
Sammakko

Pieniä ihmisiä suuressa maailmassa

Markus Leikola on kirjoittanut kolme romaania. Ensimmäinen ja kolmas ovat tuhatsivuisia, tämä keskimmäinen, Sakean veren vuosi (2018) hiukan kevyempi sivumäärältään.

Jos kirjan sivumäärä onkin kevyempi, tarinassa ei ole mitään kevyttä. Sakean veren vuosi on tietenkin vuosi 1918, ja Leikola todellakin "piirtää mustalla liidulla murhenäytelmän", niin kuin takakannessa luvataan.

Leikolan tarinassa ovat mukana isot herrat Svinhufvud ja Mannerheim, mutta onneksi myös pieniä ihmisiä. Sieltä, pienten ihmisten maailmasta kaunokirjallisuus ponnistaa, historiankirjat ovat asia erikseen. Sisarukset Hedvig ja Erik ovat valkoisia, lähellä valtionjohtoa. Aliina ja Unto ovat punaisten puolella. Näistä neljästä vain Hedvig on oikeasti luokkatietoinen ja sotaisa, muut vain ajautuvat tilanteisiin, usein puolivahingossa, vastoin tahtoaan tai pakotettuina. Ja mustalla liidulla piirtäminen tarkoittaa tietysti, ettei kenellekään käy hyvin. Ilo saattaa hiukan pilkahtaa, mutta vain peittyäkseen suureen suruun.

Vuodesta 1918 on kirjoitettu valtavasti, joten kirjalta vaaditaan paljon, ja jotain erityistä. Leikola onnistuu erinomaisesti. Hän piirtää lyhyillä kohtauksilla tilanteita, joissa ei välttämättä puhuta juuri mitään, mutta joissa tulee siitä huolimatta sanotuksi paljon. Jos jollekulle pitäisi demonstroida, mitä kaunokirjallisuuden ykkösmaksiimi "näytä, älä kerro", tarkoittaa, tätä kirjaa voisi käyttää opetusmateriaalina.

Tiiviissä tekstissä kaikki on paikallaan, alkaen alun kuvauksesta, jossa aurinko valaisee järven ja jättää metsän varjoon. Hiukan mietityttää, miksi Helsingin tuomiokirkkoa kutsutaan Nikolainkirkoksi, vaikka vuonna 1918 sen nimi oli juuri muutettu Suurkirkoksi.

Markus Leikola: Sakean veren vuosi
Into

Äiti Venäjä kiusaa

Kun viimeksi luin Ilkka Remestä (oho, siitä on jo yli kolme vuotta), kirjoitin näin: "Siellä missä kriisi on todellisuutta, ei dystopioita tai edes dekkareita kirjoiteta. Niin kauan kuin Remes kirjoittaa ja kirjakaupan hyllyssä näkyy tuttu teksti, voimme olla varmoja siitä että oikeassa elämässä asiat ovat aika hyvin."

Oikeassa elämässä asiat eivät tänä koronakeväänä ole hyvin. On ihan mahdollista, että jotkut lukijoista kääntyvät kevyempien aiheiden puoleen saadakseen hengähdystaukoa ahdistavaan tilanteeseen ja uutisten yksioikoisuuteen. Minäkin hetken aprikoin, josko pitäisi tehdä niin.

Remes kuitenkin tarttui käteeni ja vei saatille. Ja tutun vetävästi veikin, tietenkin. Eivätkä tiukkojen tilanteiden käänteet mitenkään ahdistavilta tuntuneet, päin vastoin. Jos kirjan tapahtumia haluaa todellisuuteen verrata, ne kertovat, että ei tässä oikeasti niin kamalaa ole. Aika paljon pahemminkin voisi olla, itse asiassa todella paljon pahemmin.

Kremlin nyrkissä Venäjä tekee iskuja Ahvenanmaalle ja Helsingin edustalle, ja myös Huippuvuorilla tapahtuu. Venäjä haluaa testata, kuinka pitkälle se voi mennä ennen kuin Naton viides artikla aktivoituu ja Nato lähtee puolustamaan pieniä maita. Narvassa tapahtuu, ja Yhdysvalloissakin mennään siellä ja täällä. Natsit ovat mukana, ja kiinalaiset. Nehän ne ovat kaikkialla.

Juoni on tuttua Remestä, ja se vetää hirvittävän hyvin. Ei täysillä koko ajan, mutta usein kuitenkin. Hahmoja on paljon, mutta kärryillä pysyy helposti. Ja aika ajoin pitää pysähtyä googlettelemaan, miltä tuo ja tuo pommikone oikein näyttääkään, ja missä tuo ja tuo kadunkulma sijaitsee. Se on antoisaa. Seisoin viime kesänä Hitlerin bunkkerin vieressä Berliinissä tietämättä missä seisoin, saksalaiset kun eivät jostain syystä paikkaa mainostaneet.

Heikkoudetkin ovat tuttuja. Suurin on se, että kaikki tapahtuu niin isossa mittakaavassa, ettei ohkaisiin hahmoihin juuri synny tunnesiteitä. Remes toteaa tämän itsekin sivulla 256: "Robertin suhde CIA:han oli kiinalaisten tiedossa; se toi uskottavuutta ja teki heidät ylipäätään vakavasti otettavaksi tahoksi, mutta kohotti heidät myös isoon ja kovaan peliin jossa yksittäisillä ihmishengillä ei ollut merkitystä valtiotason intressien rinnalla." En tiedä, onko virke ironinen, mutta sellaisena sen voi helposti lukea.

Toisaalta tunnesiteettömyys myös helpottaa, kun tarinan ahdistus ei siirry lukijan ahdistukseksi. Muita heikkouksia ovat lähinnä pienet huolimattomuusjutut kuten sinne tänne jäänyt toisto, esimerkiksi ilmaus "- kirjaimellisesti -" kahdella peräkkäisellä sivulla 160 ja 161.

Kyllä tätä ilokseen ja kauhistuksekseen lukee.

Ilkka Remes: Kremlin nyrkki
WSOY

Ahdasmielisimmät vanhat naispuoliset kiinteistönomistajat

Pari viikkoa sitten edesmennyt Pentti Linkola eli pitkän pessimistin elämän - Linkolalle pessimismi oli kuulemma synonyymi sanalle elämänkokemus. Hänen ajattelunsa lienee jokaiselle tuttua, mutta kokonaista kirjaa en itse ole Linkolalta ennen lukenut.

Unelmat paremmasta maailmasta keskittyy Suomen metsiin. Metsä on jopa käsittämättömän keskeisessä osassa tätä kirjaa ja Linkolan 60-luvun ajatusmaailmaa, niin keskeisessä, että aluksi ihmetyttää ja sitten alkaa jo pitkästyttääkin. Jälkimmäiseen on syynä se, että teksti ei alun perin ole itsenäinen kokonaisuus vaan kokoelma kirjoituksia ja esitelmiä eri lähteistä.

Metsien, nimenomaan luonnontilaisten metsien merkitys suomalaisten hyvinvoinnille ja onnellisuudelle tulee totisesti selväksi. Huutia saavat niin teollisuus, mukavuudenhalu kuin kesämökkeilykin. Mutta kirjan yleissävy on silti yllättävän maltillinen, esimerkiksi väestönkasvun radikaali rajoittaminen kyllä vilahtelee tekstissä, mutta miedommin kuin Linkolan myöhemmissä puheenvuoroissa.

Niin kauan kuin ihmisiä on ollut, joku on toitottanut tuomiopäivän pasuunaa. Ja niin tulee aina olemaan. Pasunisteja tarvitaan, varmasti on Linkolankin olemassaolo jotain tässä maailmassa muuttanut, ja se on hienoa ja tärkeää. Mutta on siinä jotain hassuakin, että Linkola on yli viisikymmentä vuotta sitten paasannut metsien jo Suomesta kadonneen, kun ilmakuva tai mikä tahansa satunnainen näkymä Suomesta kertoo, ettei täällä juuri muuta olekaan. Mutta onnellisuuden yhteys luontoon, joka on yksi Linkolan pääteemoista, on kyllä ihan tällä viikollakin tullut mediassa vastaan. Ei hän väärässä ole.

Hieman yllättävää on myös taiteen ja kulttuurin rakkaus, joka sivuilta jatkuvasti paistaa, se ei ole aina näkynyt Linkola-aiheisissa jutuissa. Eikä hän ihmisiäkään niin hirmuisesti vihaa, eikä huumoria: "on paradoksaalinen tosiasia, että viheliäisessä Helsingissä asuu paljon uskomattoman mainioita ihmisiä. He ansaitsisivat totisesti paremmat puitteet. Nykyisellään Helsinki on siedettävä kotipaikka vain kaikkein ahdasmielisimmille vanhoille naispuolisille kiinteistönomistajille."

Kun kirjan lopussa tullaan metsästä haukkumaan Jörn Donnerin Uusi maammekirja, teksti imee taas uusilla kierroksilla.

Mielenkiintoisinta lukukokemuksessa on kuitenkin Linkolan käyttämä kieli. Teos alkaa kaunokirjallisella pätkällä, jolla Linkola haluaa "karkottaa epätoivotut lukijat, Helsingin kapakoiden kulttuurikeikarit ja muut pölkkypäät". Tuo juttu on kirjoitettu hyvin vanhahtavalla kielellä, ja kieli sopii pastoraalimaisemaan hyvin. Mutta kun sama vanhanaikaisuus leimaa myös seuraavaa ja sitä seuraavaa tekstiä, piti tarkistaa että oliko tämä todella vuodelta 1971, silloin kirja on alun perin julkaistu. No ei ollut, tekstit on julkaistu pitkin 60-lukua. Mutta onko kieli todella muuttunut näin paljon, eihän tuosta ole kuin viitisenkymmentä vuotta. On se tainnut muuttua. Hauska herätä tällaiseenkin huomioon.

Pentti Linkola: Unelmat paremmasta maailmasta
Into

Blogi muistaa

Saattaa olla, että olen lukenut Gogolin tuotantoa joskus muinoin kun opiskelin kirjallisuutta, mutta eihän sellaista voi muistaa. Yhtä hyvin voi olla että en ole lukenut. Siksi tämä blogi on olemassa, laho pää tarvitsee tuekseen jonkun johon nojata.

Enää ei tarvitse miettiä olenko vai enkö. Nenä ja muut pietarilaisnovellit sisältää Nenän ja neljä muuta novellia (Nevski prospekt, Mielipuolen päiväkirja, Päällystakki ja Muotokuva) sekä Mihail Šiškinin kirjoittaman esipuheen.

Vaikka muistaisinkin lukeneeni jonkun näistä aiemmin, en mitenkään voisi muistaa tärkeintä, niiden kieltä. Se on huikeaa, ja Vappu Orlovin suomennos on erinomainen. Siinä on parinsadan vuoden etäisyyden aikaansaama vanha sävy, mutta se on kiillotettu aivan tuoreeksi. Ajattomaksikin sitä voisi luonnehtia, mutta syyllistyisin hybrikseen niin tehdessäni: klassikoiden päivittäminen ei lopu koskaan, koska ajat ja kieli muuttuvat eikä tuo muutos lopu koskaan. Tänä päivänä tämä on kuitenkin Suomen parasta Gogolia. Lainausta tähän ei kannata sijoittaa, koska kokonaisuus ja siitä välittyvä tunnelma ovat yksittäisiä lauseita tärkeämpiä.

Eniten pidin viimeisestä novellista, kaksiosaisesta Muotokuvasta. Polveilevien lauseiden lomasta kohoaa mystinen tarina paholaismaisista silmistä, jotka taulun kankaalta hallitsevat ihmisiä ja saattavat pahan matkaan. Samaa mystiikkaa on kaikissa novelleissa, ja käsittämättömältä monesti tuntuva, titteleitä palvova venäläisyys on kiehtovaa.

Mutta tämäkin pitäminen voi olla harhaa. Luin nimittäin kirjaa niin hitaasti, että ensimmäisten novellien lumo saattoi ehtiä haalenemaan. Siihen asti kunnes ihmisaivoja jotenkin parannetaan joudun epäilemään muistiani ja ulkoistamaan sen mikä ulkoistettavissa on tällaisiin blogikirjoituksiin.

Nikolai Gogol: Nenä ja muut pietarilaisnovellit
Suom. Vappu Orlov
Aula & co

Kauneus, tuoreus, arki

Johanna Venho kirjoitti ensin runoja ja lastenkirjoja, ja hän on saanut useita palkintoja niistä. Viime vuonna ilmestyi Ensimmäinen nainen, mutta sitä en vielä ole saanut käsiini. Finlandia-palkintoa tuo teos ei saanut, mutta Eino Leinon palkinto napsahti juuri viikko sitten. Odotellessani luin Venhon vuonna 2011 ilmestyneen esikoisromaanin Syntysanat.

Syntysanat kertoo kahdesta keski-ikäisestä naisesta, Hannasta ja Mesistä. Kumpikaan ei ole tyytyväinen elämäänsä, molemmat haluavat muutosta, siitä nimi Syntysanat. Mesi on jäänyt leskeksi ja hoitaa kolmea lastaan ja omaa äitiään Kourankorvessa, lapsuudenkodissaan. Hän tuntee jämähtäneensä paikoilleen ja muistelee nuoruuden ja heräävän seksuaalisuuden hehkeitä hetkiä pappilan pojan Aarnin kanssa. Jämähtäneisyyttä ei varsinaisesti helpota se, että Mesin kontolle on langennut vanhasta pappilasta huolehtiminen.

Pappilaan muuttaa vuokralaiseksi Hanna, helsinkiläinen kirjailija, maailmaa matkannut levoton sielu. Hanna ei halua lapsia, eivätkä sitoumukset muutenkaan ole Hannan alaa. He kyttäävät toisiaan ja miettivät, kuinka onnellinen toinen kenties on - ja kuinka onneton itse on. Ja katsotaan toiselta puolelta, jossa sama toistuu: ruoho näyttää vihreämmältä siellä toisella puolen. Kumpikin on onneton omalla tavallaan. Venetsiasta kasvaa naisia yhdistävä paikka.

Kirjan loppuratkaisua en tietenkään voi paljastaa, mutta se yllättää, muotonsakin puolesta. Sitä tärkeämpiä ovat kuitenkin ne mietteet, joita matkan varrella naisten päissä kulkevat.

Ja kieli. Sehän tässä pääasia on. Runoilijan varmuudella Venho kutoo taitavasti lukijan pauloihinsa, kauniisti ja tuoreesti niin kuin kaunokirjallisuudessa pitää. Venho osaa annostella kauneuden ja tuoreuden ja arkisuuden juuri punnittuun mittaan, vaikka näin: "Vaikka todistus ei ollut kaksinen, vaikka hänen aineitaan ei luettu ääneen luokan edessä ja matematiikanopettaja pudisteli päätään kun hän derivoi, hän oli onnistunut. Lauri poimi Mesin ja haukkasi niin että raksahti."

Tai: "Hän vihasi ääntäni, joka tussahti hänen vaikenemiseensa kuin soihtu lumeen." Ihmisen velvollisuus on kasvaa mittaansa, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Sen me kaikki opimme kun tarpeeksi elämme, ja siksi Syntysanat koskettaa.

Johanna Venho: Syntysanat
WSOY